Vierailijan kynästä: Mietteitä äitiydestä syömishäiriömyllytyksessä

Tänä äitienpäivänä taidan jo uskaltaa tuumia äitiyttäni viimeisten muutaman vuoden ajalta. Meidän perheemme arkea ja sitä kautta äitiyttäni on viimeiset 4–5 vuotta leimannut hyvin vahvasti yhden aarteeni syömishäiriö. Nyt kun katson elämää taaksepäin, kiitän Luojaani siitä, etten 5 vuotta sitten osannut pienessä mielessänikään kuvitella, millaisen helvetin läpi koko perhe joutuu pusertumaan.

Aika monta kertaa on ollut mielessäni ajatukset, jota aikoinaan koin, kun rajuissa kipukohtauksissa kärvistelevä lapsi anoi vaimealla äänellään: Äiti, auta. Etkä voinut tehdä mitään muuta kuin pitää sylissä ja hokea, että ei ole mitään hätää. Nuo kipukohtaukset kestivät maksimissaan tunteja ja olivat kausittaisia (paljastuivat siis lopulta vaarattomiksi, mutta rajuiksi migreenikohtauksiksi 5-vuotiaalla). Tämän sairauden kanssa tuo sama tuska riipii äidin sydäntä vuosia putkeen.

Vaikka meillä tilanteeseen havahduttiin hyvässä vaiheessa, on kyyti silti ollut kylmää. En minä alussa edes tajunnut (ehkä onneksi?), miten vakavasta sairaudesta on kyse. En tiennyt, että syömishäiriöön liittyy merkittävää ylikuolleisuutta (anoreksiassa kuusinkertainen muuhun samanikäiseen väestöön nähden, bulimiassa kolminkertainen, ahmintahäiriössä kaksinkertainen). Suurin yksittäinen kuolemansyy syömishäiriöpotilaalla on itsemurha. En minä ennen tiennyt, että iso osa syömishäiriöitä sairastavista on niin normaalipainoisia, että sairaus ei näy ulospäin. En minä tiennyt, miten iso osa syömishäiriötä sairastavan hoidosta lepää vain ja ainoastaan perheen varassa. En minä tiennyt, miten moneen elämän osa-alueeseen tuo sairaus vaikuttaa. En minä tiennyt, miten isosti tämä karmiva sairaus vaikuttaa sisaruksiin ja koko perheeseen.

Onneksi en itse ole törmännyt sellaisiin kommentteihin, joissa ihmeteltäisiin, että mikäs siinä syömisessä nyt on niin vaikeaa, että lopettaisi nyt tuollaiset vouhotukset ja söisi vain. Tällaistakin olen kuullut joidenkin syömishäiriöperheiden joutuneen kohtaamaan. Kyseessä on kamala, riipivä, pitkäaikainen, hengenvaarallinen ja pirullinen sairaus. Se kietoo sairastuneen pauloihinsa ja syöttää täysin uskomattomia ajatuksia sairastuneen päähän. Se saa jokaisen ruuan murusenkin tuntumaan liialta. Se vääristää kehonkuvan ja silmät näkemään täysin vääristynein silmin itsesi suhteessa muihin. Se antaa sairastuneelle käsittämättömät fyysiset voimat jumpata, juosta tai lankuttaa silloinkin, kun kehossa ei ole yhtään energiaa. Se vie sairastuneelta vuosiksi, ellei koko loppuelämäksi sen, mikä meille ei-sairastuneille on itsestään selvä ja suuri ilo: nautinto hyvästä ruuasta. Se saa rehellisyyden perikuvan valehtelemaan, salailemaan, piilottelemaan.

Ylpeänä katselen toipumassa olevaa nuortani. Hän on selviytyjä. Hän on sisukas taistelija, jonka uskon lopulta kääntävän tämän kaiken karmeuden voimaksi ja elämänkokemukseksi. Hän on niin rakas. Yhtä ylpeänä katson sisaruksia. Hekin ovat sisaruksensa kanssataistelijoita. Niin rakkaita. He ovat joutuneet elämään nuoruuttaan syömishäiriön varjossa. Meidän perheessämme ei pizzaperjantait, karkkipäivät tai mäkkärireissut edustaneet kenellekään kovin positiivisia elämäyksiä vuosiin, joskaan ne eivät ole helppoja aina vielä nykyäänkään. Silloinkin, kun sairastunut urheasti yritti saada syödyksi jotakin, minkä sairaus kaikin voimin yritti kieltää, seurasi siitä jälkeenpäin sen kokoluokan ahdistus, että jokainen ruokapöydässä olija tiesi, mitä on odotettavissa. Helpompi olisi ollut luopua noista kaikista vuosiksi. Ja sekin vaihe oli, kuun muut tilasivat pizzaa ja yksi salaattia. Kiva yhteinen perjantai-illan hetki. Jokainen tiesi, mistä on kyse. Mutta sairauden hoitoon kuului se, että koko ajan mentiin päin ahdistusta, päin pelkoruokia, päin tuskaa ja sitten vaan yritettiin elää siitä seuranneen ahdistuksen kanssa. Luulen, että niin minä kuin muutkin perheen jäsenet olisivat aika monta kertaa tehneet mitä vain, jos olisivat voineet itse asettua sairastuneen tilalle ja ottaa osan tuskasta kantaakseen.

Onneksi meille oli alusta asti selvää, että tajusimme sairauden riepottelevan lasta. Koko perhe tajusi, että se raivoava, huutava, pakkojumppaava lapsi ei ole se lapsi itse, vaan lapsi, jota sairaus riepottelee. Lapsi, joka sisimmässään haluaisi toimia täysin toisin, mutta ei vain pysty. Itse asiassa olen monesti ajatellut, että en ymmärrä, miten kaikki lapseni ovat kaikesta tästä ylipäätään kuitenkin niin hyvin selvinneet. Toki jälkensä tämä on jättänyt meihin kaikkiin ja siinä mielessä selviytyminen on vielä monella tapaa monella meistä kesken. Lapsiani ajatellessani voin kuitenkin ylpeänä todeta, että minulla on viisi upeaa, ajattelevaista, hyväsydämistä, elämänviisasta ja rohkeaa lasta, jotka tämä elämän paine on monin tavoin koulinut, hionut ja myös hitsannut yhteen. Elämästä ei ikinä tiedä, mikä seuraavan mutkan takana ketäkin odottaa, mutta aika vakaasti uskon, että tämä viisikko ei toisiaan hylkää, tuli vastaan mitä vain. En usko, että meidän perheestämme kukaan sanoisi, että päivääkään ei vaihdettaisi pois. Mutta haluan uskoa, että ilman kaikkea tätä kokemaamme paskaa emme olisi niitä ihmisiä, joita tänä päivänä olemme. Ja meistä jokaisesta olen tänään äärettömän ylpeä.

Mitä on äitiys?

Äitiys on sitä, että istut kaksi tuntia lapsesi kanssa ruokapöydässä yrittäen tuhota muutaman neliösenttimetrin kokoista leipäpalaa.

Äitiys on sitä, että uhkaat soittaa poliisit lapsesi perään, kun hän nääntyneessä kunnossa yrittää väkisin lähteä juoksulenkille.

Äitiys on sitä, että asetut selkä ulko-ovea vasten hajareisin seisomaan ja estät raivoavaa lastasi lähtemästä lenkille.

Äitiys on sitä, että muiden etsiessä kaupassa vähäkalorisia tuotteita, yrität löytää mysliä, joka sisältää mahdollisimman paljon energiaa.

Äitiys on sitä, että yrität puhua lapsellesi kauneuden moninaisuudesta tässä ulkonäköä ja hoikkuutta ihannoivassa maailmassa.

Äitiys on sitä, että pakotat totaalisessa liikuntakiellossa olevan lapsesi tulemaan autolla kouluun samaan aikaan kun koulussa kehotetaan liikkumaan enemmän.

Äitiys on sitä, kun lähetät miehen Prismaan etsimään D-C-FIX-kalvoa, jotta voit peittää sillä suurimman osan kotisi niistä peileistä, joita et voi nostaa pois näkyvistä.

Äitiys on sitä, että sanot elämään väsyneelle ja itsetuhoa tuumivalle lapselle, että kyllä me tästä selvitään, vaikka joku ääni sinunkin sisälläsi huutaa, että tästä ei voi selvitä.

Äitiys on sitä, että valmistat, huolehdit, annostelet ja valvot 15-vuotiaan ruuat ja ruokailut kuin kaksivuotiaan ruuat.

Äitiys on sitä, että kannustat ruokapöydässä tunnin itkenyttä lasta: ”Vielä yksi lusikallinen”, ”Sä pystyt”, ”Ruoka on sun lääke”, ”Syö ihan turvassa, ei tapahdu mitään pahaa, kun syöt”!

Äitiys on sitä, kun taistellessasi sairauden kanssa ruokapöydässä katsot samaan aikaan sydän verta vuotaen hiljaa ruuasta kiittävien sisarusten katoamista omiin huoneisiinsa.

Äitiys on sitä, kun kaupassa mietit, uskaltaisiko viedä kotiin suklaalevyn, vaikka ei ole karkkipäivä.

Äitiys on sitä, kun hoidat lapsesi haavoja hänen satutettuaan itseään, jotta muu tuska helpottaisi.

Äitiys on sitä, että yrität sinnikkäästi nähdä sairauden kourissa raivoavassa lapsessa sen ihanan lapsesi riippumatta siitä, millaisia karmeuksia lapsesi syytää suustaan ulos.

Äitiys on sitä, kun kuuntelet pienintäkin risahdusta sairastuneen huoneesta ja mietit, onko siellä taas salajumppaaminen käynnissä.

Äitiys on sitä, kun reagoit huolestuneen sisaruksen ilmoitukseen siitä, että syömishäiriöinen lapsesi taitaa taas salajumpata.

Äitiys on sitä, kun taistelet jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa tajutessasi, miten paljon ajasta menee sairastuneen kanssa ja miten paljon muut lapset joutuvat jäämään vähemmälle huomiolle.

Äitiys on sitä, että nouset vaikka yöllä syömään lapsesi kanssa ja lapsesi seuraksi, jos hän sitä pyytää, vaikka oma vatsasi olisi aivan ähkynä ja omat vaatteet jäävät auttamatta pieniksi energiapitoisen ruuan ansiosta.

Äitiys on se riipivä tuska, kun tajuat lapsesi kärvistelleen yksin ahdistuksensa kanssa, jotta hän ei kuormittaisi äitiä.

Äitiys on sitä, että itkettyäsi vesiputouksen tavoin automatkan kaupasta kotiin, puet ennen kotiovea yllesi jälleen sen taistelijan ja jaksajan rakkauden haarniskan, jonka avulla selviät jotenkin taas seuraavaan päivään.

Äitiys on sitä, että peität oman epävarmuutesi, totaalisen voimattomuutesi ja tuskasi ja hoet lapsellesi, että ei ole hätää, anna tulla vaan, kyllä äiti kestää.

Kyllä äiti kestää ♥️

Kiitos rakkaat upeat lapseni. Nyt lienee aika kääntää katse kohti kesää ja kohottaa malja sille, että olemme tähän asti selvinneet. Hyvä me! Kiitos rakas aviomieheni, että olet seissyt rinnallamme vakaana kuin kallio kaiken tämän hullunmyllyn riepotellessa perhettämme.  Mutta asiat voisivat olla vielä paljon huonommin. Meillä on asiat kuitenkin monessa mielessä aivan äärettömän hyvin. Olen onnellinen. Olen kiitollinen.

Syömishäiriöön sairastuneen lapsen äiti