Kun toinen ei kelpaa

Olen aiemmassa kirjoituksessani kuvaillut tilanteita, joissa vanhemmat eivät pysty vetämään yhtä köyttä lapsensa auttamiseksi ja yhteinen rintama syömishäiriötä vastaan ei toteudu. Tavallisin tilanne on kuitenkin varmaan sellainen, että sairastunut hylkii toista vanhempaansa eikä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön tämän ollessa läsnä (tässä myös Mummyn kertomus asiasta). Tämä voi olla niin isä kuin äiti - jostain syystä syömishäiriölle kuitenkin "vaarallisempi" vaihtoehto. Tämä hyljeksitty vanhempi on voinut olla aiemmin se läheisempi (tällöin usein siis tuntisi nuoren paremmin ja näkisi syömishäiriön konstien läpi, paha asia!) tai sitten hän on se tiukempi, jonka kanssa omaa tahtoa ei saa niin helposti läpi (= huono homma syömishäiriölle).

Sairastunut ottaa erittäin aggressiivisen kannan (puheissa ja/tai käytöksessä) tätä toista vanhempaa kohtaan. Hänen ollessaan fyysisesti läsnä mikään ei onnistu, ei syöminen eikä rauhoittuminen. Jonkinlaisen perhesovun säilyttämiseksi se kelpaava vanhempi saattaa sitten hätistellä toisen pois - ja tämä ehkä vetäytyykin mielellään metelin säikäyttämänä - jotta nuori söisi edes jotain tms. Vaan kun näin toimitaan, hetken päästä ei muukaan läsnäolo enää kelpaa; sairastuneen mielestä toisen vanhemman ei tarvitsisi tietää hänen asioistaan mitään, ne eivät tälle kuulu, voisi oikeastaan painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän ei osaa mitään, ei kelpaa mihinkään. Miksette te eroaisi, eihän tuolla toisella ole täällä mitään tekemistä?!

Hetken päästä vanhemmat ovat ansassa, jossa toinen on suljettu ulkopuolelle ja se kelpaava on tiedostamattaan liittoutunut syömishäiriön kanssa - sekä puolisoaan että lapsensa tervettä minää vastaan.

Tilanne on hyvin inhimillinen, sillä se on pienemmän riesan tie ja saahan näin ostettua jonkinlaisen aselevon edes hetkeksi. Kelpaavalle vanhemmalle tilanne voi myös olla tietyllä tapaa imarteleva, kun sairastunut "turvautuu" vain häneen. Joka tapauksessa sisäpiirissä oleva ottaa tukevan aseman kenguruna (kts. reaktiomallit) ja pakottaa toisen käyttäytymään strutsin tavoin, halusi tämä sitä tai ei. Tyypillinen reaktiomallipari (toinen tyypillinen pari on meduusa - sarvikuono).

Muistetaanpa nyt, että syömishäiriöiden hoidon tavoitteena on palata normaaliin elämään niin ruokailuiden ja syömisen, pakko-oireiden kuin sosiaalisen elämänkin suhteen. Perhe-elämä, jossa vain yksi kelpaa ja toinen ei, ei ole normaalia! On itsepetosta kuvitella, että palikkatorni pysyisi pystyssä ja sitä voisi jopa korottaa, jos toisesta reunasta nakerretaan kokoajan pohjaa pois. 

Mitä seurauksia tilanteesta on?¨

"Sisäpiirin" vanhempi on tämän jälkeen yksin, täysin yksin, kantamassa vastuuta. Ostokset, ruuanlaitto, syömisen ja liikkumisen valvonta, kaiken ahdistuksen vastaanottaminen yksin. Valtavan aikaavievää ja erittäin kuluttavaa. Eikä minkäänlaisia lepotaukoja, koska varamiestä ei ole! Yksin oleva väsyy ja katkeroituu, ja sellaisessa tilanteessa on äärimmäisen vaikeaa ylläpitää lämmintä suhtautumista sairastuneeseen. Mikäli kyseessä on työssäkäyvä vanhempi, joku seuraavista (tai useampi) todennäköisesti kärsii: oma mielenterveys, työ tai sairastuneesta nuoresta huolehtiminen. Parisuhde kärsii varmasti!

Sisäpiirissä oleva saattaa myös sokeutua omille käytösmalleilleen ja ruveta antamaan myönnytyksiä sairaudelle, kun kukaan terveesti ajatteleva ei ole arvioimassa toimintaa toisen vanhemman tuen puuttuessa. Näin ajaudutaan tilanteeseen, jossa syöminen rajoittuu entisestään ja pakko-oireet vain pahenevat, vaikka vanhemman tarkoitus alunperin olikin "turvata yhteistyö".

Tässä tilanteessa ulkokehälle joutuneen on vaikea ottaa paikkaansa takaisin yksin, kun hänellä ei ole enää mitään taustatukea (etenkin jos hoitotaho vielä siunaa toisen vanhemman poissulkemisen). Pienikin yritys kilpistyy sairastuneen voimakkaaseen vastarintaan, jonka väsynyt sisäpiiriläinen siloittelee hetkellisesti hiljaiseksi ajamalla ulkopuolisen tiehensä.

Miten ottaa tilanne haltuun?

Ensinnäkin molempien vanhempien tulisi katsoa peiliin, miettiä omia reaktiomallejaan ja tilannetta rehellisesti, ilman silmälappuja. Palveleeko rintamajako todella elämän normalisoitumista? Onko nuoren kanssa menty eteen vai taaksepäin? Tässä kohdassa virheiden myöntäminen ei ole tappio, vaan arvokas opetus. Niinhän ei kannata enää jatkaa, vai mitä?

Toiseksi vanhempien pitäisi yrittää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä yhteinen rintama tarkoittaa. Se on sitä, että tieto kulkee ja strategiasta sovitaan yhdessä. Molemmat tietävät tismalleen, missä syömishäiriön kanssa mennään ja mitä on sovittu hoitopalavereissa, ravitsemusterapeutilla jne, sillä sairastunutta ei voi eikä saa käyttää tiedonvälityksessä. Manipulaation vaara on aivan liian suuri.

Kolmanneksi, syömishäiriöön päin yhteisen rintaman tulee näyttää täysin aukottomalta! Syömishäiriötä sairastavan edessä ei kiistellä menettelytavoista, ei arvostella toisen toimintaa sairastuneelle (edes selän takana!) tai käsketä toista poistumaan. Jokainen särö rintamassa on syömishäiriölle heikkouden merkki, jota se pyrkii tehokkaasti käyttämään hyväkseen. Suomeksi sanoen, kaikki erimielisyydet ratkotaan jossain muualla kahden kesken, pariterapiassa tai esimerkiksi yhdessä hoitotahon kanssa, niin ettei sairastunut ole läsnä. Sisäpiiriläisen pitäisi aktiivisesti edistää ulkopuolelle jätetyn vanhemman osallistumista, sehän ihan normaalia, eikö!

Neljänneksi, vanhempien tulee ottaa takaisin paikkansa perheen johdossa. Tarkoitan tällä sitä, että sairastuneen kanssa ei neuvotella itsestäänselvyyksistä, kuka saa osallistua mihinkin tms. Jokaisella perheenjäsenellä on samat oikeudet kotonaan! On todennäköistä, että sairastunut yrittää vastustaa, mutta mikäli molemmat vanhemmat suhtautuvat asioihin tyynen rauhallisesti ja kärsivällisesti eivätkä peräänny, vastustus loppuu (joskus heti, joskus vähän myöhemmin). Itse asiassa, tällainen "pakko" saattaa olla jopa sairastuneen mielestä hyvä asia, vaikka se ei ehkä siltä näytäkään. Kerron omakohtaisen esimerkin.

Ollakseni reilu ja antaakseni tyttärelle mahdollisuuden vaikuttaa tai varautua asioihin minulla oli tapana kysellä erinäisistä asioista, miltä tuntuisi jos..? Voisimmeko tehdä niin tai näin? Eräänä päivänä tyttäreni sanoi minulle: Mitä sä multa kyselet tuollaisia asioita? Eiks aikuisten pitäisi päättää niistä?! Sitten hän kertoi, että joka kerta kun hän joutui valinnan eteen, hän koki hirveää syyllisyyttä, jos valitsi syömishäiriön toiveita vastaan. Silloin hän oli rikkonut sen sääntöjä ja joutui maksamaan rikkeensä ahdistuksella. Sen sijaan, jos joku toinen teki valinnan hänen puolestaan, syömishäiriölle oli paljon helpompi perustella sen noudattaminen. Eihän se ollut hänen oma valintansa, pakottivat perhana! Tämä avasi minun silmäni, enkä ole sen jälkeen liiemmin kysellyt "lupia". Tämän jälkeen isä palasi meillä ruokapöytään sen kummemmin tyttäreltä kyselemättä (ei vastustusta), kutsuin isovanhemmat jouluaterialle ja veljeni perheineen meille yökyläilemaan (no problems, hauskaa oli). Asioita, jotka tuntuivat jossain vaiheessa täysin utopistisilta.

Muistutan vielä, että syömishäiriö viihtyy huonosti lämpimässä, hyväksyvässä ilmapiirissä. Niinpä sen ensimmäinen tehtävä onkin luoda kaaosta, syyllisyyden tunnetta ja eripuraa, jotta sairastunut jäisi oman onnensa nojaan. Vanhempien yhteinen, aukoton rintama syömishäiriötä vastaan osoittaa myös sairastuneelle, että hänen elämänsä on arvokas ja taistelemisen arvoinen.

- N -