Syömishäiriöt ja insuliinihoitoinen (tyyppi 1) diabetes - diabulimia on huonosti tunnistettu yhdistelmä

Heinäkuun alkupuolella törmäsin mielipidekirjoitukseen, jossa "Uupuneet vanhemmat" kertoivat vaikeuksista tyyppi 1 diabetesta (DM1) sairastavan nuorensa kanssa. Kirjoituksen perusteella he olivat jo pari vuotta taistelleet nuoren korkeiden verensokerien kanssa ja pelkäsivät pysyviä elinvaurioita. Nuorella itsellään ei vaikuttanut olevan halua hoitaa diabetestaan kunnolla. Vanhemmat kuvasivat kirjoituksessaan, kuinka "kiltti ja arka nuori" muuttui diabeteksen hoidosta puhuttaessa kuin toiseksi ihmiseksi. Vanhemmat olivat yrittäneet saada apua sosiaalitoimesta vanhemmuuteen, verensokereiden seurantaan ja riittävien "pelotteiden" ja auktoriteetin luomiseen, mutta turhaan. Nuori oli jopa sijoitettu kodin ulkopuolelle joksikin aikaa, huonoin tuloksin. Kaikesta kuulsi läpi hoitavan tahon ajatus siitä, että nuoren itsensä tulisi sitoutua hoitoon, turha siihen olisi muiden sekaantua.

Luettuani kirjoituksen hälytyskellot soivat päässäni. "Muuttui kuin toiseksi ihmiseksi" kuulosti jotenkin niin vaarallisen tutulta - en voinut olla ajattelematta omaa kilttiä ja älykästä nuortani, joka sairastuttuaan anoreksiaan muuttui syömiseen (ja sittemmin muuhunkin) puututtaessa kuin riivatuksi. Voisiko taustalla olla jotain samankaltaista? Olin erilaisissa vertaistukiryhmissä kuullut anoreksiaa ja insuliinihoitoista diabetesta sairastavista, jotka käyttivät insuliiniannosten kanssa kikkailua tai ketoasidoosia (liian korkean verensokerin aiheuttamaa kehon happamoitumista) keinona laihtua. Niinpä päätin hiukan tutkia kirjallisuutta liittyen syömishäiriön erityispiirteisiin diabeetikoilla.

Kuva 1. Markowitz et al. 2010 Diabetes Care; DEPS-R

Törmäsin saksalaiseen Baechlen ja kumppaneiden tutkimukseen, jonka mukaan yli 10 vuotta DM1:tä sairastavien nuorten (keski-ikä 15,3 vuotta) keskuudessa tytöistä 20 % ja pojista 18 % kertoi rajoittavansa insuliiniannoksia vähintään kolme kertaa viikossa - mielestäni iso osuus! Verrattuna samanikäisen normiväestöön, diabeetikot saivat SCOFF-seulonnasta (yksinkertainen syömishäiriöseula) vähintään 2 pistettä (=10-50 % todennäköisyys, että henkilöllä on syömishäiriö) jotakuinkin yhtä usein. Kuitenkin amerikkalaisen Diabetes Care -lehdessä julkaistun tutkimuksen (Markowitz et al. 2010) mukaan diabeetikoiden syömishäiriöiden tunnistaminen on tavanomaisilla työkaluilla hankalaa, sillä diabeteksen hoitoon liittyy paljon huomion kiinnittämistä ruokavalioon ja etenkin hiilihydraattien määrään insuliinin oikean annostelun määrittämiseksi. Toisaalta, tavallisimmin käytössä olevat kyselyissä ei oteta millään tavalla huomioon diabeetikon syömishäiriökäyttäytymisen ominaispiireitä. Sen takia Markowitz ja kumppanit ovat kehittäneet DM1:tä sairastaville oman 16 väittämän kyselynsä (kuva 1), joka tunnisti nämä erityispiirteet paremmin.

Suomennettuna diabeetikoiden syömishäiriöseulan väittämät ovat kuvassa 2. Vastaukset annetaan asteikolla 0 - 6 (kts. kuva 2) ja saadut pisteet lasketaan yhteen. Pistemäärä 20 tai enemmän yhdistyi tutkimuksessa merkitsevästi useammin huonoon diabeteksen hoitotasapainoon ja on viite siitä, että tarkempaa selvittelyä syömishäiriön varalta tarvittaisiin.

Kuva 2. Suomennettu syömisoirekysely diabeetikolle.

Syömisoirekyselyn väittämät antavat hyvän kuvan siitä, että DM1 antaa muitakin konsteja hallita painoa ja syömistä kuin ruokamäärän rajoittaminen, oksentaminen tai pakkoliikunta. Insuliiniannosten vähentäminen tai väliin jättäminen johtaa kuitenkin vääjäämättä korkeaan verensokeriin - sehän on tarkoituksenakin - joka lisää syömishäiriöön sairastuneen riskejä saada pysyviä elinvaurioita (erityisesti diabeettista retinopatiaa). joutua sairaalahoitoon ketoasidoosin takia ja jopa kuolla. Lisäksi syömishäiriöön sairastuneet diabeetikot pistivät useammin insuliinia vääriin paikkoihin verrattuna ei-syömishäiriöisiin diabeetikoihin, ilmeisesti saadakseen aikaan rasvakudoksen katoa pistosalueelta (Scheuing et al. 2014).

Nuoren sairastama DM1 altistaa syömishäiriölle usealla tavalla. Intensiivinen insuliinihoito lisää painon nousun riskiä, josta seurauksena voi olla halu laihduttaa - vaarallista niille, joilla on alttius sairastua anoreksiaan. Diabeteksen ruokavaliohoito voi tuntua nuoresta rajoittavalta ja johtaa "kiellettyjen herkkujen" ahmimiseen, jonka seurauksena insuliiniannoksia pienennetään, jotta ylimääräisestä energiasta päästäisiin eroon. Tätä kutsutaan diabulimiaksi. Diabetekseen voi liittyä hypoglykeemisiä (= matalan verensokerin) jaksoja, joista seuraa voimakas nälkä ja makean tarve. Tämä voi laukaista ahmimisen. Jos ahmiminen kompensoidaan rajoittamalla energiansaantia, seuraa voimakkaita verensokerin vaihteluita, jotka entisestään altistavat ahmimis-rajoittamiskierteelle. Toisaalta, liian suurella insuliiniannoksella aikaansaadulla hypoglykemialla voidaan myös "oikeuttaa" makeiden herkkujen ahmiminen. Diabetesta sairastavilla nuorilla masennus ja ahdistusoireet ovat tavallisempia kuin fyysisesti terveillä nuorilla, ja syömishäiriöt voivat käydä käsi kädessä niiden kanssa (Pinhas-Hamiel et al. 2015).

Millaisia vaaran merkkejä diabetesta sairastavien nuorten vanhempien ja heidän hoitotahonsa tulisi siis pitää silmällä? Syömishäiriöön (etenkin anoreksiaan) sairastunut kun harvoin pyytää apua, ja pyrkii peittämään sairautensa mahdollisimman pitkälle, joten suora kysyminen harvoin johtaa mihinkään.

1. Syömishäiriö yhdessä diabeteksen kanssa johtaa aina huonoon hoitotasapainoon. Korkea HbA1C (tytöillä > 9,2%) on vahva viite syömisen häiriintymiseen ja insuliinin väärinkäytöön liittyvästä ongelmatiikasta
2. Toistuvat ketoasidoosit nuorilla yhdistyvät vahvasti insuliinin tarkoitukselliseen vähentämiseen
3. Toistuvat hypoglykeemiset jaksot voivat liittyä joko energian saannin rajoittamiseen tai liialliseen insuliinin annosteluun
4. Haluttomuus kontrollikäynteihin ja/tai punnituksiin liittyy usein syömishäiriöön, koska nuori haluaa peittää oireitaan

Tilanteessa, jossa nuoren hoitotasapaino on jo pitkään ollut huono eikä yhteistyöstä diabeteksen hoidossa näytä tulevan mitään, epäilisin vahvasti taustalla olevan jonkin sortin syömishäiriön. Ikävää, jos edes hoitotaholle tämä mahdollisuus ei käy mielessä, koska etenkin diabeetikolla itselle aiheutetut vahingot voivat olla pysyviä, ja aiheuttaa myös yhteiskunnalle kalliin laskun näkövamman, dialyysihoidon ja työkyvyttömyyden muodossa. Siksi tämä tietoisku, koska (tästäkään) asiasta ei juurikaan näytä googlettamalla tietoa löytyvän.

- N -