Kun tyttäreni joutui nuorisopsykiatriseen osastohoitoon anoreksiadiagnoosin jälkeen, kysyin osaston hoitohenkilökunnalta, mitä nyt tapahtuu. Nyt vain odotetaan, että hän haluaa parantua, kuului vastaus. Minulle, ratkaisukeskeiselle toiminnan ihmiselle, ajatus odottelusta oli outo. Etenkin kun annettiin ymmärtää, että siihen voi kulua pitkäkin aika, jopa vuosia. Minulle kyllä kerrottiin, että omahoitaja kävi tyttären kanssa ajoittain "motivoivia" keskusteluja. Lisäksi syömishäiriön vaiheet -kaari tuli tutuksi. Kukaan ei kuitenkaan valaissut niitä yleisiä suuntaviivoja, joilla syömishäiriötä sairastava motivoituu tai motivoidaan toipumaan.
Kun riittävästi odotellaan, iso osa syömishäiriöön sairastuneista tulee itsekin tulokseen, että haluaa sairaudesta eroon. Ongelma on siinä, että odotteluaikana sairastunut saattaa menettää pysyvästi terveytensä (viittaan syömishäiriön kroonistumiseen, osteoporoosiin, hammasvaurioihin, lapsettomuuteen jne jne), perheensä (syyllistämisestä ja syyllisyydentunteesta juontavista ristiriidoista johtuen), mahdollisuutensa ammatin hankkimiseen (sairastuminen tapahtuu useimminen nuoruusiässä, jolloin vuosien prosessi viivästyttää merkittävästi yhteiskuntaan integroitumista) ja ystävänsä (kun normaali elämä ei kiinnosta). Voidaan sanoa, että mahdollisuudet paranemiseen ovat parhaimmat alle kolme vuotta sairastaneilla, vaikkakin toipuminen on täysin mahdollista vuosienkin sairastamisen jälkeen. Mutta onko siis järkeä odotella spontaanin motivaation heräämistä, jos hintana on elämänlaadun pysyvä heikkeneminen tulevaisuudessa, loppuelämän aikana?
Ihminen on hämmästyttävän hyvä tiedostamattaan punnitsemaan toimintansa hyötyjä ja haittoja. Motivaatiota tarvitaan toiminnan voimanlähteenä ja sillä on ratkaiseva osuus muutosten tekemisessä. Syömishäiriöön sairastuneen toiminnan motivaatio lähtee syömishäiriön aiheuttamasta ahdistuksesta ja itseinhosta, joka ylittää kaiken muun fyysisen ja sosiaalisen: nälän, kivun, uupumuksen, läheisten pyynnöt, kritiikin ja paheksunnan. Tämä voima on niin vahva, että sairastunut saattaa sen ajamana tehdä lähestulkoon mitä vaan - jopa omalle persoonalleen epätyypillistä.
Motivaatiota on kahdenlaista, ulkopuolelta asetettua ja sisäistä. Voidaan karkeasti sanoa, että syömishäiriöön sairastunut kuherrus- tai kärsimysvaiheessa oleva ei motivoidu parantumaan (ja siirry vaiheissa eteenpään), ennen kuin ympäröivät olosuhteet ovat niin "sietämättömät", että ne ylittävät syömishäiriön tuottaman ahdistuksen.
Syvällä sairauden syövereissä olevalle motivaatio tulee käytännössä aina ulkopuolelta, sillä sairastunut ei itse edes ymmärrä tarvitsevansa apua. Sairaudentunnottomuus eli anosognosia on etenkin anoreksian (hämmästyttävän huonosti tunnettu) tyyppioire, eikä kukaan voi todella itse motivoitua mihinkään, minkä kokee täysin tarpeettomana.
Niinpä sairauden ollessa pahana parantumiseen suuntaavan toiminnan (esim. riittävän syömisen, pakkoliikunnan, oksentamisen tai itsensä vahingoittamisen lopettamisen) motiivina ovat lähes aina ulkopuolelta - joko hoitavan tahon ja/tai läheisten puolesta - asetetut yksityisyyden rajoitukset: ruokailujen vahtiminen ja säännöllisistä ruokailuista kiinni pitäminen, liikuntakielto, kielto mennä vessaan tunnin sisällä ruokailusta, huoneen oven auki pitäminen, osastohoito ja sen mukanaan tuomat tiukat rajoitteet. Tässä vain muutamia mainitakseni.
Myönnetään, tämähän - yksityisyyden mitä graavein loukkaus - on sairastuneen mielestä ihan hirveää! Usein näkeekin sairauden kokeneiden kommentteja, että olisi parempi, ettei kukaan puuttuisi tilanteeseen vaan antaisi sairastuneen "motivoitua" itse. Jep, ymmärrän yskän, mutta en silti allekirjoita sitä. Kuten sanottu, motivoitumiseen omin avuin voi mennä vuosia, ja ihminen voi pysyvästikin menettää terveytensä odotteluaikana. Muistan kyllä elävästi, kuinka tyttäreni itki/raivosi minulle, että elämä on sietämätöntä, pelkkää syömisen aikatauluttamista eikä mitään muuta, mihinkään ei voinut mennä, mitään tehdä (ei silti että hän olisi halunnutkaan, syömishäiriöajatukset veivät kaiken ajan)! Hirveäähän se oli myös minulle - vaati huomattavaa päättäväisyyttä olla a) heltymättä b) ärtymättä c) antamatta periksi! Toisaalta nyt tytär on myöntänyt, että käyttäytyi näin, koska yritti manipuloida minua tekemään kuten syömishäiriö halusi. Usein onnistuikin, myönnän sen - kukaan ei auttanut minua näkemään, mitä taustalla oli meneillään.
On olennaista se, miten rajat asettaa! On ihan eri asia, asetetaanko niitä vihapäissään, kritisoiden, rangaistukseksi "huonosta käytöksestä" (joka tässä kohdin on siis silkkaa sairautta) vai tyynesti ja rauhallisesti siksi, koska sairauden takia on pakko suojella nuorta. Nuori kyllä vaistoaa eron, uskokaa pois!
Pikku hiljaa, kun tilanne paranee, voidaan pelkistä rajoituksista siirtyä palkitsemiseen. Mutta varoitan, että aluksi voi edessä olla tilanne, jossa sairastunut noudattaa pilkun tarkasti rajoituksia, jottta saisi vapauksia tai palkintoja jälleen tehdä, kuten syömishäiriö haluaa (esim. saadessaan vapautta liikkua aloittaa uudelleen pakkoliikunnan) - kannattaa siis pitää silmät avoinna ja realismi päällä! Palkintoina voi olla esim. kotiloma, kävelylenkki, kosmetologi, leffailta, keilailua, joogaa tietokonepeli. Ihan mitä vaan mukavaa, joka saa ajatukset pois ruuasta.
Tässä kohdassa motivaatio tulee edelleen ulkoa, mutta nyt palkkioiden muodossa. Otan nyt esimerkin eläinten koulutuksesta; monet eläimet oppivat paremmin, mikäli epätoivottu käyttäytyminen jätetään huomiotta, mutta toivotusta käyttäytymisestä palkitaan. Muuten energia menee siihen, että peittelee epätoivottua käytöstä tai pakenee, jottei saisi rangaistusta. Sama pätee ihmiseen. Tilanteessa, jossa sairaalle käyttäytymiselle ei useimmiten voi mitään, on suorastaan hajoittavaa, että siitä rangaistaan! Sen sijaan jos palkitaan siitä, että pystyy käyttäytymään toisella tavalla kuin syömishäiriö vaatii, on huomattavasti tuloksekkaampaa.
Pikku hiljaa sairastuneen siirtyessa eteenpäin syömishäiriön vaiheissa motivaatiota toipua alkaa löytyä sisältä päin. Sisäisen motivaation löytyminen johtuu monesta asiasta.
Ensinnäkin, vain ravitut aivot pystyvät ajattelemaan selvemmin, ilman syömishäiriön tuottamia pakkoajatuksia. Toisekseen, syömishäiriöön sairastutaan usein nuorella iällä, ja ajan kuluminen kasvattaa ja kouluttaa myös aivoja (edellyttäen, että niillä on riittävästi ravintoa kehittyä) suunnittelemaan ja noudattamaan suunnitelmia. Kolmanneksi, läheisillä jotka ovat kokeneen syömishäiriön aiheuttamat muutokset, on riittävästi motivaatiota tukemaan sairastunutta mahdollisissa takapakeissa. Neljänneksi, syömishäiriön pohjilla olleilla on usein perspektiiviä riittävästi tietämään, että onni ei todellakaan löydy sieltä! Alkaessaan voida paremmin, he saavat "elämänsä takaisin" ja ymmärtävät miten sairaita he ovat olleet. Tämä on tärkein motivaation lähde. Syömishäiriön ulkopuolelta löytyy niin paljon muuta!
Sisäinen motivaatio voi olla mitä vaan: Haluan, että hiukseni eivät enää lähde! Haluan jaksaa kävellä portaat hengästymättä! Haluan, että tämä väsymys loppuu! Haluan palata takaisin kilpaurheiluun! Haluan lähteä abiristeilylle! Haluan pystyä opiskelemaan! Haluan jossain vaiheessa seurustella! Haluan saada lapsia! En halua, että luustoni murenee jo nuorella iällä!
On hyvä, että läheiset tukevat mielekkään elämän rakentamisessa - mutta ei siinä vielä vaiheessa, kun sairaus on elämää ohjaava voima ja mielekäs elämä tarkoittaa lähinnä syömishäiriön pillin mukaan tanssimista. Silloin läheisten on tärkeintä muistuttaa, että mielekäs elämä on saavutettavissa vain jatkuvan paranemisen kautta ja nyt tärkeintä on suojella sairastunutta sairaudelta (ja omalta itseltään). Yksilön vahvuudet ja ominaisuudet ovat tärkeitä rakennettaessa tervettä persoonaa ja elämään, ja niitä kannattaa keskusteluissa korostaa. Jokainen haluaa olla hyvä jossakin (vaikka sitten laihduttamisessa siinä kohtaa, kun sairastutaan)! Jokaisen sairastuneen olisi tärkeää löytää omat ydinarvonsa, joiden mukaan elää. Mistä haluat, että sinut muistetaan kun kun kuolet? Siitäkö, että olit laiha ja pysyit kotona, kun lukiokaverisi lähtivät abiristeilylle? Tai siitä, että pystyit kieltäytymään valmistujaiskakustasi? Vai siitä, että juhlit tyytyväisenä (ilman rajoituksia) saavutuksiasi, hankit ammatin, menit töihin, perustit ja kasvatit perheen ja elit läheistesi ympäröimänä?!
Näistä sisäisen motivaation aiheista voi keskustella syvemmälläkin sairauden syövereissä olevan kanssa, kunhan muistaa olla ottamatta torjuntaa raskaasti. Vaikeaa ja turhauttavaa, ainakin alkuunsa. Jos turhautuminen meinaa viedä läheisestä voiton, paras apu on vertaistuki - vain saman kokenut voi todella sanoa ymmärtävänsä!
- N -
Syvällä sairauden syövereissä olevalle motivaatio tulee käytännössä aina ulkopuolelta, sillä sairastunut ei itse edes ymmärrä tarvitsevansa apua. Sairaudentunnottomuus eli anosognosia on etenkin anoreksian (hämmästyttävän huonosti tunnettu) tyyppioire, eikä kukaan voi todella itse motivoitua mihinkään, minkä kokee täysin tarpeettomana.
Niinpä sairauden ollessa pahana parantumiseen suuntaavan toiminnan (esim. riittävän syömisen, pakkoliikunnan, oksentamisen tai itsensä vahingoittamisen lopettamisen) motiivina ovat lähes aina ulkopuolelta - joko hoitavan tahon ja/tai läheisten puolesta - asetetut yksityisyyden rajoitukset: ruokailujen vahtiminen ja säännöllisistä ruokailuista kiinni pitäminen, liikuntakielto, kielto mennä vessaan tunnin sisällä ruokailusta, huoneen oven auki pitäminen, osastohoito ja sen mukanaan tuomat tiukat rajoitteet. Tässä vain muutamia mainitakseni.
Myönnetään, tämähän - yksityisyyden mitä graavein loukkaus - on sairastuneen mielestä ihan hirveää! Usein näkeekin sairauden kokeneiden kommentteja, että olisi parempi, ettei kukaan puuttuisi tilanteeseen vaan antaisi sairastuneen "motivoitua" itse. Jep, ymmärrän yskän, mutta en silti allekirjoita sitä. Kuten sanottu, motivoitumiseen omin avuin voi mennä vuosia, ja ihminen voi pysyvästikin menettää terveytensä odotteluaikana. Muistan kyllä elävästi, kuinka tyttäreni itki/raivosi minulle, että elämä on sietämätöntä, pelkkää syömisen aikatauluttamista eikä mitään muuta, mihinkään ei voinut mennä, mitään tehdä (ei silti että hän olisi halunnutkaan, syömishäiriöajatukset veivät kaiken ajan)! Hirveäähän se oli myös minulle - vaati huomattavaa päättäväisyyttä olla a) heltymättä b) ärtymättä c) antamatta periksi! Toisaalta nyt tytär on myöntänyt, että käyttäytyi näin, koska yritti manipuloida minua tekemään kuten syömishäiriö halusi. Usein onnistuikin, myönnän sen - kukaan ei auttanut minua näkemään, mitä taustalla oli meneillään.
On olennaista se, miten rajat asettaa! On ihan eri asia, asetetaanko niitä vihapäissään, kritisoiden, rangaistukseksi "huonosta käytöksestä" (joka tässä kohdin on siis silkkaa sairautta) vai tyynesti ja rauhallisesti siksi, koska sairauden takia on pakko suojella nuorta. Nuori kyllä vaistoaa eron, uskokaa pois!
Pikku hiljaa, kun tilanne paranee, voidaan pelkistä rajoituksista siirtyä palkitsemiseen. Mutta varoitan, että aluksi voi edessä olla tilanne, jossa sairastunut noudattaa pilkun tarkasti rajoituksia, jottta saisi vapauksia tai palkintoja jälleen tehdä, kuten syömishäiriö haluaa (esim. saadessaan vapautta liikkua aloittaa uudelleen pakkoliikunnan) - kannattaa siis pitää silmät avoinna ja realismi päällä! Palkintoina voi olla esim. kotiloma, kävelylenkki, kosmetologi, leffailta, keilailua, joogaa tietokonepeli. Ihan mitä vaan mukavaa, joka saa ajatukset pois ruuasta.
Tässä kohdassa motivaatio tulee edelleen ulkoa, mutta nyt palkkioiden muodossa. Otan nyt esimerkin eläinten koulutuksesta; monet eläimet oppivat paremmin, mikäli epätoivottu käyttäytyminen jätetään huomiotta, mutta toivotusta käyttäytymisestä palkitaan. Muuten energia menee siihen, että peittelee epätoivottua käytöstä tai pakenee, jottei saisi rangaistusta. Sama pätee ihmiseen. Tilanteessa, jossa sairaalle käyttäytymiselle ei useimmiten voi mitään, on suorastaan hajoittavaa, että siitä rangaistaan! Sen sijaan jos palkitaan siitä, että pystyy käyttäytymään toisella tavalla kuin syömishäiriö vaatii, on huomattavasti tuloksekkaampaa.
Pikku hiljaa sairastuneen siirtyessa eteenpäin syömishäiriön vaiheissa motivaatiota toipua alkaa löytyä sisältä päin. Sisäisen motivaation löytyminen johtuu monesta asiasta.
Ensinnäkin, vain ravitut aivot pystyvät ajattelemaan selvemmin, ilman syömishäiriön tuottamia pakkoajatuksia. Toisekseen, syömishäiriöön sairastutaan usein nuorella iällä, ja ajan kuluminen kasvattaa ja kouluttaa myös aivoja (edellyttäen, että niillä on riittävästi ravintoa kehittyä) suunnittelemaan ja noudattamaan suunnitelmia. Kolmanneksi, läheisillä jotka ovat kokeneen syömishäiriön aiheuttamat muutokset, on riittävästi motivaatiota tukemaan sairastunutta mahdollisissa takapakeissa. Neljänneksi, syömishäiriön pohjilla olleilla on usein perspektiiviä riittävästi tietämään, että onni ei todellakaan löydy sieltä! Alkaessaan voida paremmin, he saavat "elämänsä takaisin" ja ymmärtävät miten sairaita he ovat olleet. Tämä on tärkein motivaation lähde. Syömishäiriön ulkopuolelta löytyy niin paljon muuta!
Sisäinen motivaatio voi olla mitä vaan: Haluan, että hiukseni eivät enää lähde! Haluan jaksaa kävellä portaat hengästymättä! Haluan, että tämä väsymys loppuu! Haluan palata takaisin kilpaurheiluun! Haluan lähteä abiristeilylle! Haluan pystyä opiskelemaan! Haluan jossain vaiheessa seurustella! Haluan saada lapsia! En halua, että luustoni murenee jo nuorella iällä!
On hyvä, että läheiset tukevat mielekkään elämän rakentamisessa - mutta ei siinä vielä vaiheessa, kun sairaus on elämää ohjaava voima ja mielekäs elämä tarkoittaa lähinnä syömishäiriön pillin mukaan tanssimista. Silloin läheisten on tärkeintä muistuttaa, että mielekäs elämä on saavutettavissa vain jatkuvan paranemisen kautta ja nyt tärkeintä on suojella sairastunutta sairaudelta (ja omalta itseltään). Yksilön vahvuudet ja ominaisuudet ovat tärkeitä rakennettaessa tervettä persoonaa ja elämään, ja niitä kannattaa keskusteluissa korostaa. Jokainen haluaa olla hyvä jossakin (vaikka sitten laihduttamisessa siinä kohtaa, kun sairastutaan)! Jokaisen sairastuneen olisi tärkeää löytää omat ydinarvonsa, joiden mukaan elää. Mistä haluat, että sinut muistetaan kun kun kuolet? Siitäkö, että olit laiha ja pysyit kotona, kun lukiokaverisi lähtivät abiristeilylle? Tai siitä, että pystyit kieltäytymään valmistujaiskakustasi? Vai siitä, että juhlit tyytyväisenä (ilman rajoituksia) saavutuksiasi, hankit ammatin, menit töihin, perustit ja kasvatit perheen ja elit läheistesi ympäröimänä?!
Näistä sisäisen motivaation aiheista voi keskustella syvemmälläkin sairauden syövereissä olevan kanssa, kunhan muistaa olla ottamatta torjuntaa raskaasti. Vaikeaa ja turhauttavaa, ainakin alkuunsa. Jos turhautuminen meinaa viedä läheisestä voiton, paras apu on vertaistuki - vain saman kokenut voi todella sanoa ymmärtävänsä!
- N -