Miten selvitä äärimmäisistä tunnereaktioista

Anoreksiaan sairastuneen vanhempana olen kokenut kaikkein raskaimpana tyttäreni minuun ja muihin perheenjäseniin kohdistaman vihan ja kaunan. On käsittämätöntä miten ennen niin fiksu, lempeä ja rationaalinen nuori pystyy muuttumaan hetkessä raivoa ja kuoleman toivotuksia sylkeväksi lohikäärmeeksi, täydellisen käsittämättömistä syistä. Väärä lusikka, varattu vessa, liian runsaskaloriselta vaikuttava ruoka. Loukkauksia, uhkauksia, mustelmia, särkyneitä esineitä. Kuunneltuani kohtalotovereita vaikutelmani on etten ole ainoa, jolla tämä ottaa koville.

Lapsen vanhempaansa kohdistama viha ja torjunta loukkaavat, etenkin kun tämä pyrkii vain toimimaan lapsen parhaaksi. Äärimmäisiin tunteisiin vastataan helposti samalla tavalla, sillä tehdyt uhraukset alkavat tuntua kohtuuttomalta. Pitäköön syömishäiriönsä, kun kerran apu ei kelpaa, hoitakoon itse asiansa! Pahimmillaan konfliktit johtavat siihen, että nuori irtautuu perheestä. Joutuu huostaanotetuksi, eroperheessä vetäytyy toisen, syömishäiriötä kohtaan suvaitsevamman vanhemman luo tai aikuistuessaan katkaisee kokonaan välit ydinperheeseensä.

Miten ihmeessä selviytyä tällaisesta täysjärkisenä ja perhe kasassa pitäen?!

Itseäni helpotti jo sen seikan ymmärtäminen, että vihan tunteet ja äärimmäinen käytös ovat varsin tavanomaisia syömishäiriöön sairastuneilla ja valitettavasti kuuluvat tähän sairauteen. Syömishäiriö saa tietyissä tilanteissa sairastuneen tuntemaan olonsa niin kurjaksi, ettei normaali itsensä hillintä ole mahdollista. Riippuen persoonasta ja tilanteesta, joku kohdistaa vihan etupäässä itseensä, sanoo haluavansa kuolla tai mahdollisesti viiltelee. Toinen suuntaa raivon toisiin huutaen, päälle käyden tai tavaroita rikkoen. Usein vihan vimmassa huudetut loukkaukset sisältävät avaimen siihen, mitä sairastunut todellisuudessa eniten pelkää; hylkäämistä, joutumista oman onnensa nojaan (ts. syömishäiriön armoille), kritisointia ja syyllistämistä, sitä ettei häntä hyväksytä. Nuoren persoonallisuus ei ole pysyvästi muuttunut, vaan se on jäänyt sairauden alle ja saadaan sieltä pikku hiljaa esiin kun toipumista alkaa tapahtua.

Lisäksi ymmärsin, että syömishäiriön haastaminen - mikä on välttämätöntä jos muutosta haluaa saada aikaiseksi - aiheuttaa sairastuneessa varsinkin sairauden alkuvaiheessa väistämättä äärimmäisiä tunteita. Niitä ei siis pidä pelätä ja välttää hinnalla millä hyvänsä, vaan ottaa ne merkkinä siitä, että tämän asian täytyy muuttua. Tärkein oppi oli kuitenkin syömishäiriön ulkoistaminen lapsestani, jolloin minun ei tarvinnut enää ottaa vihaa vastaan henkilökohtaisena loukkauksena. En sano, etteikö aggression kohteena eläminen olisi edelleen ollut raskasta, mutta ei kuitenkaan enää sietämätöntä!

Äärimmäisillekin tunnereaktioille voidaan tehdä jotain. Tosin varsinkin anoreksiaan sairastuneen kanssa riittävän ravinnonsaannin turvaaminen on etusijalla. Aliravitsemus laskee myös mielialaa lisäten äärimmäisten tunnekuohujen riskiä. Kunhan ravitsemuksesta on huolehdittu, on aika tarttua poikkeavaan käytökseen.

Ihan ensimmäiseksi, pelisääntöjen kotona tulee olla samat kaikille. Jos sairastuneella ei ole lupaa rikkoa tavaroita, riehua tai loukata toisia, sitä edellytetään kaikilta muiltakin perheenjäseniltä. Jokaisen pitää kohdella toista kunnioittavasti ja rakkaudella - muista tämä myös itse tilanteen kuumentuessa! Näitä seikkoja toistetaan rauhallisesti ja kärsivällisesti esim. "olet minulle rakas, mutta en hyväksy sitä että karjut minulle / rikot tavaroita / käyt kimppuuni. Kenelläkään ei ole oikeutta siihen". Aiemmat kodin käyttäytymissäännöt jäävät helposti syömishäiriön jalkoihin, tuntuivatpa ne kuinka itsestäänselviltä hyvänsä. Tarvittaessa säännöt ja niiden rikkomisesta tulevat seuraukset (esim. omien sotkujen siivoaminen itse, kännykän tai tietokoneen käyttökielto, viikkorahan evääminen) käydään läpi koko perheen voimin ja kirjataan ylös, niin että kaikki varmasti tietävät mitä heiltä edellytetään.

Voimakkaalla tunnereaktiolla on aina laukaiseva tekijä, viittaan tässä ABC-malliin. Tavallisimpia ulkoisia laukaisijoita ovat läheisen ihmisen osoittama vihamielisyys, kritiikki ja määräily (vrt. sarvikuono), itkuisuus ja oman pahan mielen näyttäminen (vrt. meduusa) sekä kodin negatiivinen ilmapiiri (esim. muiden perheenjäsenten väliset riidat).

Pyri siksi käsittelemään ja purkamaan omia negatiivisia tunteitasi kodin ulkopuolella, erillään perhepiiristä! Tämä voi tapahtua erillään nuoren hoidosta, esim. omien psykologitapaamisten (työterveyshuolto, terveyskeskus) kautta, vertaistukiryhmissä tai ystävien kanssa. Täysin erillinen taho voi auttaa näkemään vaikeat tilanteet uudella tavalla ja antaa tervetullutta etäisyyttä. Ajoittainen oman ajan ottaminen ja omien harrastusten tai kiinnostusten kohteiden säilyttäminen auttaa jaksamaan - vaikka välillä tuntuisikin siltä että olisi helpompaa vain hautautua peiton alle ja herätä vasta sitten kun kaikki on ohi. Mielikuvaharjoitukset saattavat auttaa. Eräs kohtaamani isä on kehittänyt itselleen upean tavan sietää lapsensa käytöksen aiheuttamaa vihaa; hän toistaa itselleen "rakastan lastani, vihaan syömishäiriötä" niin kauan, että tunnetila muuttuu.

Sisäisistä laukaisijoista tärkeimpiä ovat syömishäiriön määrittelemien sääntöjen rikkominen (kuten syödyn ruuan määrä/laatu, liikunnan määrä/laatu), palaava ahdistus (esim. koskien omaa ulkonäköä/kehonkuvaa/"huonoutta") ja negatiiviset tunteet, jotka voivat seurata mm. edellisessä kappaleessa esitettyjä ulkoisia tekijöitä.

On hyvä miettiä, millaisissa tilanteissa tunnereaktiot laukeavat. Voisiko näitä tilanteita itse jotenkin muokata? Onko reaktiossa jotain kaavaa - miten, koska, kenen kanssa? Pystytkö tunnistamaan tunnekuohun ensimmäiset merkit? Tällöin saattaa olla mahdollista suunnata sairastuneen huomio johonkin muuhun. Jos sairastunut haastaa syömishäiriökeskusteluun (esim. kritisoi tekemääsi ruokaa, haukkuu elintapojasi/ulkomuotoasi, esittää sairaita ajatuksia), ei kannata ottaa haastetta vastaan (tämä voi olla todella vaikeaa!). Sano mieluummin "en halua keskustella syömishäiriön kanssa, tiedät mielipiteeni tuosta" tai vetoa siihen, että sinua on neuvottu olemaan keskustelematta kyseisestä asiasta sairastuneen kanssa. Tämä voi tuntua sairastuneesta aluksi ärsyttävältä, mutta tarjoaa kuitenkin tilaisuuden vetäytyä konfliktista menettämättä kasvojaan.

Itse muun muassa opin välttämään ruoka-aikoina stressaavia ja tunnekuohuja aiheuttavia keskustelunaiheita. Missään tapauksessa en saanut provosoitua mistään, mitä tytär sanoi, koska tilanne saattoi muuten karata täysin käsistä. Hyväksi havaittu konsti oli ottaa aikalisä sanomalla, että vaikuttaa siltä ettei tästä aiheesta kannata keskustella nyt vaan sitten vasta, kun on rauhoituttu. "Keskitytäänpä nyt syömään." Mikäli loukkaus nosti kyyneleet silmiin, nousin ruokapöydästä hoitamaan jonkun triviaalin asian tai käännyin muualle niin, että sain rauhoituttua eikä tytär nähnyt kyyneleitäni. Pyrin olemaan mahdollisimman rauhallinen ja paikoillani, jos tytär uhkasi minua fyysisesti - tämä ei todellakaan tullut luontaisesti! En missään tapauksessa huutanut tai uhkaillut enkä etenkään pyrkinyt fyysiseen kontaktiin (rajoittamaan liikkumista, koskettamaan tms) tyttären ollessa kiihtynyt.

Syömishäiriöön sairastuneen käyttäytyminen kumpuaa kahdenlaisesta mielen osa-alueesta; sairaasta osasta eli syömishäiriöstä, jonka aiheuttaman käytöksen toivoisimme vähenevän sekä terveestä osasta, jota haluaisimme rohkaista ja voimistaa. Koska kaikella on seurauksensa, kannattaa pohtia palkitseeko oma tai jonkun muun perheenjäsenen reaktio äärimmäistä käyttäytymistä. Saako sairastunut eniten huomiota nimenomaan käyttäytyessään poikkeavasti? Pystyykö hän kiukunpuuskillaan kiristämään itselleen syömishäiriötä edistäviä etuja? Tarjoaako joku perheenjäsenistä rauhoittelua ("voi raukkaa, et ole lihava/huono/ahne"), jota sairastunut tarvitsee yhä enemmän ja enemmän? Lohduttaminen tunnekuohun aikana saattaa jopa palkita. Itse olen huomannut paremmaksi pukea tunne sanoiksi ("Sinusta täytyy tuntua nyt tosi pahalta") ja sitten todeta, että vaikka se onkin vaikea hyväksyä, niin tunteet menevät ohi ("Kukaan ei ole väittänyt että tämä olisi helppoa, mutta koeta kestää hetki kerrallaan. Paha olo menee ohi.").

Tunteenpurkausten negatiivisia seurauksia ovat läheisten torjunta, vihamielisyys ja kritiikki sekä loppuunpalaminen, jotka kaikki ovat omiaan lisäämään sairastuneen ahdistusta ja stressiä. Näin ollen läheisten sinänsä ymmärrettävät reaktiot lisäävät uusien tunnekuohujen riskiä. Kierteestä irrottautuminen vaatii vanhemmalta oman osuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä, itsehillintää ja mahdollisuuksia palautua emotionaalisesti rasittavista hetkistä. Kaikkea voi harjoitella ja oppia, kun siihen on riittävä motivaatio.

Jos tunnekuohun ennakointi tai välttäminen ei onnistu, älä provosoidu vaan pysy rauhallisena. Voit ilmaista, ettei sairastuneen käytös ole hyväksyttävää, mutta tee se lämmöllä ja kärsivällisesti. Erota ihminen ja syömishäiriökäytös. Toista viestiä niin kauan kuin on tarpeen. Jos et pysty pysymään rauhallisena, lähde mieluummin pois. Käytöksen syitä ei kannata yrittää ruotia tunnekuohun vallassa, ota mieluummin aikalisä. Pyri kuitenkin keskustelemaan tilanteesta myöhemmin rauhallisena hetkenä. Älä syyllistä - vältä ilmaisuja "aina sä...", "sulla on tapana...". Pyydä anteeksi, jos käyttäydyit itse loukkaavasti. Voit kysyä sairastuneelta itseltään miten hän ajattelisi voivansa välttää vastaavan tilanteen tai selvitä siitä ilman suuria tunteita. Vastausta ei ehkä tule heti (tai se on hyvin uhmakas), mutta kysymyksesi osoittaa sairastuneelle että välität hänen ajatuksistaan. Voi hyvinkin olla, että saat järkevän ehdotuksen ennemmin tai myöhemmin.

Takapakkeja tulee. Älä jää vellomaan epäonnistumisen hetkiin, vaan koeta suunnata katse tulevaisuuteen ja rohkaista sairastunutta ajattelemaan muita asioita. Nuorelle on tärkeää, että hänet otetaan ihmisenä, ei vain riesana, syömishäiriöisenä tai ongelmakimppuna - hän tietää kyllä mielensä sopukoissa aiheuttaneensa sinulle tuskaa. Marttyyrin roolista ei ole tässä hyötyä. Jos suinkin jaksat, yritä kaikesta huolimatta keksiä jotain yhteistä tekemistä, mistä voisitte nauttia. Sen lisäksi, että se vie nuoren ajatukset pois syömishäiriöstä, saat mahdollisuuden nähdä lapsesi toisin silmin, sellaisena kuin hän oli ja tulee vielä joskus olemaan.

Syömishäiriö tuo sairastuneen elämään pakkoja, rajoituksia, syyllistämistä, joustamattomuutta ja katastrofeja. Olet itse lähin esimerkki siitä, että voi antaa anteeksi, joustaa ja jatkaa eteenpäin eikä mitään pahaa tapahdukaan.

- N -

Pakko syödä vai ei?

Maudsleyn mallin mukaan syömishäiriöön sairastuneen nuoren vanhemmat ottavat kotona täyden vastuun sairastuneen riittävästä ravinnon saannista niin kauan, että sairastunut pystyy ravitsemustilan korjaantuessa itse vastustamaan sairaita ajatuksia (vaihe 1). Siinä vaiheessa vastuuta syömisen toteuttamisesta siirretään pikku hiljaa takaisin nuorelle itselleen (vaihe 2). Osa vanhemmista ja toki nuoristakin pitää tällaista kontrollointia hämmentävänä, epäinhimillisenä, nuorta halventavana ja pakottavana. Miten ottaa itsenäistyvältä nuorelta pois valinnanvapaus ja omatoimisuus vaikuttamatta julmalta ja tunteettomalta? Maudsleyn mallia on kritisoitu viittaamalla sen johtavan mm. pakottamiseen, pakkosyöttämiseen, nuoren alistamiseen ja musertamiseen.

Kuvitellaanpa, että lapsesi sairastuisi syöpään. Tiedät, että solunsalpaajahoito pelastaa hänen henkensä, mutta hoito aiheuttaa väistämättä myös ikäviä sivuvaikutuksia kuten hiustenlähtöä, pahoinvointia, väsymystä jne. Näitä lapsesi todennäköisesti pelkää ja inhoaa. Epäröisitkö tällöin hoidon antamisen suhteen? Tuskin. Luultavasti halaisit lastasi ja sanoisit, että me kestämme yhdessä tämän jotta hän voisi parantua! Etenkin anoreksiassa riittävä syöminen ja painon nousu aiheuttaa sairastuneelle "sivuvaikutuksena" ahdistusta ja johtaa enemmän tai vähemmän vanhempien vastustamiseen.

Syömishäiriöön sairastunut tietyllä tavalla taantuu ikäistään nuoremmalle tasolle niin henkisesti kuin fyysisestikin (etenkin tytöt palaavat kehon toiminnoissa prepubertaaliselle tasolle). Nuoren kyky vastata itsestään ei ole enää ikäisen tasolla - senkin takia vaaditaan luotettavan aikuisen väliintuloa. Vakavassa aliravitsemustilassa omat luonteenpiirteet hämärtyvät ja jäävät syömishäiriön aiheuttamien pakkomielteiden alle. Empaattisuus, huumorintaju ja kyky ottaa toiset huomioon katoaa. Kyky tehdä järkeviä valintoja kaikilla elämänalueilla katoaa ja sairastunut saattaa olla ikäistään huomattavasti riippuvaisempi läheisistään. Syömishäiriöistä toipuneet kuvailevat, että painon noustua riittävästi sairaat ajatukset väistyivät pikkuhiljaa. Läheiset saattavat kuvata, että saivat ikäänkuin nuoren takaisin (vrt. My Kid is Back. Empowering Parents to Beat Anorexia Nervosa. 2009)

Mutta miten puuttua syömättömyyteen silloin, kun vastustus on näin suurta?

Osa syömishäiriöön sairastuneista kokee, että kaiken vastuun ottaminen itseltä pois antaa ikäänkuin luvan syömiseen. Jos itse on valittava esim. annoskoko tai se mitä syö, joutuu noudattamaan syömishäiriön käskyjä. Kun toinen laittaa ruuan lautaselle, ohjat on otettu syömishäiriöltä pois eikä se voi syyttää sairastunutta.

Riippuen persoonasta, sairastuneelle voi kuitenkin tulla tällöin olo, että pitää taistella vastaan entistä kovemmin eli jättää toisen lautaselle laittama ruoka kokonaan syömättä - näin meillä. Oman kokemuksen mukaan kritisoiva, aggressiivinen lähestymistapa (ns. sarvikuono-reaktio) - esim. ruoka-annoksen koon kommentoiminen ärtyneellä äänellä ruokailutilanteessa - vain pahentaa tilannetta ja saattaa johtaa täydelliseen lukkiutumiseen. Parhaiten on tepsinyt oman maltin säilyttäminen ja tarvittaessa aikalisän ottaminen ("ei puhuta tästä aiheesta nyt vaan keskitytään syömiseen"). Omista (negatiivisista) tunteista puhuminen on pahinta mitä voi ruokailutilanteessa tehdä. Positiivisten tuntemustenkin ilmaisu ("onnistuitpa hienosti ottamaan paksumman leivänpalan") voi olla myös viisaampaa jättää myöhempään, koska varsinkin toipumisen alkuvaiheessa kehu saatetaan tulkita osoitukseksi siitä, että on "huono anorektikko".

Osassa perheitä toimii fyysinen rajoittaminen eli että nuorta ei passiivisesti vaikka oven edessä seisomalla (HUOM! ei väkivaltaisesti) päästetä pois keittiöstä ennen kuin lautanen on tyhjä. Meillä tällainen ei ole onnistunut, sillä tytär on tuolloin käynyt aggressiivisesti päälle, lyönyt, raapinut, potkinut, heitellyt esineillä yms. Koska fyysisten vaurioiden riski on tällaisessa tilanteessa suuri, olen katsonut parhaaksi päästää tyttären pakenemaan ns. turva-alueelle (= omaan huoneeseen peiton alle). Hetken rauhoittumisen jälkeen on mahdollisesti kyetty kevyeen keskusteluun aiheesta, jonka jälkeen tytär on saattanut jo itse tulla tulokseen että nyt pitäisi mennä syömään. Toisen ahdistuksen ja pelon pukeminen tunnustaminen ja pukeminen sanoiksi voi auttaa (esim. "tämä näyttää aiheuttavan sulle nyt tosi paljon ahdistusta, mutta syömättömyys ei ole mikään ratkaisu"), mutta on äärimmäisen tärkeää että viesti äänensävyineen on myötäelävä - ei sarkastinen, syyllistävä tai tuomitseva. Joskus periksiantamaton hiljainen odottaminen ja sen osoittaminen, että olen tässä nyt sinua varten eikä mikään ole tärkeämpää voi laukaista tilanteen. Kun toipuminen on edennyt sairaudentunnon heräämiseen saakka, saattaa muistutus "syöt ITSEÄSI varten parantuaksesi, vaikka se onkin välillä vaikeaa" olla hyödyksi.

Koska ruokailutilanteet ovat usein sairastuneelle ahdistavia, kodin ilmapiirin tulisi olla mahdollisimman seesteinen ja rauhallinen ruokailua edeltävästi ja sen aikana (mielellään koko ajan). Kaikenlainen häslääminen kesken kaiken on myrkkyä - vaikkapa isovanhempien saapuminen paikalle tyttären istuessa ruokapöydässä. Jotkut hyötyvät huomiota syömisestä pois vievistä tekijöistä kuten taustamusiikista, lukemisesta, TV:n katselusta tms. Ikiaikainen "lelut pois ruokapöydästä" -sääntö ei sovellu syömishäiriön käsittelyyn, sen aika on taas joskus myöhemmin. Kevyt kaikkea muuta kuin ruokaa koskeva keskustelu on loistava harhautin, mutta oman kokemuksen mukaan sitä on vaikea ylläpitää, jos on syömässä kaksin sairastuneen kanssa. Sisarukset voivat tässä kohdassa tuoda apua tilanteeseen. Meillä tytär toivoo, että he eivät kiinnittäisi mitään huomiota hänen ruoka-annoksiinsa eivätkä kommentoisi niitä mitenkään. Onkin muistettava, että syömishäiriöön sairastuneen sisaruksilla (elleivät ole aikuisia) ei pidäkään olla mitään vastuuta ruokailusta, vaan he ovat vain tukemassa sairastunutta ja kiinnittämässä häntä ikäistensä maailmaan. Kahden vanhemman yhteinen rintama myös syömistilanteessa ("haluamme että syöt ruuan loppuun, koska me rakastamme sinua ja haluamme että paranet") on tehokkaampi kuin olla yksin syömishäiriötä vastaan, mutta aina tämä ei erinäisistä syistä onnistu.

Jokainen sairaushistoria on erilainen samoin kuin jokaisen sairastuneen persoona ja elämäntilanne. Niinpä samanlainen menettely ei sovellu kaikille eikä taattua "reseptiä" voi antaa. On tärkeää muistaa, että epäonnistumisen tai virheiden pelon ei pidä estää toimintaa! Toistan jälleen ajatuksen, että virheet ovat aarteita, koska ne näyttävät meille miten EI pidä toimia. Tietynlaista lähestymistapaa voi kokeilla esimerkiksi viikon ajan (mikään harvoin toimii täydellisesti ensimmäisellä kerralla) ja jos se ei siinä ajassa näytä auttavan, testataan jotain muuta. Sairastuneen huolellinen havainnointi ja mielellään reaktioon johtaneiden syiden miettiminen (vrt. ABC-malli) auttaa solmujen aukomisessa. Tämä suoritetaan mielellään yhdessä sairastuneen kanssa rauhallisena aikana ruokailutilanteen ulkopuolella.

Ja kun pitää mielessä ohjenuoran EMPATIA, KUNNIOITUS, LÄMPÖ ja SYÖMISHÄIRIÖN ULKOISTAMINEN, ei voi musertaa omaa rakasta lastaan vaan tukea häntä voittamaan vakava sairaus.

- N -

Perheen toimeentulo syömishäiriöisen nuoren kanssa

Syömishäiriöön sairastuneen nuoren tukeminen vie runsaasti vanhempien voimavaroja ja aikaa, eikä sitä ole aina mahdollista yhdistään tavanomaisen työelämän kanssa. Maudsleyn perhelähtöistä hoitoa täysimittaisesti toteutettaessa on suositeltavaa, että jompi kumpi vanhemmista jää väliaikaisesti kotiin tukemaan sairastunutta (tai puolisot vuorottelevat). Miten tämä sitten onnistuu ja millä elämisen voi rahoittaa?

Itse toimin ammatissani virkasuhteessa. Niinpä olen anonut virkavapautta perhesyistä vedoten työsopimuslain 4. luvun pykälään 7a toimiakseni omaishoitajana. Laki turvaa oikeuteni olla pois töistä (mutta säilyttää työpaikkani), mutta se ei takaa minulle toimeentuloa. Mikäli nuoren hoito sallii osa-aikaisen työskentelyn, vanhempi voi harkita osittaista hoitovapaata, jota vammaisen tai pitkäaikaissairaan lapsen vanhempi voi saada siihen saakka kun lapsi täyttää 18 vuotta (kts. tarkemmat edellytykset linkistä).

Lapsen psyykkiseen sairastumiseen liittyvä syyllisyys, häpeä ja muu kuormittuminen sekä hoidon ja työn yhteensovittamisen ongelmat polttavat huolehtijan helposti loppuun. Sairauspäiväraha (joko läheisen tai sairastuneen täysi-ikäisen) lienee näin yksi yleinen toimeentulon muoto syömishäiriöperheissä. Nykyisin on sitten muistettava, että työntekijän työterveyshuollon pitää antaa lausunto työntekijän jäljellä olevasta työkyvystä ja mahdollisuuksista jatkaa työssään viimeistään silloin, kun päivärahaa on maksettu 90 arkipäivää. Mikäli vanhemman työkyky on alentunut, nykyisin on mahdollisuus olla myös osasairauspäivärahalla, vähintään 12 ja enintään 120 arkipäivää.

Jos joutuu olemaan usein poissa palkkatyöstään palkatta (alle 16-vuotiaan) lapsen sairaalahoidon tai siihen liittyvän kotihoidon takia, voi hakea Kelan erityishoitorahaa. Se vastaa määrältään työtulojen mukaan laskettua sairauspäivärahaa ja maksetaan jälkikäteen anomuksen perusteella. Hoitorahaa voi saada enintään 60 (arki)päivää sairaalahoidon ja 60 (arki)päivää kotihoidon osalta. Listassa vaikeista sairauksista on mm. vaikea mielenterveyden häiriö. Hakemukseen tarvitaan jälleen lääkärin D-lausunto (maksullinen) ja mm. todistus työnantajalta että minkäänlaista palkkaa tai muuta korvausta haetulta ajalta ei ole maksettu. Jos lapsi käy koulua enemmän kuin 2 tuntia päivässä, ei hoitorahaa tule saamaan, sanottiin Kelasta.

Suomessa on olemassa myös laki omaishoidon tuesta, mutta käytännössä omaishoidon tuki on harkinnanvarainen etuus, jota myönnetään kotikunnan talousarviossa annetun määrärahan puitteissa. Tukirahoja myönnetään yleensä järjestyksessä ja kun ne tietylle vuodelle loppuvat niin ne loppuvat. Tuki myönnetään määräaikaisena, koska kyseessä on kuitenkin paraneva sairaus. Joka tapauksessa omaishoidon tukea haettaessa on olennaisen tärkeää vakuuttaa päättävä viranomainen siitä, kuinka sitovaa, työlästä ja kuormittavaa anoreksiapotilaan kotihoito on. Se vaatii usein perusteellisen selvityksen kotitilanteesta ja päiväohjelmasta. Tässä kannattaa hyödyntää hoitotahon sosiaalityöntekijän apua. Hakemuksessa on hyödyllistä myös korostaa sitä, että anoreksia on vakava, hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus.

Alle 16-vuotiaana ja pitkäaikaisesti (yli 6 kk) sairaana tyttäreni on oikeutettu Kelan maksamaan alle 16-vuotiaiden vammaistukeen. Koska hänen hoidostaan minulle aiheutuva rasitus ja sidonnaisuus on päivittäistä ja vie melkoisesti aikaani, tuki voidaan maksaa korotettuna (215 € vuonna 2018) ja se on verotonta tuloa. Tuen saaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys ja automaatio. Sitä varten tarvitaan lääkärin laatima C-todistus (ei yli 6 kk vanhempi), josta käy ilmi hoidon ja tuen tarve sekä itse täytetty lomake EV258. Täytyy myöntää, että jos en olisi nähnyt C-todistusta, en varmaankaan olisi ymmärtänyt täyttää hakulomaketta "oikein". Kelalle täytyy todellakin vääntää rautalangasta, miksi ja montako tuntia päivässä istun keittiön pöydän ääressä valvomassa Nyytin syömistä tai laitan ruokaa, miksi kuljetan nuorta kouluun (liikuntakielto, karkailut, pakkoliikunta-ajatukset), miksi pidän silmällä vessassakäyntejä (tyhjentäytymiskäyttäytymisen estäminen), miksi nuorta ei voi jättää yksin kotiin luin lyhyiksi hetkiksi kerrallaan (salaliikunta), miksi pukeutumista pitää valvoa tavallista enemmän (tapa kuluttaa energiaa) jne jne. Selitykseksi ei riitä "anoreksia", vaan asia tulee kertoa ikään kuin virkailija ei olisi koskaan kuullutkaan kyseisestä sairaudesta. Ennen 16-vuotissyntymäpäivää tulee varmaankin eteen aikuisen (yli 16-vuotiaan) vammaistuen hakeminen, jos tuen ja hoidon tarve ei tästä olennaisesti muutu. On muistettava, että 16-19 -vuotias nuori voi saada myös nuoren kuntoutusrahaa, jos työ-tai opiskelukyky on heikentynyt esimerkiksi sairauden takia ja tarvitaan opiskelu- tai työpaikkaan tähtäävää kuntoutusta.

Perheelle on luvassa joitakin maksuhelpotuksia, jos perheenjäsenillä on runsaasti lääkärikäyntejä ja pitkäaikaissairauksia. Alaikäisen terveydenhuollon käyntimaksut huomioidaan jomman kumman huoltajan maksukattoa laskettaessa. Tänä vuonna 2018  (edit!) terveydenhuollon maksukatto on 683 €/kalenterivuosi. Kun maksukatto täyttyy, palvelut ovat maksuttomia kaikille niille, jotka ovat kerryttäneet maksukattoa. Huomioitavia asiakasmaksuja ovat mm. terveyskeskuksen lääkäripalvelujen maksut, fysioterapiamaksut, sarjahoidon maksut, sairaalan poliklinikkamaksut, päiväkirurgian maksut, lyhytaikaisen laitoshoidon maksut, yö- ja päivähoidon maksut sekä kuntoutushoidon maksut. Kuluista ja maksuista pitää itse muistaa pitää kirjaa ja kerätä kuitit talteen sekä hakea vapautusta maksuista. Alle 16-vuotiailla on kalenterivuodessa 7 maksullista osastohoitopäivää, joten pitkäkään osastohoito/dot ei maksa enempää kuin hiukan päälle 200 €.

Lääkitysten omavastuun maksukatto on vuonna 2018 605,13 €/kalenterivuosi, mutta katto on henkilökohtainen ja sen saa vain korvattavista lääkkeistä. Matkakulujen omavastuun maksukatto on vuonna 2018 300 €/kalenterivuosi ja maksukattoon lasketaan mukaan sekä matkojen omavastuuosuuden että niitä pienemmät kertakustannukset. Kela seuraa vain omavastuuosuuden (25 € yhteen suuntaan) ylittäneiden matkakustannusten kertymistä, joten viimeksi mainitut täytyy hakea itse kuuden kuukauden sisällä matkan tekemisestä.

Kuittien keräämistä ja paperisotaa tukien saamiseen liittyy runsaasti. Suosittelen kaikkien mahdollisten kuittien keräämistä ja mapittamista varmuuden vuoksi, vaikka ei aluksi edes näyttäisi siltä että tukea ajattelisi hakea! Usein hakemuksia pitää rustata hirveällä kiireellä etenkin jos Kelaan on toimitettu joku lääkärintodistus, mutta päätöksen saaminen sitten kestää ja kestää. Sosiaalityöntekijän apu ja vinkit kannattaa hyödyntää. Monin paikoin sosiaalityöntekijälle saa varattua käynti- tai puhelinajan, jolloin etuisuusasiat voidaan käydä yksilöllisesti läpi ja tarvittaessa myös täyttää hakukaavakkeita.

- N -

Mietteitä luopumisesta, jakamisesta ja jaksamisesta

Syömishäiriöön sairastuminen laittaa nuoren elämän käsikirjoituksen uusiksi. Sama pätee koko perheeseen. Mistä kaikesta syömishäiriöperheessä joudutaankaan luopumaan? Sairastunut itse luopuu terveydestään, luottamuksestaan tulevaisuutta kohtaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan, itseluottamuksestaan, ystävistään, ikävaiheeseen kuuluvasta lisääntyvästä vapaudesta sekä lukemattomista asioista, joista on aina pitänyt jne. Syömishäiriö haluaa täyttää sairastuneen koko maailman. Se ei tyydy toiseen sijaan vaan vaatii päästä elämän keskipisteeksi ja ainoaksi sisällöksi.

Samalla sairastuneen läheiset joutuvat luopumaan monista asioista; haaveistaan nähdä lapsensa itsenäistyvän, urheilevan nuoren vanhemmalle tutusta nosteesta, kun jälleen kerran on tuotu mitali kotiin tai nuoren kuva komeilee lehdessä, kodin iloisesta ilmapiiristä, lasten kasvun myötä lisääntyvästä omasta vapaa-ajasta ja sen suomista mahdollisuuksista. Lista on lähes loputon ja se saa tilanteen helposti tuntumaan toivottomalta. Kun tähän vielä lisätään taloudelliset menetykset, kun apua joudutaan hakemaan yksityisistä terveys- ja hyvinvointipalveluista ja lopulta, kun huomataan, että voidakseen tehokkaasti hoitaa sairastunutta nuortaan, ainakin toisen vanhemman on tilapäisesti luovuttava työstään ja mahdollisesti uratoiveistaan, voi helposti tuntua, että sairaus on vienyt kaiken.

Tämäkään ei vielä riitä. Ei riitä, että sekä sairastunut nuori että hänen vanhempansa uhraavat kaiken ja jäävät odottamaan parempia päiviä. Jostain pitäisi saada voimia toimia. Pitäisi jaksaa panna hanttiin sairaudelle ja tehdä asioita, jotka edistävät paranemista ja tuovat kaikki menetetyt asiat uudelleen saataville, vieläpä vaikean elämänkokemuksen rikastamassa ja jalostamassa muodossa. Ei ihme jos tässä tilanteessa tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja siirtää pallo jollekulle ammattilaiselle. Tekisi mieli sulkea silmänsä voipuneena ja sanoa; en jaksa enää.

Rakkaus antaa voimaa, mutta rajansa kaikella.

Maudsleyn menetelmän yhteydessä tuodaan usein esiin kysymys; Entä jos se olisi syöpä? Entä jos sinulle sanottaisiin, että omalla toiminnallasi voit auttaa lastasi parantumaan syövästä? Millaisiin uhrauksiin olisit valmis? Rakkaus omaan lapseen on valtava voima, joka saa vanhemman jaksamaan silloinkin, kun koulutettu ammattilainen uupuisi. Rakastava vanhempikaan ei kuitenkaan jaksa, jos kukaan ei vastaa kysymykseen, miten minä voin auttaa? Mistä on hyötyä, mistä haittaa? Onneksi Maudsleyn perhelähtöinen menetelmä tarjoaa vastauksia juuri tähän kysymykseen. Ihminen jaksaa uskomattomia asioita, kun tietää, että on menossa oikeaan suuntaan. Jaksaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys vaan samoin kuin vaikeasti sairaiden potilaiden parissa työskentelevä ammattilainen tarvitsee jaksaakseen työnohjausta, sitä tarvitsee myös vanhempi, joka hoitaa omaa ”syöpäpotilastaan”.

Maudsleyn menetelmässä korostetaan paitsi vanhempien mahdollisuutta vaikuttaa nuorensa terveyttä edistävästi myös tarvetta pitää huolta siitä, että tämä tärkeä hoitaja pysyy toimintakuntoisena, jotta itseluottamuksensa menettänyt, epätoivoinen ja valtavien ristiriitojen täyttämä nuori voi turvallisesti luottaa vanhempaansa valmentajana ja oppaana, joka voi auttaa häntä löytämään tiensä takaisin terveyteen. Kuinka jaksaa vastata kaikkiin näihin tarpeisiin, kun on itsekin uupunut, pettynyt ja epätietoinen - ja vihainen? Ei ihme, jos vanhempi tuntee olevansa mahdottoman tehtävän edessä.

Voidakseen luoda kotiin paranemista edistävän, myönteisen ja hyväksyvän ilmapiirin, vanhemman on huolehdittava myös omista tarpeistaan. On kyettävä vapautumaan itsesyytöksistä ja sairastumisen syiden vatvomisesta. On vakuutettava itsensä siitä, ettei ole mitään yksittäistä syytä, jolla on itse aiheuttanut tai mahdollistanut nuorensa sairastumisen vaan uskottava, että sairastuminen on pikemminkin kaaosteorian tuotos. On pinnoitettava itsensä sellaisella teflonilla, joka saa ulkopuolisten katseet liukumaan kuin vesi hanhen selästä. On myös hyväksyttävä, ettei kyseessä ole tilapäinen häiriö, joka kyllä korjaantuu ajan kuluessa, vaan että syömishäiriö harvoin poistuu itsestään tai paranee muutamassa kuukaudessa. On orientoiduttava uudelleen, on oltava valmis ottamaan vastaan se, mitä elämällä on tarjota. On myös otettava itse vastaan apua.

Anna jonkun huolehtia myös sinusta.

Kun tiedostaa sairauden vakavuuden ja pitkäkestoisuuden, omien voimiensa rajallisuuden ja omien tunteidensa kuorman, voisi ajatella, että tuntuu hyvältä tulla vakuutetuksi siitä, että auttamalla itseäsi autat myös sairastunutta. Usein tunne on kuitenkin päinvastainen; en kyllä jaksa enää huolehtia itsestäni, kun joudun niin tiukille jo tämän nuoren kanssa!

Maudsleyn menetelmän kehittäjät tietävät asettavansa vanhemmat ja koko perheen suuren ja vaativan tehtävän eteen ja juuri siitä syystä korostavat, että vanhemman on tärkeää hakea apua myös itselleen. Apu voi olla vertaistukea ryhmässä tai nettiyhteisössä, se voi olla avointa jakamista ystävien ja sukulaisten kesken, tunteiden työstämistä kirjoittamalla tai maalaamalla, mutta se voi olla myös ammattiapua.

Kun tiedostetaan se tosiasia, että syömishäiriöstä paraneminen vie useimmiten pikemminkin vuosia kuin kuukausia, voi olla heti alkuun viisasta miettiä, kuinka kauan läheisimmätkään ystävät jaksavat ”terapoida” toistaan. Sukulaiset puolestaan itsekin kuormittuvat läheisensä sairastumisesta eikä sokeasta ole sokean taluttajaksi. Omasta kokemuksestani en voisi liikaa korostaa ammattiavun merkitystä.

Tyttären äkillinen sairastuminen oli valtava shokki ja kuin onnenkantamoisena aiheutti minulle niin suuria uniongelmia, että jouduin hankkiutumaan sairauslomalle ja psykiatrin vastaanotolle. Unettomuuden syiden käsittely toi esiin vaikean perhetilanteemme ja minut ohjattiin kotipaikkakunnan psykiatrian poliklinikalle, jossa olen saanut käydä kerran viikossa purkamassa tuskaani, itkemässä ja voimaantumassa sekä myös kertomassa, kuinka alankin vähä vähältä löytää itsestäni uusia voimavaroja, kuinka unirytmini alkaa normalisoitua ja kuinka menemme muutenkin eteenpäin - pienin askelin. Saan aina hetkeksi laskea taakkani sellaisen henkilön harteille, joka ei itse henkilökohtaisesti kuormitu, ei odota minulta vastapalvelusta ja on kuullut oudompiakin asioita. Saan kuulla ulkopuolisen havaintoja vahvuuksistani, edistymisestäni ja reaktiotaipumuksistani. Saan voimia. Pahimpana aikana olen myös saanut niin unta kuin mielialaakin parantavaa lääkitystä ja sairaslomaa ja mikä parhainta, hoitosuhteen olemassaolo tarjoaa minulle mahdollisuuden hakea itselleni ja/tai koko perheelle terapiaa, jonka avulla voimme jälleen nousta jaloillemme uuvuttavan taistelun jälkeen. Tosiasia lienee, että nuoret itse kyllä nousevat siivilleen, mutta me vanhemmat jäämme helposti siipirikoiksi vuosikausiksi - jopa lopuksi elämäämme.

Huolehdi itsestäsi. Sen ei tarvitse tapahtua naistenlehden vaatimusten mukaan eikä olla suorittamista, vaan huolehti että sinulla on jokin kanava, jonka kautta voit kanavoida synkimmätkin tunteesi ja ajatuksesi niin, että jaksat olla turvallinen delfiinivanhempi joka opastaa nuorensa turvallisille vesille - ilman että itsekään hukkuu.

- M -

Miksi yhteinen rintama ei onnistu?

Syömishäiriöiden hoidossa on tavallista, että kotiuduttuaan hyvin sujuneen osastohoitojakson jälkeen sairastunut palaa nopeasti entisiin tapoihinsa ja sekä ravitsemustila että vointi alkaa huonontua uudelleen - tulee takapakkia, joka riittävästi jatkuessaan saattaa jälleen johtaa uuteen osastohoitojaksoon. Syitä tähän on useita.

Osastolla tuki, hoito ja valvonta on ympärivuorokautista ja kaikki hoitoon osallistuvat ovat samassa linjassa hoitomenetelmien ja sääntöjen kanssa. Avohoidon resursseista johtuen kotiutumisen jälkeen ammattiauttajien tuki ja hoito harvenevat parhaimmillaan 1-2 kertaa viikossa tapahtuvaksi - useimmiten paljon harvemmaksikin - ja voi olla, etteivät sairastuneen vanhemmat syystä tai toisestä valvo sairastuneen toimintaa yhtä tarkasti kuin osastolla. Suurin ongelma voi kuitenkin olla se, etteivät vanhemmat pääse täyteen yhteisymmärrykseen siitä, miten valvontaa ja tukea kotona pitäisi toteuttaa. Yhteinen rintama sairautta vastaan kuulostaa itsestäänselvyydeltä, sillä varmasti jokainen vanhempi haluaa lapsensa toipuvan syömishäiriöstä. Sen toteuttaminen ei silti välttämättä ole niin helppoa kuin kuvittelisi.

Seuraavassa on kuvailtu esimerkkejä, joissa vanhempien muodostama yhteinen rintama ei toteudu, vaan syömishäiriö pääsee toteuttamaan "hajoita ja hallitse" -tekniikkaa (lähde: Help Your Teenager Beat an Eating Disorder, Lock&Le Grange).

1. Toinen vanhempi kieltää syömishäiriön olemassaolon. Syömishäiriödiagnoosiin kuten moneen muuhunkin lapsen psyykkisen sairauden diagnoosiin voi liittyä voimakasta häpeän tunnetta. On helpompaa, jos syy lapsen käytökseen ja oireisiin löytyisikin jostain fyysisestä sairaudesta tai esimerkiksi murrosiästä, elämäntilanteesta tms. muusta "ohimenevästä". Koska syömishäiriöön sairastuneen on usein vaikea myöntää oman tilanteensa olevan hoitoa vaativa, tällainen viesti vanhemmalta vain lisää hoitokielteisyyttä. Sairastunut voi liittoutua tämän vanhemman kanssa saadessaan tukea sairaudentunnottomuudelleen, mikä edelleen vaikeuttaa sekä hoitoa että vanhempien yhteisen rintaman muodostamista. Tällaisessa tilanteessa vanhempien tulisi yhdessä (ilman sairastunutta) käydä läpi tosiasiat lapsen terveydentilan suhteen tarvittaessa myös hoitotahon kanssa, jotta hoidon tarpeesta ja laadusta päästään yksimielisyyteen.
2. Vain toinen vanhemmista on vakuuttunut siitä, että vanhempien olisi syytä osallistua lapsensa hoitoon. Syynä epävarmuudelle voi olla esimerkiksi koettu syyllisyys tilanteesta. Se taas johtaa pelkoon siitä, että osallistuminen vain pahentaa asioita. Epävarma vanhempi voi kokea osallistumisen epämukavana ja liian kuormittavana, koska sairastunut usein voimakkaasti kieltää avun tarpeen ja osoittaa pitävänsä vanhempien puuttumista asiaan loukkaavana ja hirveänä. Epävarma vanhempi voi myös uskoa, että aiemmin fiksu ja asioistaan huolehtimaan kyennyt nuori pystyy hoitamaan myös syömishäiriön itse sitten, kun on itse valmis siihen. On kuitenkin muistettava, että sitä syömishäiriö juuri haluaa: vapautta toimia sairaiden pakkoajatusten kanssa jopa niin, että toinen vanhemmista kieltää toista puuttumasta, "painostamasta" tms. Sairaudentunnottomuus ja muutoksen pelko voivat kestää pitkäänkin, jos asioihin ei puututa. Vanhempien pitäisi kahdestaan puhua ja päättää toimintalinjoista yhteistyössä (tarvittaessa hoitotahon kanssa) ilman että sairastuneelta kysytään toimintaohjeita silloin, kun hän ei pysty omasta hyvinvoinnistaan huolehtimaan.
3. Vanhemmat ovat sitä mieltä, että toinen ei tee tarpeeksi tai toimi oikealla tavalla tai he asettuvat vuoron perään toisiaan vastaan syömishäiriön puolelle. Tällaisessa tilanteessa molemmat ovat yhtä mieltä toiminnan tarpeesta, mutta eivät toteuttamistavasta. "Sinä et valvo hänen syömistään riittävän tarkasti, hän jättää lautaselleen ruokaa!" - "Sinä taas annat hänen ottaa liian vähän!" Etenkin tilanteissa, joissa edistystä ei näytä tapahtuvan, vanhemmat saattavat ruveta taistelemaan syömishäiriön sijaan toisiaan vastaan. Samaten jos vanhemmilla on aiemmin ollut vaikeuksia tehdä yhteistyötä, ei syömishäiriötä vastaan yhdessä taisteleminen ole helppoa. Molemmat yrittävät kovasti omalla tavallaan, mutta kritisoivat vuoron perään toisen tapaa toimia. Sairastuneen tukeminen ei kuitenkaan ole mikään keskinäinen kilpailu! "Hajoita ja hallitse" -tekniikka toteutuu aina, jos sairastunut arvostelee toisen vanhemman toimintaa ja toinen liittyy arvosteluun. Riitely sairastuneen edessä ei kannata! Vanhempien tulisi sopia toimintamallit niin tarkasti, että ovat varmasti "samassa sanassa ja kirjaimessa" - ei vain samalla sivulla ja rivillä. Näin myöskään sairastunut ei voi vedota toiseen, jonka tietää esim. helpommin antavan periksi tai harjoittavan löysempiä sääntöjä. Tarvittaessa säännöt voidaan kirjata ylös niin, että kaikki kotona ovat niistä täydellisesti selvillä.
4. Toinen vanhempi syyttää toista liiasta kovuudesta / kriittisyydestä / negatiivisuudesta tai vesittää toisen sanomisia. On tavallista, että sairastunut arvostelee auttajaansa kovin sanoin syyttäen tätä julmuudesta, vihamielisyydestä tms. Vaarana on että toinen vanhemmista alkaa uskoa tätä syömishäiriön aikaansaamaa puhetta ja kääntyy toista vastaan etenkin, jos parisuhteessa on jo ennestään kitkaa. Viittaan edelliseen; riitelyä sairastuneen edessä pitää välttää! Parisuhteeseen liittyvät asiat käsitellään jossain muualla. On myös mahdollista, että toisen vanhemman kasvatustyyli on ollut pehmeämpi ja neuvottelevampi, joten syömishäiriötä vastaan tarvittava jämäkkyys on vaikea sisäistää. Vanhemman voi olla vaikea yrittää olla miellyttämättä lastaan (tässä kohtaa kuitenkin syömishäiriötä!), jolloin hän vesittää toisen vaatimukset antamalla periksi (Isä: "Haluan, että syöt lautasesi tyhjäksi". Sairastunut: "Ei, en jaksa enää! Äiti, sano tuolle ettei komentele!" Äiti: "No ehkä voit tämän kerran jättää tuon lopun, jos kerran olet jo täynnä."). Edelleen yhteisistä linjoista sopiminen (esim. vaikka sopivien "kannustusfraasien" kehittely ja harjoittelu yhdessä) auttaa vanhempia välttämään erimielisyydet. Erimielisyyden ilmaiseminen syömishäiriön edessä ei auta sairastunutta toipumaan, joten em. tilanteessa molempien pitäisi (omista tunteistaan huolimatta) ilmaista sama toive; lautanen on syötävä tyhjäksi. Jos asiassa on jotain epäselvää, vanhemmat keskustelevat siitä yhdessä myöhemmin ilman sairastunutta.
5. Sairastuneen paino on korjaantunut, jolloin toinen vanhemmista alkaa kyseenalaistaa syömisen ja toisen vanhemman toiminnan tärkeyttä. Painon nousu aiheuttaa etenkin anoreksiaa sairastavalle voimakasta ahdistusta ja syyllisyyttä sekä halun palata vanhoihin turvallisiin ympyröihin. Mitä lähemmäksi paino tulee tavoitetta, sairastunut voi alkaa vastustella enemmän ja väittää että hänet lihotetaan muodottomaksi. Tämä aiheuttaa yllättävän usein syyllisyyden tunnetta ja hermostumista myös vanhemmissa! On muistettava että muutoksen ylläpitäminenkin on työlästä ja vaatii runsaasti tukea. Painon pysyttyä riittävän kauan tavoitetasolla nälkiintymisen aiheuttamat pakkoajatukset alkavat helpottaa, mikä sallii terveen minän vallata jälleen tilaa sairaudelta. Jos tällaista ajattelua alkaa esiintyä jomman kumman vanhemman puolelta, heidän on aika yhdessä tarkistaa tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi sekä tukea toista muistamaan mistä asioista syömishäiriön hoidossa olikaan kysymys.
6. Avioero tms. tekee yhteisen rintaman muodostamisesta hankalaa. Erotilanteissakin useimmat vanhemmat haluaisivat lapsensa parasta, eikä se toteudu jos asioista ei pystytä aikuisten kesken sopimaan. Tyypillisesti ex-puolisoa on helppo syyttää lapsen syömishäiriöön sairastumisesta tai sairaudelle periksi antamisesta. Tiedonkulku on ratkaiseva tekijä. Ei voida olettaa, että sairastunut toimii vanhempiensa tiedonvälittäjänä (esimerkiksi toteutuneiden ruokailuiden tai liikunnan suhteen), koska varsinkaan hoidon alkuvaiheessa hänen yhteistyökykyynsä ei voi luottaa! Jos puhuminen kasvokkain ei tahdo onnistua riitelemättä, sähköisiäkin tiedonvälityksen keinoja on olemassa. Mikäli vanhemmat eivät pysty keskenään sopimaan asioista, he voivat pyytää neuvottelua (jälleen ilman sairastunutta!) niin että hoitotahon edustajia on mukana pitämässä keskustelu asialinjalla. Toisen syyttely tai väheksyminen on hyödytöntä, kun tehtävänä on löytää yhteiset toimintamallit, viittaan edellisiin kohtiin. Harva vanhempi pystyy yksin 24/7 valvomaan ja huolehtimaan sairastuneesta ilman toisen (ajallista ja/tai taloudellista) tukea, joten yhteisen lapsen edun vuoksi erimielisyydet olisi syytä jättää omaan arvoonsa! Selvyyden vuoksi saattaa olla parasta, että jompi kumpi on päävastuussa hoidosta, mutta oman jaksamisenkin takia vastuiden jakaminen on tärkeää. Jos mahdollista, tueksi ja avuksi voi pyrkiä saamaan sellaisia läheisiä, jotka pystyvät kommunikoimaan molempien vanhempien kanssa asiallisesti ilman riitelyä. Heidän pitäisi sitten myös tutustua tarkoin niihin tapoihin, joilla sairastunutta kotona tuetaan. Mikäli sairastunut joutuu kulkemaan kahden kodin välillä, olisi tärkeää että kummassakin paikassa olisi samat säännöt koskien ruokailua, liikuntaa ym. Selvyyden vuoksi ne kannattaa laatia kirjallisena. Yhteiset säännölliset vanhempien tilannekatsaukset (tarvittaessa hoitotahon edustajan läsnäollessa) pitävät molemmat kartalla. Vihollinen on yhteinen, on turha hukata voimavaroja eripuraan parhaiden puolustajien kesken (muista jälleen "hajoita ja hallitse")!
7. Toinen vanhemmista toimii, mutta toinen vaikuttaa luovuttaneen. Vaikka toinen vanhemmista kokisikin, ettei osaa, pysty tai jaksa ylläpitää syömishäiriön kotihoidossa (esim. ruokalutilanteissa) vaadittua lämmintä ja ystävällistä mutta jämäkkää asennetta sairastunutta kohtaan (vrt. delfiini ja bernhardinkoira), hän voi silti auttaa ja tukea toimivaa vanhempaa monella tavalla. Tärkeintä on, että molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että toiminta on tarpeen. Taustalla pysyttelevä vanhempi voi antaa kannustusta ja tukea toimivalle vanhemmalle esimerkiksi vakuuttamalla tukevansa häntä sataprosenttisesti (myös sairastuneen läsnäollessa!), antamalla positiivista palautetta hänen toiminnastaan ja kertomalla toipumista koskevista huomioistaan. Kritisointi, vähättely tai sairastuneen puolelle asettuminen eivät rohkaise toimivaa vanhempaa. Jos hänen voimansa loppuvat, kuka auttaa sairastunutta? Taustalla oleva vanhempi voi ottaa huolehtiakseen suuremman osuuden muista kodin töistä ja toimista, kun toisen aika kuluu sairastuneen ruokailuja valvoessa tms. Hän voi myös ottaa huolekseen syömishäiriöön liittymättömän toiminnan, kuten yhteisen ajanvieton järjestämisen perheelle ja antaa siten omaa aikaa toiselle palautumista varten.

On myös mahdollista, että vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä, mutta eivät taistele sairautta vaan omaa lastaan vastaan. Syömishäiriökäyttäytyminen vaikuttaa koko perheen elämään ja herättää läheisissä runsaasti negatiivisia tunteita; ärtymystä, epäluottamusta, turhautumista, suoranaista vihaakin. Mikäli vanhemmat eivät pysty ulkoistamaan sairautta, he heijastavat nämä tunteensa suoraan sairastuneeseen pitäen tätä syntipukkina tilanteeseen. Sairastunut syyllistyy ja joutuu turvautumaan sairauteensa entistä enemmän. Vanhempien tulisikin tukea toisiaan (ja muuta perhettä) muistamaan, että syömishäiriö on sairaus eikä sairastuneen oma valinta, ja hän ansaitsee molempien vanhempiensa rakastavan tuen.

- N -