Pelon ja ahdistuksen kohtaaminen ruokapöydässä ei ole haitallista

Törmäsin vastikään huolestuneen äidin avunhuutoon Sylin keskustelupalstalla. Äiti oli tukenut teini-ikäistä lastaan ruokailuissa Maudsleyn mallin mukaisesti ja ottanut vastaan ahdistusta ja vastarintaa. Tämä olikin tuntunut toimivan; ruokailutilanteet ja muukin elämä oli muuttunut hiukan paremmaksi. Sitten äiti kutsuttiin hoitokokoukseen. Hänen lapsensa hoitotaho oli kehoittanut tai oikeastaan jopa kieltänyt äitiä puuttumasta nuoren syömisiin ja olemasta läsnä ruokailutilanteissa, koska se saisi nuoren ahdistumaan ja tekisi hänen olonsa vain hankalammaksi.

Tehdäänpä nyt selväksi muutama asia! Anoreksialle tyypillistä on, että sairastuneelle kehittyy voimakkaita ja epärealistisia syömiseen liittyviä harhakuvitelmia (vaikkapa että tulee toimeen käytännössä ilmalla ja kaikki energia sen yli aiheuttaa välittömän lihomisen "sotanorsuksi", lainaus tyttäreltä). Näiden harhakuvitelmien (=syömishäiriöajatusten) takia syöminen on todella pelottavaa, ahdistavaa ja syyllisyyttä tuottavaa. Ahdistusta välttääkseen sairastunut noudattaa normaalista syömisestä poikkeavia rituaaleja ja rutiineja (esimerkkeinä ruokamäärän rajoittaminen, "turvaruuat", "kielletyt ruuat", oikeat ruokailuvälineet, järjestys jne jne), jotka yleensä pahenevat ja laajenevat pikku hiljaa. Näihin rituaaleihin puuttuminen on hirvittävän pelottavaa ja räjäyttää ahdistuspajatson, mikä saa tietenkin sairastuneessa aikaan voimakasta vastarintaa.

Mutta onko pelko ja ahdistus paha asia? Pitäisikö sairastunutta kohdella niin, ettei hän koskaan joutuisi kohtaamaan niitä?

En voi olla tässä yhteydessä ottamatta käsittelyyn viime vuonna julkaistua Steinglassin ja kumppaneiden tutkimusta "pelkojen kohtaamisesta". Siinä tutkimushypoteesin pohjana oli ajatus, että syömiseen liittyvien pelkojen aiheuttamaan välttämiskäyttäytymiseen kohdistettu hoito voisi vähentää huomattavasti ruokailuun liittyvää ahdistusta ja olla tehokas tapa saavutetun painon ylläpitämisessä ja näin anoreksian uusiutumisen ehkäisyssä.

Tutkimuksessa verrattiin kahden erilaisen hoitotavan vaikutusta anoreksiaa sairastavien tavoitepainoon (BMI>18,5) päässeiden 32 nuoren ja aikuisen (ikähaitari 16-45 vuotta) kykyyn syödä ruokaa sekä ruokailuun liittyvään ahdistukseen. Osallistujat arvottiin hoito- tai kontrolliryhmään, ja molemmissa ryhmissa he saivat hoitoa neljän viikon aikana yhteensä 12 sessiota. Ensisijaisena muuttujana oli kyky syödä. Sitä kuvasti nautitun energiamäärän muutos, jota mitattiin standardoidulla runsaskalorisella testiaterialla ennen ja jälkeen hoitojakson.

Hoitoryhmässä tavoitteena oli normalisoida syömiskäyttäytymistä "altistus"-terapialla; hoidettavat altistettiin sessioiden aikana yhä pelottavammille ruokailutilanteille (pelottavuuden tasot he olivat itse saaneet määritellä) ilman että he saivat/pystyivät käyttämään ahdistusta lievittäviä rituaaleja. Terapeutin tehtävänä sessioissa oli pitää yllä kontaktia pelon aiheuttajaan sekä lisätä hoidettavan tietoisuutta ahdistuksesta ja vältettävistä käyttäytymismalleista. Sessioiden välillä altistamista piti jatkaa itsenäisesti samalla rituaaleja ja ahdistusta tarkkaillen.

Kontrolliryhmässä käytettiin kognitiivista terapiaa, jonka tarkoituksena oli lisätä mielen joustavuutta ja parantaa anoreksian aiheuttamaa kognitiivisen tason laskua. Sessioiden aikana tehtiin harjoituksia, jotka tähtäsivät mm. huomio- ja toimintakyvyn sekä muistin parantamiseen. Sessioiden välillä tehtiin vastaavia kotiharjoituksia. 

Hoitoryhmässä nautittu energiamäärä oli suurempi hoitojakson jälkeen kuin ennen hoitojaksoa, kun taas kontrolliryhmässä kävi tismalleen toisin päin. Tulos oli tilastollisesti merkitsevä. Mitä pienempi nautittu energiamäärä oli ollut ennen hoitojaksoa, sitä suurempi oli määrän kasvu hoitojakson jälkeen (p=0.02). Ahdistus väheni molemmissa ryhmissä eikä ero ollut tilastollisesti merkitsevä, mutta ahdistuksen väheneminen korreloi hoitoryhmässä selvästi lisääntyneeseen kykyyn syödä kun taas kontrolliryhmässä ahdistuksen vähenemisellä ei ollut vaikutusta syömiseen.

On tunnettu tosiasia, että osastohoidon jälkeen monilla anoreksiaa sairastavilla paino laskee nopeasti kotiutumisen jälkeen. Tutkijat pohtivat, että altistusterapia voisi toimia paremmin normaalien syömistapojen ylläpitäjänä kuin perinteiset keinot. He pitivät olennaisena sitä, ettei ruokailuun liittyvää ahdistusta pyritä välttämään vaan sille pikemminkin altistetaan ja vielä "kasvavin annoksin". Näin sairastunut pystyy kokemuksen kautta oppimaan, että ahdistus ei ole vaarallista ja menee ohi ilman rituaalejakin, omia aikojaan.

Mutta mikä olikaan yhteys aloitukseen?

Sillä, että syömishäiriötä hoitava taho käskee välttää ruokailuun liittyvää ahdistusta ei ole siis mitään järkevää perustetta! Pikemminkin sanoisin, että tuolloin on astuttu siihen ansaan, että kuunnellaan syömishäiriön vaatimuksia ja vastustusta eikä osata erottaa syömishäiriökäyttäytymistä nuoren omasta persoonasta. Ainoa varma konsti, jolla syöminen ei anoreksiaa sairastavaa pelota, on nimittäin jättää syömättä - ja niin ei anoreksiasta parannuta.

Vai onkohan kyseessä ollut vaan pyrkimys laittaa hoitoon "sekaantuva" äiti takaisin ruotuun?

- N -