Mitä tehtyjen muutosten ylläpito vaatii?

Olen tullut siihen tulokseen, että syömishäiriöstä paranemisessa kaikkein vaikeinta on tehtyjen paranemista edistävien muutosten ylläpitäminen. Ihan ehdottomasti! Omista kokemuksista puhumattakaan riittää, että lukee vaikka Sylin ylläpitämää sairastuneiden keskustelupalstaa. Sieltä löytyy kymmenittäin ahdistuneita hätähuutoja aiheeseen liittyen. Sairastunut aloittaa "uuden elämän" muuttamalla käytöstään (esim. syömällä runsaammin), mutta muutaman päivän tai viikon kuluttua seurausten (esim. vatsan turvotuksen, vaatteiden kiristämisen, painonnousun) aiheuttama ahdistus kasvaa niin suureksi, että ollaan repsahduspisteessä. Ja kierre alkaa alusta.

Siinä vaiheessa, kun sairastunut myöntää itselleen, ettei halua tuhlata elämäänsä syömishäiriön pillin mukaan hyppimiseen, hän alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta. Prosessi on kuvattu aiemmassa kirjoituksessani. Kun halu sitoutua muutokseen kasvaa, kasvaa yleensä myös intokin. Muutosten suunnittelussa ja toteutuksessa saattaa iskeä vauhtisokeus. Sairastunut ei osaa realistisesti arvioida, kuinka kauan aikaa ja voimavaroja kuluu toteuttamisen aloittamisesta siihen, että muuttunut käytös sujuu ilman pinnistelyä ja ahdistusta aiheuttamatta.

Omien kokemusteni mukaan suomalaisessa syömishäiriöiden hoitokulttuurissa panostetaan muutoshalun lisäämiseen ja muutosten toteuttamiseen. Hoitotaho ei oikein kuitenkaan tunnista ylläpitovaihetta, joka on aallonmurtaja sen suhteen jatkuuko oireilu vai palaako sairastunut uudelleen syömishäiriön noidankehään. Tilannehan vaikuttaa hyvältä sairastuneen tehdessä muutoksia, joten hoitoa ja tukitoimia vähennetään. Muutokset aiheuttavat kuitenkin sairastuneessa ahdistusta, kun turvallisista pakkotoiminnoista pyritään pois. Tämä johtaa relapsiin eli sairauden pahenemiseen uudelleen, jos sairastunut ei saa tukea seurausten kestämiseen. Ja jostain syystä tämä kehityskulku esitetään läheisillekin odotettavana eli normaalina tilanteena, vaikka todennäköisesti tukeen panostaminen ylläpitovaiheessa saattaisi estää pahenemisvaiheita tai ainakin lyhentää huomattavasti takapakkien kestoa!

Myönnän, että olen itse mennyt samaan vipuun. Tyttären lisätessä itse - minun tukemanani - suunnittelemine muutoksineen ravinnonsaantiaan olin tyytyväinen ja helpottunut. Hölläsin otettani. En panostanut enää motivoivaan keskusteluun tavoitteista ja muutoksen merkityksestä. Otin itsestäänselvyytenä sen, että kerran alettuaan hyvä kehitys jatkuu. Samaan aikaan hoitotaho harvensi kontrollejaan tyytyväisenä edistykseen. Virhe! Muutaman viikon sisällä painon noustua reippaasti tytär ahdistui. Hän alkoi kompensoida ja rajoittaa syömisiään ja laihtui varsin nopeasti siihen mistä oli aloittanut. Pakkoajatukset laihduttamisesta, liikunnasta ja syömishäiriöön tarrautumisesta palasivat osittain ja niiden kanssa sai taistella useita viikkoja ennen kuin hän uskalsi yrittää uudemman kerran.

Monesti sanotaan, että jälkiviisaus on parasta viisautta. Näin on silloin, jos virheistä aikoo oppia jotain. Mitä siis olisin voinut tehdä toisin?

Olisin voinut ennakoida ahdistuksen lisääntymisen paremmin keskustelemalla siitä tyttären kanssa etukäteen ja valmistelemalla häntä siihen. Kun olet alkanut syödä nyt paremmin, painosi tulee ennemmin tai myöhemmin nousemaan. Kun näin kävi aikaisemmin osastolla, olit kovin ahdistunut. Miltä luulet, että se tulee sinusta nyt tuntumaan? Mitä voisit tehdä, että se ei tuntuisi sinusta niin pahalta? Miten minä voisin siinä tilanteessa auttaa? Onko jotain, joka voisi pahentaa oloasi ja jota kannattaisi välttää? Osaisin toki itsekin vastata ainakin osaan näistä kysymyksistä, mutta hyödyllisempää on, että tytär olisi varautunut asiaan ja ratkaisut olisivat hänen itsensä hyväksymiä.

Olin kyllä järjestänyt elämäämme niin, että tyttärelle oli muutoksia tehdessään kotona tarjolla uutta ajateltavaa ja elämänsisältöä syömishäiriön tilalle. Ilman tätä varautumista takapakki olisi ollut varmasti paljon suurempi. En kuitenkaan tajunnut, etten hyvästä kehityksestä huolimatta saa jättää aktivoitumista tyttären omalle kontolle. Ahdistuksen lisääntyessä sairastunut pyrkii vetäytymään omiin ympyröihinsä. Minun olisi pitänyt määrätietoisesti kannustaa häntä osallistumaan vielä enemmän, vetää hänet pois omista ajatuksistaan. Ja jos omat voimavarani eivät olisi riittäneet (kuten tässä aina välillä tuppaa käymään), olisin voinut hyödyntää etenkin sisarusten ja muun lähipiirin vetoapua enemmän. Jaettu taakka on vaan kevyempi.

Olisin voinut antaa enemmän palautetta positiivisista teoista ja siitä mitä hän on jo saavuttanut. Tämä on vaikea asia etenkin anoreksiaa sairastavan kanssa. Tietyssä kohtaa kehut kun saattavat toimiakin negatiivisena kannustimena ollen merkkinä siitä, että sairastunut on "huono anorektikko" antaessaan periksi niin helposti. Näin etenkin silloin, jos muutokset ovat tapahtuneet ympäristön painostuksesta. Niinpä kiitosten kanssa tuppaa olemaan arka - eikä kehuminen muutenkaan tunnu istuvan suomalaiseen kulttuuriin. Mutta itse tehdystä työstä sairastunut ansaitsee kyllä kiitosta! Ylikriittisyys ja vähättely on tavanomaista syömishäiriötä sairastavalle, joten läheisiä tarvitaan pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa. Pienet huomiot ilahduttavista edistymisistä koskivatpa ne mitä hyvänsä elämänaluetta osoittavat sairastuneelle, että hän kulkee oikeaan suuntaan ja muutosta tapahtuu. Olet ollut paljon joustavampi viime aikoina, olen sinusta ylpeä! Positiiviset asiat voi tuoda esiin omien tuntemusten kautta, mikä voisi myös lieventää sairastuneen kokemaa syyllisyyttä toisten elämän pilaamisesta (uskokaa tai älkää, kyllä se siellä pohjalla muhii vaikkei aina uskoisikaan). Olin tosi iloinen eilen, kun pystyitkin syömään pikkuveljen kanssa! Se tuntui minusta hienolta!

Olisin voinut tarttua nopeammin huomaamiini vanhoihin käytösmalleihin sen sijaan, että toivoin niiden olevan tilapäisiä lipsahduksia. Kissaa ei ehkä kannata nostaa pöydälle ruoka-aikaan (meillä nalkutus ei koskaan ole tuottanut tulosta) - ellei sairastunut itse ota asiaa puheeksi - mutta jälkikäteen huomioistaan voisi kertoa. Syyllistävää "taas sinä" -meininkiä ei pidä mennä käyttämään, vaan lähestyä asiaa neutraalisti omien huomioiden kautta. Huomasin, että otit tänään vähemmän maitoa kuin aikaisemmin. Ruoka-annoskin taisi olla niukempi kuin eilen. Mietin tässä mistähän se voisi johtua? Olet kuitenkin syönyt niin hyvin viime aikoina. Avoimien kysymysten käyttäminen on tärkeää ja jos sairastunut ei heti halua vastata, kannattaa olla valppaana kuuntelemaan silloin, kun hän itse haluaa asiasta puhua (kts. tämä blogiteksti).

Ennen kaikkea, minun olisi pitänyt ennakoida ja olla suostumatta hoitotahon harvempiin käynteihin juuri silloin, kun tuen tarve olisi suurimmillaan eikä kiinnittää asiaan huomiota vasta sitten kun "vahinko" on jo tapahtunut! Tämäkin korostaa läheisten näkökulman huomioon ottamista syömishäiriöiden hoidossa. Vain kotioloissa asioiden todellinen laita tulee esiin. Nuorta tunnin viikon parin välein tapaava henkilö ei yksinkertaisesti voi olla täysin kärryillä asiasta etenkin kun nuori itse puhkuu intoa muutoshalunsa kanssa.

- N -