Tänä äitienpäivänä taidan jo uskaltaa tuumia äitiyttäni
viimeisten muutaman vuoden ajalta. Meidän perheemme arkea ja sitä kautta
äitiyttäni on viimeiset 4–5 vuotta leimannut hyvin vahvasti yhden aarteeni
syömishäiriö. Nyt kun katson elämää taaksepäin, kiitän Luojaani siitä, etten 5
vuotta sitten osannut pienessä mielessänikään kuvitella, millaisen helvetin
läpi koko perhe joutuu pusertumaan.
Aika monta kertaa on ollut mielessäni ajatukset, jota
aikoinaan koin, kun rajuissa kipukohtauksissa kärvistelevä lapsi anoi vaimealla
äänellään: Äiti, auta. Etkä voinut tehdä mitään muuta kuin pitää sylissä ja
hokea, että ei ole mitään hätää. Nuo kipukohtaukset kestivät maksimissaan
tunteja ja olivat kausittaisia (paljastuivat siis lopulta vaarattomiksi, mutta
rajuiksi migreenikohtauksiksi 5-vuotiaalla). Tämän sairauden kanssa tuo sama
tuska riipii äidin sydäntä vuosia putkeen.
Vaikka meillä tilanteeseen havahduttiin hyvässä vaiheessa,
on kyyti silti ollut kylmää. En minä alussa edes tajunnut (ehkä onneksi?),
miten vakavasta sairaudesta on kyse. En tiennyt, että syömishäiriöön liittyy
merkittävää ylikuolleisuutta (anoreksiassa kuusinkertainen muuhun samanikäiseen
väestöön nähden, bulimiassa kolminkertainen, ahmintahäiriössä kaksinkertainen).
Suurin yksittäinen kuolemansyy syömishäiriöpotilaalla on itsemurha. En minä ennen tiennyt, että iso osa
syömishäiriöitä sairastavista on niin normaalipainoisia, että sairaus ei näy ulospäin. En
minä tiennyt, miten iso osa syömishäiriötä sairastavan hoidosta lepää vain ja ainoastaan
perheen varassa. En minä tiennyt, miten moneen elämän osa-alueeseen tuo sairaus
vaikuttaa. En minä tiennyt, miten isosti tämä karmiva sairaus vaikuttaa
sisaruksiin ja koko perheeseen.
Onneksi en itse ole törmännyt sellaisiin kommentteihin,
joissa ihmeteltäisiin, että mikäs siinä syömisessä nyt on niin vaikeaa, että
lopettaisi nyt tuollaiset vouhotukset ja söisi vain. Tällaistakin olen kuullut
joidenkin syömishäiriöperheiden joutuneen kohtaamaan. Kyseessä on kamala,
riipivä, pitkäaikainen, hengenvaarallinen ja pirullinen sairaus. Se kietoo
sairastuneen pauloihinsa ja syöttää täysin uskomattomia ajatuksia sairastuneen
päähän. Se saa jokaisen ruuan murusenkin tuntumaan liialta. Se vääristää
kehonkuvan ja silmät näkemään täysin vääristynein silmin itsesi suhteessa
muihin. Se antaa sairastuneelle käsittämättömät fyysiset voimat jumpata, juosta
tai lankuttaa silloinkin, kun kehossa ei ole yhtään energiaa. Se vie
sairastuneelta vuosiksi, ellei koko loppuelämäksi sen, mikä meille
ei-sairastuneille on itsestään selvä ja suuri ilo: nautinto hyvästä ruuasta. Se
saa rehellisyyden perikuvan valehtelemaan, salailemaan, piilottelemaan.
Ylpeänä katselen toipumassa olevaa nuortani. Hän on selviytyjä.
Hän on sisukas taistelija, jonka uskon lopulta kääntävän tämän kaiken karmeuden
voimaksi ja elämänkokemukseksi. Hän on niin rakas. Yhtä ylpeänä katson
sisaruksia. Hekin ovat sisaruksensa kanssataistelijoita. Niin rakkaita. He ovat
joutuneet elämään nuoruuttaan syömishäiriön varjossa. Meidän perheessämme ei
pizzaperjantait, karkkipäivät tai mäkkärireissut edustaneet kenellekään kovin
positiivisia elämäyksiä vuosiin, joskaan ne eivät ole helppoja aina vielä
nykyäänkään. Silloinkin, kun sairastunut urheasti yritti saada syödyksi
jotakin, minkä sairaus kaikin voimin yritti kieltää, seurasi siitä jälkeenpäin
sen kokoluokan ahdistus, että jokainen ruokapöydässä olija tiesi, mitä on
odotettavissa. Helpompi olisi ollut luopua noista kaikista vuosiksi. Ja sekin
vaihe oli, kuun muut tilasivat pizzaa ja yksi salaattia. Kiva yhteinen
perjantai-illan hetki. Jokainen tiesi, mistä on kyse. Mutta sairauden hoitoon
kuului se, että koko ajan mentiin päin ahdistusta, päin pelkoruokia, päin
tuskaa ja sitten vaan yritettiin elää siitä seuranneen ahdistuksen kanssa.
Luulen, että niin minä kuin muutkin perheen jäsenet olisivat aika monta kertaa
tehneet mitä vain, jos olisivat voineet itse asettua sairastuneen tilalle ja
ottaa osan tuskasta kantaakseen.
.jpg)
Onneksi meille oli alusta asti selvää, että tajusimme
sairauden riepottelevan lasta. Koko perhe tajusi, että se raivoava, huutava,
pakkojumppaava lapsi ei ole se lapsi itse, vaan lapsi, jota sairaus
riepottelee. Lapsi, joka sisimmässään haluaisi toimia täysin toisin, mutta ei
vain pysty. Itse asiassa olen monesti ajatellut, että en ymmärrä, miten kaikki
lapseni ovat kaikesta tästä ylipäätään kuitenkin niin hyvin selvinneet. Toki
jälkensä tämä on jättänyt meihin kaikkiin ja siinä mielessä selviytyminen on
vielä monella tapaa monella meistä kesken. Lapsiani ajatellessani voin
kuitenkin ylpeänä todeta, että minulla on viisi upeaa, ajattelevaista,
hyväsydämistä, elämänviisasta ja rohkeaa lasta, jotka tämä elämän paine on
monin tavoin koulinut, hionut ja myös hitsannut yhteen. Elämästä ei ikinä
tiedä, mikä seuraavan mutkan takana ketäkin odottaa, mutta aika vakaasti uskon,
että tämä viisikko ei toisiaan hylkää, tuli vastaan mitä vain. En usko, että
meidän perheestämme kukaan sanoisi, että päivääkään ei vaihdettaisi pois. Mutta
haluan uskoa, että ilman kaikkea tätä kokemaamme paskaa emme olisi niitä
ihmisiä, joita tänä päivänä olemme. Ja meistä jokaisesta olen tänään äärettömän
ylpeä.
Mitä on äitiys?
Äitiys on sitä, että istut kaksi tuntia lapsesi kanssa
ruokapöydässä yrittäen tuhota muutaman neliösenttimetrin kokoista leipäpalaa.
Äitiys on sitä, että uhkaat soittaa poliisit lapsesi perään,
kun hän nääntyneessä kunnossa yrittää väkisin lähteä juoksulenkille.
Äitiys on sitä, että asetut selkä ulko-ovea vasten
hajareisin seisomaan ja estät raivoavaa lastasi lähtemästä lenkille.
Äitiys on sitä, että muiden etsiessä kaupassa vähäkalorisia
tuotteita, yrität löytää mysliä, joka sisältää mahdollisimman paljon energiaa.
Äitiys on sitä, että yrität puhua lapsellesi kauneuden
moninaisuudesta tässä ulkonäköä ja hoikkuutta ihannoivassa maailmassa.
Äitiys on sitä, että pakotat totaalisessa liikuntakiellossa
olevan lapsesi tulemaan autolla kouluun samaan aikaan kun koulussa kehotetaan
liikkumaan enemmän.
Äitiys on sitä, kun lähetät miehen Prismaan etsimään
D-C-FIX-kalvoa, jotta voit peittää sillä suurimman osan kotisi niistä
peileistä, joita et voi nostaa pois näkyvistä.
Äitiys on sitä, että sanot elämään väsyneelle ja itsetuhoa
tuumivalle lapselle, että kyllä me tästä selvitään, vaikka joku ääni sinunkin
sisälläsi huutaa, että tästä ei voi selvitä.
Äitiys on sitä, että valmistat, huolehdit, annostelet ja
valvot 15-vuotiaan ruuat ja ruokailut kuin kaksivuotiaan ruuat.
Äitiys on sitä, että kannustat ruokapöydässä tunnin
itkenyttä lasta: ”Vielä yksi lusikallinen”, ”Sä pystyt”, ”Ruoka on sun lääke”, ”Syö ihan turvassa, ei tapahdu mitään pahaa, kun syöt”!
Äitiys on sitä, kun taistellessasi sairauden kanssa
ruokapöydässä katsot samaan aikaan sydän verta vuotaen hiljaa ruuasta kiittävien sisarusten
katoamista omiin huoneisiinsa.
Äitiys on sitä, kun kaupassa mietit, uskaltaisiko viedä
kotiin suklaalevyn, vaikka ei ole karkkipäivä.
Äitiys on sitä, kun hoidat lapsesi haavoja hänen
satutettuaan itseään, jotta muu tuska helpottaisi.
Äitiys on sitä, että yrität sinnikkäästi nähdä sairauden
kourissa raivoavassa lapsessa sen ihanan lapsesi riippumatta siitä, millaisia
karmeuksia lapsesi syytää suustaan ulos.
Äitiys on sitä, kun kuuntelet pienintäkin risahdusta
sairastuneen huoneesta ja mietit, onko siellä taas salajumppaaminen käynnissä.
Äitiys on sitä, kun reagoit huolestuneen sisaruksen
ilmoitukseen siitä, että syömishäiriöinen lapsesi taitaa taas salajumpata.
Äitiys on sitä, kun taistelet jatkuvan riittämättömyyden
tunteen kanssa tajutessasi, miten paljon ajasta menee sairastuneen kanssa ja
miten paljon muut lapset joutuvat jäämään vähemmälle huomiolle.
Äitiys on sitä, että nouset vaikka yöllä syömään lapsesi
kanssa ja lapsesi seuraksi, jos hän sitä pyytää, vaikka oma vatsasi olisi aivan
ähkynä ja omat vaatteet jäävät auttamatta pieniksi energiapitoisen ruuan
ansiosta.
Äitiys on se riipivä tuska, kun tajuat lapsesi kärvistelleen
yksin ahdistuksensa kanssa, jotta hän ei kuormittaisi äitiä.
Äitiys on sitä, että itkettyäsi vesiputouksen tavoin automatkan
kaupasta kotiin, puet ennen kotiovea yllesi jälleen sen taistelijan ja jaksajan
rakkauden haarniskan, jonka avulla selviät jotenkin taas seuraavaan päivään.
Äitiys on sitä, että peität oman epävarmuutesi, totaalisen
voimattomuutesi ja tuskasi ja hoet lapsellesi, että ei ole hätää, anna tulla
vaan, kyllä äiti kestää.
Kyllä äiti kestää ♥️
Kiitos rakkaat upeat lapseni. Nyt lienee aika kääntää katse
kohti kesää ja kohottaa malja sille, että olemme tähän asti selvinneet. Hyvä
me! Kiitos rakas aviomieheni, että olet seissyt rinnallamme vakaana kuin kallio
kaiken tämän hullunmyllyn riepotellessa perhettämme. Mutta asiat voisivat olla vielä paljon
huonommin. Meillä on asiat kuitenkin monessa mielessä aivan äärettömän hyvin.
Olen onnellinen. Olen kiitollinen.
Syömishäiriöön sairastuneen lapsen äiti