27. huhtikuuta 2014

Syömishäiriön ulkoistaminen on välttämätöntä

Monilla ihmisillä on syömishäiriöistä varsin vääristynyt kuva. Niiden ajatellaan olevan ruuan kanssa "temppuilua", ihmisen oma valinta, narsismia, ulkonäkökeskeisyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä, teini-ikäisen kapinaa äitiä vastaan, itsenäistymistaistelua ym. Yhtä kaikki, ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, että kyseessä on sairaus - ei muoti-ilmiö - joka pahimmillaan valtaa sairastuneen niin totaalisesti, että tämän koko persoonallisuus jää sen peittoon. Monesti etenkin anoreksiaan liitetään matala paino ja kärsivä, jotenkin "henkistynyt" olemus. Harva ymmärtää, että sairastunut elää sairautensa luomien sääntöjen ja rituaalien vankina ja yrittää kaikin tavoin välttää ahdistusta noudattamalla syömishäiriön käskyjä, mikä johtaa erittäin poikkeavaan käyttäytymiseen. Mitään henkistynyttä siinä ei todellakaan ole!

Itselleni ajatus syömishäiriöstä tuli ensimmäisen kerran mieleen, kun lapseni reagoi täysin tavallisuudesta poikkeavasti ja suhteettoman voimakkaasti ruokaan, joka ei aikaisemmin olisi tuottanut mitään ongelmia. Nopeassa tahdissa näistä äärimmäisistä, inhon ja vihan sekaisista reaktioista tuli osa arkeamme. On hämmästyttävää, miten fiksu ja rationaalinen nuori muuttuu sekunnin murto-osassa. Ilme, eleet, äänensävy, puheet - et tunne omaa lastasi. Jekyll ja Hyde.

Vaikka tietäisi teoriassa, että syömishäiriöt ovat psyykkisiä sairauksia, tämä tieto ei millään tavoin varusta siihen tosiasiaan, että etenkin alkuvaiheessa sairautta sairastunut kieltää lujasti olevansa sairas, ei haluakaan parantua ja nimenomaan pyrkii turvautumaan kaikessa sairauteensa (ja valitettavasti etenkin anoreksiaan liittyvä aliravitsemus vain lisää tällaista ajattelua). Tämä ei sovi normaali-ihmisen käsitykseen sairaudesta ja sairastamisesta. Niinpä ympärillä olevien on luontevaa alkaa ajatella, että kyseessä on sairastuneen oma valinta.

Oman vaikeutensa tekevät lähipiirin kommentit ja neuvot, jotka usein keskittyvät siihen, että joku muu saisi kyllä lapsen syömään normaalisti ja kaikenkaikkiaan tuollaista pelleilyä kotona ei tulisi sietää. Sairastunut nähdään ikäänkuin kunnon kasvatusta vailla olevana uhmaikäisenä pikkulapsena usein vielä vanhempia arvostellen, mikä lisää heidän kokemaansa syyllisyydentunnetta ja häpeää.

Kun kaikkeen tähän lisätään sairastuneen äärimmäiset tunnereaktiot, vihamielisyys, näennäinen empatian puute ja välinpitämättömyys muita kohtaan, jopa oma perhe alkaa suhtautumaan sairastuneeseen kärsimättömästi ja vihamielisesti. Sairauden aiheuttama elämänmuutos nähdään sairastuneen syynä. Eihän tämä halua tehdä mitään tilanteen korjaamiseksi - päinvastoin! Kireä, negatiivinen ja syyllistävä ilmapiiri aiheuttaa kuitenkin sen, että sairastunut turvautuu yhä voimakkaammin syömishäiriöön elämänsä hallintakeinona. Noidankehä pahenee.

Maudsleyn menetelmässä syömishäiriö pyritään näkemään sairastuneesta erillisenä, ikäänkuin verhona, joka peittää henkilön todellisen persoonallisuuden. Verho sekä vääristää sairastuneen havainnot ympäristöstään että estää häntä toimimasta omana itsenään. Sairastunut ei itse ole valinnut sairauttaan eikä se anna hänelle mahdollisuutta toimia toisin. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan sairauden ulkoistamiseksi.

Sairauden ulkoistaminen ei ole helppoa, etenkään aluksi! Vaikka kuinka rakastaisi lastaan, vanhempien on vaikea sulattaa jatkuvaa torjuntaa, haukkuja, valehtelua, petkuttamista ja huonoa käytöstä. On muistettava itseään useaan kertaan, että syömishäiriötä sairastava on yhtä syypää sairauteensa kuin syöpään sairastunut. Mieltä kalvava "kasvain" aiheuttaa yhtä lailla kipua kuin kehoon levinnyt syöpä - tuska ja ahdistus vaan ovat luonteeltaan henkisiä. Enhän syyttäisi syöpäsairastakaan vaikeroinnista ja sadattelusta, kun kipu valtaa koko olemuksen eikä lääkkeistä ole apua?!

Ainoa keino päästä vihan, katkeruuden ja negatiivisuuden noidankehästä on sisäistää se, ettei sairastunut TODELLAKAAN voi käytökselleen mitään. Syömishäiriö ottaa ohjat tilanteissa, jotka ovat liian vaikeita ja ahdistavia sairastuneen muuten kohdattaviksi. Tätä voi tapahtua sekä ruokailun yhteydessä että muussa elämässä koskien esim. liikuntaa tai sosiaalista kanssakäymistä (esim. "en voi lähteä kavereiden kanssa leffaan jos siellä vaikka syödään popcorneja").

Kun sairauden sitten pikku hiljaa pystyy erottamaan lapsestaan, helpotus on suunnaton. Kaikki se viha ja inho, joka on kohdistunut minuun ei johdukaan lapsestani vaan sairaudesta, joka pistää hänet näkemään minut vihollisena! Kyvyissäni vanhempana ei olekaan vikaa, kun en pystykään loogisesti perustelemaan näkökulmaani lapselleni. Sairaus joka hänellä on, estää loogisen ajattelun ja saa hänet käyttäytymään irrationaalisesti. Kun hirveä käyttäytyminen ei olekaan enää lapsen vika vaan sairauden oire jolle hän ei mahda mitään, sitä on paljon helpompi sietää ilman loukkaantumista ja katkeroitumista (huom! sietäminen ei tarkoita hyväksymistä). Pikku hiljaa pystyy myös näkemään verhon läpi, erottamaan pilkahduksia siitä henkilöstä, jollainen sairastunut oli ennen kuin syömishäiriö valtasi hänen elämänsä. Tämä luo toivoa paremmasta etenkin silloin, kun sairastunut velloo paranemishalun ja syömishäiriön houkutusten välillä.

Ulkoistamalla syömishäiriö myös auttaminen on paljon helpompaa. Normaalista elämästä - perhejuhlista, sukutapaamisista, työstä, ystävistä ja harrastuksista - luopuminen tuntuu jättimäiseltä ja epäreilulta uhraukselta, jos sen tekee katkerana ja vihaisena ajatellen että sairastunut "temppuilee". Ulkoistaminen auttaa kohtaamaan sairastuneen kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti vaikeissakin tilanteissa, mikä on ehdoton edellytys sille että apu ja ajatus normaalista pystyy pikku hiljaa tunkeutumaan torjuvan verhon läpi.

Vaikka muulta näyttäisi, sairastunut kokee kaiken lisäksi myös voimakasta syyllisyyttä käyttäytymisestään toisia kohtaan. Se saa hänet tuntemaan olonsa vielä arvottomammaksi ja torjumaan voimakkaasti läheiset ihmiset. Täysi-ikäinen saattaa jopa pistää välit poikki kokonaan suojellakseen lähimpiään. Ulkoistamisen avulla sairastuneelle on helpompi vakuuttaa niin sanallisesti kuin käytökselläkin, että hän on rakas ja ansaitsee apua - syömishäiriö on se josta läheinen ei pidä, ei sairastunut.

Minulle on kommentoitu, että ulkoistaminen on humpuukia ja "henkimaailman hommaa". Miten kukakin asian näkee. Katsoessani lastani voisin oikeastaan sanoakin, että hän käyttäytyy aika ajoin kuin riivattu - sillä eroituksella etten usko henkiin enkä riivaajiin. Se ei estä minua havainnoimasta asioita ja tunnustamasta, että tällaisesta ajattelutavasta on hyötyä.

- N -

20. huhtikuuta 2014

Vähän melua - vähän tulosta

Anoreksia on tehokas selviytymiskeino. Kun muu elämässä pettää, se antaa tiukan kontrollin tunteen. Sen lisäksi että se asettaa rajoituksia ja raameja sairastuneelle, nämä rajoitukset leviävät pikkuhiljaa myös perheeseen. Sairastunut alkaa saada suhteettomia raivonpuuskia asioista, joista ei ole ennen hermostunut. Kiukku kohdistuu tyypillisesti ruokiin ja ruoka-aineisiin sekä ruokailutilanteisiin (kuka syö, miten ja milloin), mutta saattaa koskea myös muita perhe-elämän osa-alueita kuten vaikkapa kylpyhuoneen käyttöaikoja. Raivoamisen ja huudon lisäksi syömishäiriö ottaa aseeksi syömisen; suututitte mut, en syö ja se on teidän syytä! Mikään järkipuhe tai normaali toruminen/kieltäminen/suostuttelu ei pure. Syyllistäminen on tehokas keino vanhempien jo muutenkin miettiessä omaa osuuttaan nuoren sairastumiseen. Laihtuva olemus tehostaa uhkavaatimusta.

Tällaiseen pyöritykseen varustautumattomat vanhemmat astuvat nopeasti ensimäiseen ansaan; siihen että perherauhan säilyttämiseksi näissä kysymyksissä annetaan syömishäiriölle periksi. Ostetaan vain "sallittuja" ruoka-aineita, syödään vain tietyillä kellonlyömillä jne. Mitä vaan jotta laihtuva nuori suostuisi syömään! Valitettavasti syömishäiriön vaatimukset kasvavat sitä mukaa kun niihin suostutaan, mutta nuoren paino ei.

Myötäillen ja rauhoitellen syömishäiriön öykkäröinti saadaan aina hetkellisesti hiljenemään. Tässä piilee toinen ansa; kun syömishäiriö on hiljaa, se on tyytyväinen. Asiat sujuvat kuten pitääkin ja nuori ajautuu syvemmälle ja syvemmälle.

Kun vanhemmat vihdoin päättävät astua pois myönnytyslinjasta ja aloittaa syömishäiriölle kampoihin laittamisen, ei ole odotettavissakaan että painostava ilmapiiri kotona helpottuisi heti! Fyysisessä oireita aiheuttavassa sairaudessa hoito yleensä helpottaa sairastuneen vointia nopeasti. Syömishäiriöt eivät valitettavasti käyttäydy samalla tavoin. On muistettava, että sairastuneella harvoin on tässä vaiheessa paranemishalua eikä välttämättä edes sairaudentuntoa. Niinpä kaikki toiminta, mikä tähtää syömishäiriön vallan kapenemiseen aiheuttaa voimakasta vastarintaa. Öykkäröinti, uhkaukset ja syyttely - syömishäiriökäyttäytyminen - lisääntyvät uudelleen.

Älä pelästy, älä luovuta! Tiedät, että teet jotain oikein, kun syömishäiriö aktivoituu ja yrittää solvaten ja syyllistäen saada sinut uskomaan, että yrität nyt jotain aivan kauheaa. Kuulostaa kornilta, mutta tässä kohdassa et voi luottaa lapsesi sanaan siitä mikä auttaa (ja tämä on jälleen yksi ansa!). Myös vanhemman luonnollinen reaktio - toimia niin että oma lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä ja onnelliseltä - on pettävä. Lapsesi on tässä vaiheessa (hetkellisesti) onnellinen vain, kun pystyy noudattamaan syömishäiriön antamia käskyjä. Älä syö! Piilota ruoka! Juokse! Oksenna!

Kärsivällisyys, lempeys, jämäkkyys. Hengitä syvään ja rauhoitu, älä päästä tunteitasi valtaan. Ota tarvittaessa aikalisä. Muista että nyt äänessä on sairaus, joka ei ole lapsesi oma valinta.

Minä rakastan sinua mutta vihaan tuota syömishäiriötä. Minä olen sinun puolellasi syömishäiriötä vastaan. En lähde neuvottelemaan syömishäiriön kanssa. Puhutaan tästä sitten kun olet rauhoittunut, mutta nyt sinun täytyy syödä. Kaikki tarvitsevat ruokaa. Ruoka on sinun lääkkeesi. Mikäli syömishäiriökäyttäytyminen ei rajoitu pelkästään sanalliseen solvaamiseen, on rajat asetettava tiukasti ja määrätietoisesti, mutta ei vihamielisesti. Lopeta tuollainen, tavaroiden rikkominen ei ole sallittua! Jos rikot astioita tai sotket, siivoat itse tekemäsi jäljet.

Taistelut ovat väistämättömiä ja niitä on edessä monta riippuen sairauden kestosta ja siitä, missä vaiheessa sairautta ollaan menossa. Samaa viestiä voi joutua toistamaan uudelleen ja uudelleen, kunnes nuori ymmärtää, etteivät vanhemmat anna periksi.

Sitten kun syöminen muuttuu helpommaksi ja syömishäiriön öykkäröinti vähenee, täytyy vanhempien jälleen terästäytyä havaitakseen kolmannen ansan; rutiinit. Jotta muutosta ja toipumista tapahtuisi, syömishäiriötä täytyy jatkuvasti haastaa ja sitten ottaa haasteen aiheuttama ahdistus ja mahdollinen vihakin vastaan. Väistämättä tämä on vanhemmille kuluttavaa ja se on yksi syy, miksi vanhempien yhteistä rintamaa tarvitaan. Ilman tukea tällaista on vaikea jaksaa.

- N -







Syömishäiriö hajottaa ja hallitsee

Syömishäiriö on voimallinen vastustaja. Kun sitä vastaan alkaa taistella, saa huomata, että se ei kaihda mitään keinoja ja käyttää tehokkaasti hyväkseen kaikkia sodankäynnin strategioita. Hajota ja hallitse -strategia tehoaa hyvin jo muutenkin epätietoisiin, toivottomiin ja uupuneisiin perheisiin. Jokainen syömishäiriötarinoita lukenut huomaa, kuinka pelottavan usein sinänsä onnellisesti loppuvakin toipumistarina päättyy vanhempien keskinäisen suhteen päättymiseen. Syömishäiriö ottaa omansa; jos ei se saa nuorta, se jättää jälkeensä poltetun maan.

Maudsleyn menetelmässä vanhempia kehotetaan taistelemaan syömishäiriötä vastaan sen omin asein; yhdistämään voimansa sen sijaan, että antaisi sairauden ajaa vanhemmat keskinäisin ristiiitoihin; muodostamaan puolustusliiton, joka tukee sairastunutta, jonka omat voimat eivät riitä sairauden voittamiseen.

Sairastuessaan useimmat nuoret näyttävät kuin varkain sulkevan isän ulos elämästään. Tämä tuntuu luonnolliselta ja hyväksyttävältä; onhan tämä niitä naisten juttuja. Mitäpä isä näistä ymmärtäisi. Vähitellen isä jää totaaliseen paitsioon ja liian myöhään huomaa kadottaneensa kosketuksen tyttäreensä, joka usein alkaa suhtautua avoimen vihamielisesti isään, joka ei ymmärrä mitään, on ällöttävä jne. Ennen kuin huomaammekaan, toinen vanhemmista on pelattu pelistä ulos ja maaperä on valmis vanhempien etääntymiselle toisistaan.

Kun isä on poissa pelistä, äiti helposti tiukentaa otettaan nuoren hoivaamisesta, kokee yksinäisyyttä ja voimattomuutta ja uupuu, mikä saa myös äidin asettumaan isää vastaan; ”miksei se mies tee mitään, vaan minun pitää jaksaa yksin!” Syömishäiriö on saavuttanut ensimmäisen tavoitteensa. Se tietää, että sairastuneen takana oleva perhe on sen pahin uhka, joka on näin tehty toimintakyvyttömäksi.

Maudsleyn menetelmän keskeisenä strategiana on välttää tällaisen tilanteen muodostuminen ja päinvastoin tiivistää vanhempien keskenään muodostamaa rintamaa niin, ettei syömishäiriö pääse pyörittämään perhettä. Jokainen vanhempi tietää, kuinka ihan terve lapsi ja nuori osaa valita, kummalta vanhemmalta missäkin tilanteessa kannattaa pyytää karkkirahaa tai lupaa mennä yökylään silloinkin, kun tietää ettei toiselta lupaa missään nimessä heru. Tämän saman taidon osaa syömishäiriö, joka vanhempien voimattomuuteen ja syyllisyydentunteisiin vedoten saa vanhemmat helposti tukkanuottasille keskenään ja kalastelemaan sairastuneen nuoren suosiota, jota ei ikävä kyllä saa kuin tekemällä myönnytyksiä syömishäiriölle. Myönnytykset johtavat vanhempien keskinäiseen syyttelyyn ja jälleen syömishäiriö saa erävoiton.

Ennen kuin tutustuimme Maudsleyn menetelmään kävimme lävitse kaikki samat vaiheet kuin varmaan useimmat perheet. Kokeilimme myös tietoisesti hyvä poliisi / paha poliisi taktiikkaa saadaksemme edes jonkinlaisen yhteyden tyttäreen, joka oli etääntynyt meistä syömishäiriön leiriin ja kohdisti meihin ennennäkemätöntä vihaa. Yritimmehän puhua häntä ulos asiasta, jonka hän koki elämänsä suurimmaksi saavutukseksi. Olimme siis selvästi häntä vastaan ja halusimme hänelle pelkkää pahaa. Umpikuja. Jos haluat olla tyttäresi puolella, olet samalla syömishäiriön puolella. Muutoin olet häntä vastaan.

Maudsleyn menetelmässä sairastunut nuori pyritään näkemään erillään sairaudestaan. Vaikka nuorelta itseltään puuttuisi täysin sairaudentunto, vanhemmat pyrkivät koko ajan pysymään selvillä siitä, milloin äänessä on nuori itse, milloin sairaus. Joskus äänten erottaminen on äärimmäisen vaikeaa, sillä syömishäiriö on äänessä taukoamatta ja se pitää niin kovaa meteliä, ettei nuoren oma hentoinen ääni erotu sen takaa - ei edes hänelle itselleen.

Kun vastustaja (=syömishäiriö) on selvillä, Maudsleyn menetelmässä kehotetaan muodostamaan täysin tiivis ja murtumaton yhteinen rintama syömishäiriötä (ei nuorta) vastaan. Help Your Teenager Beat an Eating Disorder -kirjan 9. luvussa kuvataan seikkaperäisesti, kuinka perheen yhdessä yksityiskohtaisesti sopimaa ja noudattama linja vähitellen auttaa murtamaan sairauden - ei sairastuneen - selkärangan. Siinä esitetään myös jokaiselle syömishäiriön kanssa tuttavuutta tehneelle perheelle murheellisen tuttuja tilanteita, joissa saa hämmästyksekseen huomata, kuinka hyväksi tarkoitettu teko tai sana kääntyykin itseään vastaan. Kirjoittajat korostavat, ettei riitä, että vanhemmat ovat "samalla sivulla" vaan heidän tulee olla "samalla rivillä", "samassa lauseessa", "samassa sanassa" ja vieläpä "samassa kirjaimessa". 

Yhtenäisen rintaman muodostaminen ei ole helppoa ja tiiveinkin rintama rakoilee ajoittain, mutta kun on kerran onnistunut muodostamaan yhtenäisen rintaman ja saanut tuntea sen tarjoaman voiman, jaksaa työskennellä sen säilyttämisen eteen. Se yksin nurkkaan ajettu vanhempi, joka jo tuntuu luovuttaneen ja heittäneen kirveensä kaivoon, voikin olla yllättävän vahva liittolainen, joka voi tuoda uutta perspektiiviä ja josta voi löytyä uskomattomia voimavaroja, kun niitä pääsee vihdoin hyödyntämään.

Kerron myöhemmin tarkemmin omista kokemuksistamme.

-M-

19. huhtikuuta 2014

Keltaisen tarralapun tiellä

”Edi aiotaan lähettää ensi lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi kotiin! Miten ihmeessä me pärjäämme?” Muistan sen kauhun tunteen, kun osastohoidossa joitakin viikkoja ollut tyttäremme oli tulossa ensimmäiselle kotilomalle. Tunsimme itsemme vanhempina voimattomiksi ja osaamattomiksi, vaikka olimmehan hoitaneet hänet vastasyntyneestä täysi-ikäiseksi. Yritimme kysyä ohjeita, kuinka ruokailut kotona tulisi hoitaa, kuinka toimia silloin, kun tilanne riistäytyy käsistä tai tytär kieltäytyy syömästä. ”Olettehan te ennenkin hänen kanssaan pärjänneet. Käytätte vain maalaisjärkeänne.” Olo oli avuton ja pelokas, mutta pärjäsimme jotenkuten, kun pakko oli. Oliko muuta vaihtoehtoa.

Seuraavalle lomalle päätimme varustautua vähän paremmin, sillä emme halunneet enää kohdata samaa avuttomuuden tunnetta. Yritimme miettiä läpi kaikki eri tilanteet, joihin voisimme kotiloman aikana joutua ja laadimme pelisäännöt, joiden mukaan eri tilanteissa toimisimme. Pyysimme päästä näyttämään laatimiamme pelisääntöjä hoitavan yksikön perheterapeutille, joka varmaan tunnisti meissä varsinaisen sarvikuoropariskunnan, kun sitten lähtiessä kysäisi, onnistuisiko englanninkielisen kirjan lukeminen. Lähdimme kotiin käsissämme keltainen tarralappu, jossa luki ”Lock&LeGrange: Help Your Teenager Beat an Eating Disorder”.

Tämä tarralappu on osoittautunut kuukausien saatossa arvopaperiksi, joka avasi meille oven uuteen ajattelutapaan; Minä olen lapseni paras hoitaja. Me vanhemmat yhdessä voimme parhaiten auttaa hänet takaisin terveeseen nuoruuteen. Jos yöunet olivat siihen saakka menneet murehtimiseen, nyt yöunia alkoi koetella tiedonjano. Mitä enemmän Maudsleyn menetelmästä luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että olimme oikealla tiellä. Samalla löysin uudelleen yhteisen sävelen mieheni kanssa, jonka tyttären sairaus oli sysännyt syrjään hoidosta ja joka tunsi avuttomuutta ja turhautumista minuakin enemmän.

Ensimmäisen Maudley-kirjan lukemisesta on nyt puolisen vuotta ja tilanteemme on täysin toisenlainen; tytär sairastaa edelleen, mutta on tiellä kohti terveyttä, me vanhemmat puhumme keskenämme samaa kieltä ja pystymme auttamaan toisiamme ulos tilanteista, jotka eivät palvele terveyttä vaan ylläpitävät sairautta. Nuoremme luottaa siihen, että taistelemme hänen joukoissaan sairautta vastaan.

Toivon, että mahdollisimman moni voisi päästä syömishäiriön pimentämästä huoneesta takaisin auringonvaloon ja huomata, että voimia onkin vielä, vaikka luuli niiden kaikkien jo uupuneen.


- M- (Mummy)

17. huhtikuuta 2014

Lamaannuksesta ja avuttomuudesta muutoksen tielle

Kun oma teini-ikäiseni sairastui anoreksiaan, kävin läpi tunteiden ja reaktiomallien koko skaalan. Epäuskosta ja kieltämisestä tilanteen tunnustamiseen, epätoivoisista auttamisyrityksistä avuttomuuteen ja lamaantumiseen. Tunsin ahdistusta ja syyllisyyttä, koska mietin olinko itse jotenkin aiheuttanut sairastumisen. Teinin käytös herätti pikku hiljaa kuitenkin enemmän suuttumusta ja katkeruutta kuin myötätuntoa. Mistä hän minua ja tätä perhettä rankaisee?! Syömishäiriön ottaessa pikkuhiljaa vallan koko perheestä koin myös aitoa pelkoa tätä lapseltani näyttävää mutta täysin ennustamattomasti ja irrationaalisesti käyttäytyvää olentoa kohtaan. Se joko kuolee minun käsiini nyt heti tai tuhoaa kaiken ympärillään olevan!

Hoitoon päästyämme saimme jonkin verran ohjeita siitä, miten vanhempien pitäisi toimia. Ohjeet olivat kuitenkin varsin ylimalkaisia ja niitä oli vaikea ymmärtää ja etenkin soveltaa omaan tilanteeseen. Kaikki suomenkielinen kirjallisuus mitä luin enimmäkseen lisäsi syyllisyydentunteita, mutta ei oikeastaan vastannut tärkeimpään kysymykseen: MITEN MINÄ VOIN AUTTAA - VAI VOINKO MITENKÄÄN?

Vaikka teini olikin jo hoidon piirissä ja paino saatiin osastohoidossa nousemaan, ei tilanne muuttunut kotona yhtään sen paremmaksi. Hän oli kuin sokaton käsikranaatti, valmiina räjähtämään hetkellä millä hyvänsä. Ei auttanut, vaikka yritin ennakoida hankalat tilanteet, pehmennellä ja mukautua.

Löytäessäni Maudsleyn menetelmää käsittelevät vanhemmille ja läheisille tarkoitetut oppaat, ymmärsin vihdoin, että on jotain mitä voisin tehdä oikein. Paljon olin myös tehnyt väärin. Pystyin hylkäämään pidättelemäni suuttumuksen ja pelon. Luettuani reaktiomalleista ja vaikeiden tilanteiden käsittelystä pystyin ensimmäistä kertaa kohtaamaan syömishäiriön minuun kohdistavan raivon hätääntymättä ja rauhallisena, neuvottelematta ja päättäväisenä. Tulos oli hämmästyttävä: teini päätyikin syömään ruokansa sen sijaan että olisi heittänyt sen roskiin, hyökännyt kimppuuni ja sitten paennut huoneeseensa.

Kokemus oli voimaannuttava! Vaikka perheellämme on edelleen sekä opiskelemista että toteutettavaa, voin sanoa että ensimmäistä kertaa sitten anoreksiadiagnoosin luotan jälleen kykyihini vanhempana.

Harmittelen vain, että löysin ymmärryksen ja avun vasta nyt! Perheemme olisi säästynyt paljolta. Olisin voinut välttää niin monet ansat, jos minulla olisi ollut tämä tieto heti käytettävissä. Tie on nyt pidempi, mutta kuitenkin kuljettavissa eikä pääty umpikujaan.

- N -