Pakko syödä vai ei?

Maudsleyn mallin mukaan syömishäiriöön sairastuneen nuoren vanhemmat ottavat kotona täyden vastuun sairastuneen riittävästä ravinnon saannista niin kauan, että sairastunut pystyy ravitsemustilan korjaantuessa itse vastustamaan sairaita ajatuksia (vaihe 1). Siinä vaiheessa vastuuta syömisen toteuttamisesta siirretään pikku hiljaa takaisin nuorelle itselleen (vaihe 2). Osa vanhemmista ja toki nuoristakin pitää tällaista kontrollointia hämmentävänä, epäinhimillisenä, nuorta halventavana ja pakottavana. Miten ottaa itsenäistyvältä nuorelta pois valinnanvapaus ja omatoimisuus vaikuttamatta julmalta ja tunteettomalta? Maudsleyn mallia on kritisoitu viittaamalla sen johtavan mm. pakottamiseen, pakkosyöttämiseen, nuoren alistamiseen ja musertamiseen.

Kuvitellaanpa, että lapsesi sairastuisi syöpään. Tiedät, että solunsalpaajahoito pelastaa hänen henkensä, mutta hoito aiheuttaa väistämättä myös ikäviä sivuvaikutuksia kuten hiustenlähtöä, pahoinvointia, väsymystä jne. Näitä lapsesi todennäköisesti pelkää ja inhoaa. Epäröisitkö tällöin hoidon antamisen suhteen? Tuskin. Luultavasti halaisit lastasi ja sanoisit, että me kestämme yhdessä tämän jotta hän voisi parantua! Etenkin anoreksiassa riittävä syöminen ja painon nousu aiheuttaa sairastuneelle "sivuvaikutuksena" ahdistusta ja johtaa enemmän tai vähemmän vanhempien vastustamiseen.

Syömishäiriöön sairastunut tietyllä tavalla taantuu ikäistään nuoremmalle tasolle niin henkisesti kuin fyysisestikin (etenkin tytöt palaavat kehon toiminnoissa prepubertaaliselle tasolle). Nuoren kyky vastata itsestään ei ole enää ikäisen tasolla - senkin takia vaaditaan luotettavan aikuisen väliintuloa. Vakavassa aliravitsemustilassa omat luonteenpiirteet hämärtyvät ja jäävät syömishäiriön aiheuttamien pakkomielteiden alle. Empaattisuus, huumorintaju ja kyky ottaa toiset huomioon katoaa. Kyky tehdä järkeviä valintoja kaikilla elämänalueilla katoaa ja sairastunut saattaa olla ikäistään huomattavasti riippuvaisempi läheisistään. Syömishäiriöistä toipuneet kuvailevat, että painon noustua riittävästi sairaat ajatukset väistyivät pikkuhiljaa. Läheiset saattavat kuvata, että saivat ikäänkuin nuoren takaisin (vrt. My Kid is Back. Empowering Parents to Beat Anorexia Nervosa. 2009)

Mutta miten puuttua syömättömyyteen silloin, kun vastustus on näin suurta?

Osa syömishäiriöön sairastuneista kokee, että kaiken vastuun ottaminen itseltä pois antaa ikäänkuin luvan syömiseen. Jos itse on valittava esim. annoskoko tai se mitä syö, joutuu noudattamaan syömishäiriön käskyjä. Kun toinen laittaa ruuan lautaselle, ohjat on otettu syömishäiriöltä pois eikä se voi syyttää sairastunutta.

Riippuen persoonasta, sairastuneelle voi kuitenkin tulla tällöin olo, että pitää taistella vastaan entistä kovemmin eli jättää toisen lautaselle laittama ruoka kokonaan syömättä - näin meillä. Oman kokemuksen mukaan kritisoiva, aggressiivinen lähestymistapa (ns. sarvikuono-reaktio) - esim. ruoka-annoksen koon kommentoiminen ärtyneellä äänellä ruokailutilanteessa - vain pahentaa tilannetta ja saattaa johtaa täydelliseen lukkiutumiseen. Parhaiten on tepsinyt oman maltin säilyttäminen ja tarvittaessa aikalisän ottaminen ("ei puhuta tästä aiheesta nyt vaan keskitytään syömiseen"). Omista (negatiivisista) tunteista puhuminen on pahinta mitä voi ruokailutilanteessa tehdä. Positiivisten tuntemustenkin ilmaisu ("onnistuitpa hienosti ottamaan paksumman leivänpalan") voi olla myös viisaampaa jättää myöhempään, koska varsinkin toipumisen alkuvaiheessa kehu saatetaan tulkita osoitukseksi siitä, että on "huono anorektikko".

Osassa perheitä toimii fyysinen rajoittaminen eli että nuorta ei passiivisesti vaikka oven edessä seisomalla (HUOM! ei väkivaltaisesti) päästetä pois keittiöstä ennen kuin lautanen on tyhjä. Meillä tällainen ei ole onnistunut, sillä tytär on tuolloin käynyt aggressiivisesti päälle, lyönyt, raapinut, potkinut, heitellyt esineillä yms. Koska fyysisten vaurioiden riski on tällaisessa tilanteessa suuri, olen katsonut parhaaksi päästää tyttären pakenemaan ns. turva-alueelle (= omaan huoneeseen peiton alle). Hetken rauhoittumisen jälkeen on mahdollisesti kyetty kevyeen keskusteluun aiheesta, jonka jälkeen tytär on saattanut jo itse tulla tulokseen että nyt pitäisi mennä syömään. Toisen ahdistuksen ja pelon pukeminen tunnustaminen ja pukeminen sanoiksi voi auttaa (esim. "tämä näyttää aiheuttavan sulle nyt tosi paljon ahdistusta, mutta syömättömyys ei ole mikään ratkaisu"), mutta on äärimmäisen tärkeää että viesti äänensävyineen on myötäelävä - ei sarkastinen, syyllistävä tai tuomitseva. Joskus periksiantamaton hiljainen odottaminen ja sen osoittaminen, että olen tässä nyt sinua varten eikä mikään ole tärkeämpää voi laukaista tilanteen. Kun toipuminen on edennyt sairaudentunnon heräämiseen saakka, saattaa muistutus "syöt ITSEÄSI varten parantuaksesi, vaikka se onkin välillä vaikeaa" olla hyödyksi.

Koska ruokailutilanteet ovat usein sairastuneelle ahdistavia, kodin ilmapiirin tulisi olla mahdollisimman seesteinen ja rauhallinen ruokailua edeltävästi ja sen aikana (mielellään koko ajan). Kaikenlainen häslääminen kesken kaiken on myrkkyä - vaikkapa isovanhempien saapuminen paikalle tyttären istuessa ruokapöydässä. Jotkut hyötyvät huomiota syömisestä pois vievistä tekijöistä kuten taustamusiikista, lukemisesta, TV:n katselusta tms. Ikiaikainen "lelut pois ruokapöydästä" -sääntö ei sovellu syömishäiriön käsittelyyn, sen aika on taas joskus myöhemmin. Kevyt kaikkea muuta kuin ruokaa koskeva keskustelu on loistava harhautin, mutta oman kokemuksen mukaan sitä on vaikea ylläpitää, jos on syömässä kaksin sairastuneen kanssa. Sisarukset voivat tässä kohdassa tuoda apua tilanteeseen. Meillä tytär toivoo, että he eivät kiinnittäisi mitään huomiota hänen ruoka-annoksiinsa eivätkä kommentoisi niitä mitenkään. Onkin muistettava, että syömishäiriöön sairastuneen sisaruksilla (elleivät ole aikuisia) ei pidäkään olla mitään vastuuta ruokailusta, vaan he ovat vain tukemassa sairastunutta ja kiinnittämässä häntä ikäistensä maailmaan. Kahden vanhemman yhteinen rintama myös syömistilanteessa ("haluamme että syöt ruuan loppuun, koska me rakastamme sinua ja haluamme että paranet") on tehokkaampi kuin olla yksin syömishäiriötä vastaan, mutta aina tämä ei erinäisistä syistä onnistu.

Jokainen sairaushistoria on erilainen samoin kuin jokaisen sairastuneen persoona ja elämäntilanne. Niinpä samanlainen menettely ei sovellu kaikille eikä taattua "reseptiä" voi antaa. On tärkeää muistaa, että epäonnistumisen tai virheiden pelon ei pidä estää toimintaa! Toistan jälleen ajatuksen, että virheet ovat aarteita, koska ne näyttävät meille miten EI pidä toimia. Tietynlaista lähestymistapaa voi kokeilla esimerkiksi viikon ajan (mikään harvoin toimii täydellisesti ensimmäisellä kerralla) ja jos se ei siinä ajassa näytä auttavan, testataan jotain muuta. Sairastuneen huolellinen havainnointi ja mielellään reaktioon johtaneiden syiden miettiminen (vrt. ABC-malli) auttaa solmujen aukomisessa. Tämä suoritetaan mielellään yhdessä sairastuneen kanssa rauhallisena aikana ruokailutilanteen ulkopuolella.

Ja kun pitää mielessä ohjenuoran EMPATIA, KUNNIOITUS, LÄMPÖ ja SYÖMISHÄIRIÖN ULKOISTAMINEN, ei voi musertaa omaa rakasta lastaan vaan tukea häntä voittamaan vakava sairaus.

- N -