Tilanne räjähtää käsiin - mitä tehdä?!

Rajoittaville syömishäiriöille (rajoittava anoreksia, ahmimis/tyhjentäytymistyyppinen anoreksia, bulimia, epätyypillinen anoreksia ja bulimia) tavanomaista on pakko-oireista häiriötä läheisesti muistuttavat oirekuva, jossa sairastunut reagoi hyvin voimakkaasti, jos syömishäiriön hänelle asettamia sääntöjä rikotaan tai haastetaan. Tällainen tilanne tulee useimmiten eteen ruokailutilanteessa tai sen jälkeen, mutta voi yhtä hyvin liittyä esimerkiksi liikuntaan (useimmiten sen kieltämiseen) ja päivittäisiin rutiineihin ja aikatauluihin (koska syödään, mennään nukkumaan, käydään suihkussa jne). Reaktiot voivat vaihdella itseinhosta äärimmäiseen raivoon läheisiä kohtaan ja pahimmillaan sisältää itsensä vahingoittamista, tavaroiden tuhoamista ja/tai läheisten kimppuun käymistä. "Lievimmillään" tilanne on sairastuneen vajoamista jonkinlaiseen kauhistuneeseen transsiin, jolloin häneen on vaikea saada minkäänlaista järjellistä kontaktia.

Puhutaan eskalaatiosta, jolla tarkoitetaan tilanteen ryöstäytymistä käsistä. Kyseessä on laukaisevasta tekijästä (yleensä syömishäiriön sääntöjen rikkominen) liikkeelle lähtevä itseään ruokkiva kehä, jossa sairastuneen ja läheisen/lähellä olevan vuorovaikutus ei tyynnytä tilannetta, vaan päin vastoin johtaa räjähdykseen (kts. viereinen kuva). Kuvaa katsomalla voi ehkä paremmin ymmärtää, miksi omien reaktiomallien muokkaaminen on niin tuloksellista syömishäiriötä sairastavaa autettaessa.

Syömishäiriötä sairastavien läheiset puhuvat usein "teflonpinnasta" (vapaa suomennos ilmaisusta "full metal apron"), jolla tarkoitetaan tapaa olla reagoimatta tai provosoitumatta sairastuneen reaktioista. Toisin sanoen, vaikka tilanne tuntuukin lähellä olevasta uhkaavalta, pelottavalta tai ahdistavalta, nämä tunteet pidetään tiukasti omana tietona, ne tiedostetaan eikä niiden anneta vaikuttaa omiin reaktioihin. Hei, me läheiset (tai ammattilaiset yhtä hyvin) olemme pääsääntöisesti psyykkisesti terveitä (sic!) ja voimme valita omat reaktiomme! On toki muistettava, että vaikka syömishäiriön ulkoistaminen, kärsivällisyys ja huulen pureminen ovat harjoittelulla parannettavia taitoja siinä kuin tasapaino tai vaikkapa vieraan kielen puhuminen, oman jaksamisen kannalta heränneitä negatiivisia tunteita ei pidä loputtomiin haudata, vaan hankkia joku "likaämpäri" johon ne voi säännöllisesti kipata: oma terapia, keskustelutuki ja etenkin vertaistuki toimivat erinomaisina keinoina purkaa tunteet jonnekin muualle kuin sairastuneeseen.

Todellinen "full metal apron" :)

Mutta aina teflonpinta ei kestä vaan rakoilee, tai sitten tilanne eskaloituu niin nopeasti että on vaikea pysyä perässä. Miten toimia ja miten vahingot saataisiin ainakin minimoitua? Alla olevassa kuvassa selvennetään eskalaation vaiheita, niiden tunnusmerkkejä ja hyväksi havaittuja käytösmalleja.

1. Perustaso
Perustasolla tilanne on suhteellisen stabiili, Sairastuneen vireystila on tavanomaisella tasolla, ja syömishäiriön vaiheesta riippuen hän saattaa kyetä järkevään keskusteluun tavoitteista tai ongelmista.

2. Eskalaatio
Kun eteen tulee vaikeita tilanteita, joissa syömishäiriötä haastetaan, tapahtuu eskalaatio. Sairastuneen vireystila nousee, kunnes saavuttaa kriittisen pisteen. Varoitusmerkit ovat yleensä kyllä huomattavissa, kun niitä opettelee seuraamaan: Sairastuneen hengitys kiihtyy, kädet saattavat puristua nyrkkiin, joistakin tulee motorisesti levottomia (kädet/jalat liikkuvat levottomasti, heijaamista, jatkuvaa pomppimista pois paikoilta esim. ruokapöydän äärestä). Kommentit muuttuvat negatiivisiksi, "syömishäiriöpuheeksi", ja osa on sanallisesti hyvinkin aggressiivisia (kiroilua, haistattelua jne). Monet läheiset kuvaavat, että henkilö ikäänkuin muuttuu kuin toiseksi; kasvojen ja silmien ilme, ryhti, äänensävy yms muuttuvat. Se on todella pelottavaa!

Eskalaatiotilanteessa SINÄ voit valita (sairastunut ei siihen kykene): voit ottaa käyttöön täyshaarniskan ja olla ottamatta piikkejä vastaan. Keskity omiin selviytymiskeinoihin, niihin jotka auttavat säilyttämään tyyneyden. Joitakin auttaa kymmeneen laskeminen ja rauhallinen syvään hengittely (huom! puhalla pitkään ULOS, jatkuva syvään sisäänhengittäminen johtaa ennen pitkää hyperventilaatioon ts. hiilidioksiditason laskuun, joka fyysisestikin tuntuu olossa ihan kauhealta). Joitakin auttaa tietyn mantran toisteleminen ("rakastan lastani, vihaan syömishäiriötä"). Vältä kritisointia, negatiivisten tunteiden ilmaisua ja oman paniikin näyttämistä. Muista, että tunteet tarttuvat. On hyvä jatkokäsittelyä ajatellen pistää korvan taakse asia, joka sillä kertaa laukaisi eskalaation, mutta missään tapauksessa sitä ei hyödytä lähteä saman tien käsittelemään! Tässä kohtaa otettu aikalisä (esim. lopetetaanpa keskustelu tästä aiheesta ja jatketaan sitten kun olemme molemmat rauhallisia) voi pelastaa paljon.

Kuvat on lainattu Sisä-Suomen SYLI ry:n ja Tampereen SYLI-keskuksen läheisille tarkoitetun TAITO-valmennuksen materiaaleista.

3. Kriisi 

Räjähdyspiste on saavutettu, ja sairastuneen mielen täyttää ainoastaan kaksi ajatusta: "taistele tai pakene". Toteutuskeinot ovat yksilöllisiä, joku yrittää hinnalla millä hyvänsä poistua tilanteesta (vaikka edessä seisovien yli, jos ei muutakaan tietä ole), toinen räjäyttää raivonsa heittelemällä tavaroita tai hyökkäämällä kimppuun, joku vajoaa epätoivoiseksi uikuttavaksi mytyksi lattialle. Mikään selitys tai järjen puhuminen ei tässä kohtaa enää mene läpi, joten älä suotta hukkaa voimiasi! Tavoitteena on vahinkojen minimointi: tärkeintä on että sinä ja sairastunut sekä muut tilanteessa olijat ovat turvassa, eli vaarallinen toiminta on estettävä, muuta voi seurata. Anna tilaa; toiseen tarttuminen saattaa pahentaa tilannetta, eikä ainakaan oman kokemuksen perusteella ns. holding (sulkeminen tiukkaan syliotteeseen) muuta kuin lisää sairastuneen fyysistä kiihtymystä. Tietysti henkilöt ovat yksilöllisiä ja tässä tarvitaan taas läheisen tuntemusta oman sairastuneensa suhteen! Joskus on viisautta antaa sairastuneen vetäytyä ns. turva-alueelle, jossa hän saa rauhoittua kaikessa rauhassa. Perässä sopivalla etäisyydellä seuraaminen voi olla hyödyksi, jos pitää vahtia ettei sairastunut vahingoita itseään (tai tuhoa sisustusta).

Vaikka pitkät sepustukset eivät kiihtyneessä mielentilassa olevaan uppoakaan, on silti hyödyllistä käyttää lyhyitä ja ytimekkäitä ilmaisuja: Kaikki hyvin! Olet turvassa! Ei hätää! Lopeta tuo! Anna se ... tänne! Mene omaan huoneeseesi! Nyt lopetetaan tästä keskustelu! Rauhallinen mutta päättäväinen äänensävy. Jos uhkaat, sairastunut reagoi puolustautumalla. Voivottelusta tai siloittelusta (Voi raukkaa, kun sulla on kauheaa, ei sinun tarvitse....!) ei myöskään ole hyötyä, sillä se palkitsee sairastuneen käytöstä ja johtaa tilanteen toistumiseen entistä useammin.

Omat odotukset kannattaa sopeuttaa tilanteeseen. Jos räjähdyshetkeen saakka on ajauduttu, ei varmaankaan ole kovin realistista odottaa, että sairastunut jatkaa siitä tyytyväisenä esim. lautasensa tyhjäksi syömistä. Tällöin saattaa olla hyvä tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin, jotta tilanne saadaan laukaistua. Kompromissi saattaa tarkoittaa esim. ruokailun keskeyttämistä ja korvaamista seuraavalla aterialla, osan ruuasta korvaaminen lisäravinnejuomalla (esim. Nutridrink) tai aloitetun keskustelun siirtämistä myöhemmäksi.

Tällaiset tilanteet pelottavat läheistä! Pelko taas voi aiheuttaa välttelykäyttäytymistä ja syömishäiriön määräyksiin mukautumista, joka ei missään tapauksessa edistä toipumista. Kannattaakin kuitenkin muistaa, että harvoin mikään on peruuttamatonta. Usein sairastunut ei myöhemmin edes muista varsinaisesta kriisitilanteesta mitään, koska oma pää on ollut niin kaaoksessa. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Itseäni auttoi suunnattomasti, kun ymmärsin, että jos lapseni lopettaa syömisen totaalisesti, sitten me mennään lopulta päivystykseen. Se oli asia, jota hän halusi välttää viimeiseen saakka, sillä vaarana oli tuolloin joutua osastolle. Ok, siis pahinta olisi ollut, että olisimme istuskelleet lasten ensiavussa ja sitten tytär ehkä olisi joutunut osastolle. Mutta jos sellaiseen tilanteeseen olisi jouduttu, osastohoito olisi todennäköisesti tarpeen, ja itse olisin saanut lepotauon. Kun tämän sisäistin, tunsin, ettei minun tarvinnut enää pelätä eskalaatiotilanteita, ja kun vakaasti ja rauhallisesti vaadin häntä lopettamaan riehumisen, raivo laantui siihen ja vähintäänkin seuraava ruokailu sujui. Muutos oli valtava verrattuna siihen, että itse kiihdyin ja tilanne meni tappelun asteelle ja lukittui totaalisesti.

4. De-eskalaatio
Sairastuneen vireystila laskee ja hän rauhoittuu pikkuhiljaa. Kriisin laukaisema adrenaliinimyrsky kestää jonkin aikaa, ja kestää jopa puoli tuntia, että elimistö (syke, verenkierto jne) palautuu normaalitilaan. Jos tässä kohtaa aloittaa uudelleen syömishäiriön "tökkimisen", esim. naputtamalla, kritisoimalla, omaa pahaa mieltä näyttämällä tai seurauksista puhumalla, seurauksena on uusi eskalaatio.

Keskity mieluummin harhauttamiseen: vaihda puheenaihetta (vaikka se joskus tosi vaikeaa onkin, kun itselläkin syke on korkealla ja hermot pinnassa) tai suuntaa katseesi tulevaisuuteen (tänä iltana tulee neloselta hyvä leffa..., viikonloppuna voitaisiin tehdä yhdessä...). Jotta itsekin rauhoittuisit, kannattaa jälleen keskittyä myös omiin selviytymiskeinoihin. Jos diipadaapa-jutustelu on liian vaativaa, kaiva esiin vaikka sanaristikko tai sudoku, ja aloita sen ratkominen. Sopivassa kohdassa voi sitten kysyä sairastuneen neuvoa, mikä toimii myös harhautuksena.

5. Kriisin jälkeinen masennus
Kriisin jälkeen olo voi olla kuin tyhjällä ilmapallolla, ja näin etenkin sairastuneella, jonka vireystila on matalimmillaan. Lisäksi päälle voi iskeä morkkis: mitä tein, mitä tuli sanottua, olenko ihan kauhea ihminen, ansaitsenkin kaikkea pahaa!? Seurauksena voi olla syvä lohduttomuus, itku tai toivottomuus. Edelleenkään ei kannata aloittaa ongelmanratkaisua tai tilanteen purkua, sillä sairastuneella ei kerta kaikkiaan ole nyt resursseja siihen! Anna edelleen aikaa ja tilaa, edelleen lyhyet, rauhalliset ja ytimekkäät toteamukset ovat hyviä: Kaikki hyvin! Ahdistus menee kyllä ohitse! Ei hätää! Olen tässä!

Koska sairastuneen pitää oppia sietämään ahdistusta, on parasta että sille ei tee (juuri) mitään. Korkeintaan katsoo, että sairastunut on turvassa (ei esimerkiksi vahingoita itseään, tässä toinen riskikohta!) ja rauhallisesti toteaa, että on ihan normaalia että nyt tuntuu pahalta mutta se on onneksi ohimenevää.

6. Perustaso: ongelmanratkaisu
Lopulta sairastuneen vireystila on palautunut normaaliksi, ja asiallinen keskustelu on mahdollista (tietysti jälleen sairauden vaiheesta riippuen - haluaako hän ylipäänsä vielä lähteä yhteistyöhön). Aikaa voi kulua joskus jopa tunteja tai seuraavaan päivään - on hyvä itsekin olla täysin rauhallinen ja itsensä herrana. Tässä vaiheessa voidaan taas käsitellä eskalaatioon johtanutta tilannetta. Koska kysymys "miksi" on aika hyödytön sairastuneen kanssa keskusteltaessa (sairastunut ei välttämättä osaa tai halua vastata siihen), on ehkä parempi aloittaa kertomalla omista havainnoista ja kytkemällä ne itse tilanteeseen: Huomasin että aloit vaikuttaa hermostuneelta/huolestuneelta/ärtyneeltä/vihaiselta, kun... Muistatko miltä sinusta tuntui? Mikä sai sinut...? Näin ehkä saadaan hahmoteltua ongelma, joka myös sairastuneen on hyvä tiedostaa. Empatian ilmaisuun kuuluu se, että myönnetään taustalla oleva tarve: kyllä sinusta mahtoi tuntua pahalta/pelottavalta/ärsyttävältä, kun... Voisinko minä auttaa tuollaisessa tilanteessa? Jos itse huomaat omassa käytöksessäsi olleen jotain korjattavaa, pahoittele sitä ja pyydä anteeksi. Näin toimit esimerkkinä sairastuneelle siitä, että kukaan ei ole erehtymätön, mutta virheet eivät ole maailmanloppuja ja niistä voi jopa ottaa oppia.

Lopuksi olisi tietenkin vallan hyvä, jos sairastuneen kanssa pystyisi keskustelemaan seurauksista. Tässä kohtaa voi yrittää liittoutua terveen puolen kanssa antamalla ymmärtää, että tiedät syömishäiriön saaneen sairastuneen toimimaan kuten hän toimi. Kun jätät syömättä, aliravitsemustilasi pahenee. Nälkiintyneet aivot reagoivat ruokaan/rajoituksiin/ärsykkeisiin kummallisilla tavoilla, ja tämäkin oli yksi esimerkki. Se on ihan tavallista, ei se ole sinun vikasi. Voit kuitenkin itse vaikuttaa asiaan valitsemalla toipumisen ja taistelun syömishäiriötä vastaan. Olen tässä ja autan sinua! Mitä ajattelet, millä tavalla voisimme välttää tällaisen tilanteen jatkossa? Mitä sinä tekisit minun sijassani? Muista, että jos kysyt, kuuntele myös huolellisesti vastauksia! Vastaukset voivat olla syömishäiriön värittämiä, ja sellaisista ei tietenkään kannata ottaa onkeensa, mutta kaikki mikä tukee toipumista kannattaa poimia talteen. Pidä yllä toivoa ja kiitä yrittämisestä (olen varma että jossain kohtaa onnistut..., nyt se on vielä vaikeaa mutta hienoa että yritit...! Se helpottaa kerta kerralta!), ei vain tuloksista.

Myös oma pohdinta kannattaa suorittaa jälkikäteen rauhallisessa tilanteessa: Mikä johti tähän? Pahensiko joku mitä tein tai sanoin tilannetta selvästi? Mikä auttoi tilanteen laukeamisessa? Muista kuitenkin, että lopullinen tavoite on päästä syömishäiriöstä eroon, ja oman pohdiskelun tarkoituksena ei ole mukauttaa käyttäytymistään syömishäiriön sääntöihin, vaan löytää omat voimavarat ja keinot tilanteesta selviytymiseen.

Vapputerveisin,
Nyytin äiti