Anoreksiaan sairastuneen vanhempana olen kokenut kaikkein raskaimpana tyttäreni minuun ja muihin perheenjäseniin kohdistaman vihan ja kaunan. On käsittämätöntä miten ennen niin fiksu, lempeä ja rationaalinen nuori pystyy muuttumaan hetkessä raivoa ja kuoleman toivotuksia sylkeväksi lohikäärmeeksi, täydellisen käsittämättömistä syistä. Väärä lusikka, varattu vessa, liian runsaskaloriselta vaikuttava ruoka. Loukkauksia, uhkauksia, mustelmia, särkyneitä esineitä. Kuunneltuani kohtalotovereita vaikutelmani on etten ole ainoa, jolla tämä ottaa koville.
Lapsen vanhempaansa kohdistama viha ja torjunta loukkaavat, etenkin kun tämä pyrkii vain toimimaan lapsen parhaaksi. Äärimmäisiin tunteisiin vastataan helposti samalla tavalla, sillä tehdyt uhraukset alkavat tuntua kohtuuttomalta. Pitäköön syömishäiriönsä, kun kerran apu ei kelpaa, hoitakoon itse asiansa! Pahimmillaan konfliktit johtavat siihen, että nuori irtautuu perheestä. Joutuu huostaanotetuksi, eroperheessä vetäytyy toisen, syömishäiriötä kohtaan suvaitsevamman vanhemman luo tai aikuistuessaan katkaisee kokonaan välit ydinperheeseensä.
Miten ihmeessä selviytyä tällaisesta täysjärkisenä ja perhe kasassa pitäen?!
Itseäni helpotti jo sen seikan ymmärtäminen, että vihan tunteet ja äärimmäinen käytös ovat varsin tavanomaisia syömishäiriöön sairastuneilla ja valitettavasti kuuluvat tähän sairauteen. Syömishäiriö saa tietyissä tilanteissa sairastuneen tuntemaan olonsa niin kurjaksi, ettei normaali itsensä hillintä ole mahdollista. Riippuen persoonasta ja tilanteesta, joku kohdistaa vihan etupäässä itseensä, sanoo haluavansa kuolla tai mahdollisesti viiltelee. Toinen suuntaa raivon toisiin huutaen, päälle käyden tai tavaroita rikkoen. Usein vihan vimmassa huudetut loukkaukset sisältävät avaimen siihen, mitä sairastunut todellisuudessa eniten pelkää; hylkäämistä, joutumista oman onnensa nojaan (ts. syömishäiriön armoille), kritisointia ja syyllistämistä, sitä ettei häntä hyväksytä. Nuoren persoonallisuus ei ole pysyvästi muuttunut, vaan se on jäänyt sairauden alle ja saadaan sieltä pikku hiljaa esiin kun toipumista alkaa tapahtua.
Lisäksi ymmärsin, että syömishäiriön haastaminen - mikä on välttämätöntä jos muutosta haluaa saada aikaiseksi - aiheuttaa sairastuneessa varsinkin sairauden alkuvaiheessa väistämättä äärimmäisiä tunteita. Niitä ei siis pidä pelätä ja välttää hinnalla millä hyvänsä, vaan ottaa ne merkkinä siitä, että tämän asian täytyy muuttua. Tärkein oppi oli kuitenkin syömishäiriön ulkoistaminen lapsestani, jolloin minun ei tarvinnut enää ottaa vihaa vastaan henkilökohtaisena loukkauksena. En sano, etteikö aggression kohteena eläminen olisi edelleen ollut raskasta, mutta ei kuitenkaan enää sietämätöntä!
Äärimmäisillekin tunnereaktioille voidaan tehdä jotain. Tosin varsinkin anoreksiaan sairastuneen kanssa riittävän ravinnonsaannin turvaaminen on etusijalla. Aliravitsemus laskee myös mielialaa lisäten äärimmäisten tunnekuohujen riskiä. Kunhan ravitsemuksesta on huolehdittu, on aika tarttua poikkeavaan käytökseen.
Ihan ensimmäiseksi, pelisääntöjen kotona tulee olla samat kaikille. Jos sairastuneella ei ole lupaa rikkoa tavaroita, riehua tai loukata toisia, sitä edellytetään kaikilta muiltakin perheenjäseniltä. Jokaisen pitää kohdella toista kunnioittavasti ja rakkaudella - muista tämä myös itse tilanteen kuumentuessa! Näitä seikkoja toistetaan rauhallisesti ja kärsivällisesti esim. "olet minulle rakas, mutta en hyväksy sitä että karjut minulle / rikot tavaroita / käyt kimppuuni. Kenelläkään ei ole oikeutta siihen". Aiemmat kodin käyttäytymissäännöt jäävät helposti syömishäiriön jalkoihin, tuntuivatpa ne kuinka itsestäänselviltä hyvänsä. Tarvittaessa säännöt ja niiden rikkomisesta tulevat seuraukset (esim. omien sotkujen siivoaminen itse, kännykän tai tietokoneen käyttökielto, viikkorahan evääminen) käydään läpi koko perheen voimin ja kirjataan ylös, niin että kaikki varmasti tietävät mitä heiltä edellytetään.
Voimakkaalla tunnereaktiolla on aina laukaiseva tekijä, viittaan tässä ABC-malliin. Tavallisimpia ulkoisia laukaisijoita ovat läheisen ihmisen osoittama vihamielisyys, kritiikki ja määräily (vrt. sarvikuono), itkuisuus ja oman pahan mielen näyttäminen (vrt. meduusa) sekä kodin negatiivinen ilmapiiri (esim. muiden perheenjäsenten väliset riidat).
Pyri siksi käsittelemään ja purkamaan omia negatiivisia tunteitasi kodin ulkopuolella, erillään perhepiiristä! Tämä voi tapahtua erillään nuoren hoidosta, esim. omien psykologitapaamisten (työterveyshuolto, terveyskeskus) kautta, vertaistukiryhmissä tai ystävien kanssa. Täysin erillinen taho voi auttaa näkemään vaikeat tilanteet uudella tavalla ja antaa tervetullutta etäisyyttä. Ajoittainen oman ajan ottaminen ja omien harrastusten tai kiinnostusten kohteiden säilyttäminen auttaa jaksamaan - vaikka välillä tuntuisikin siltä että olisi helpompaa vain hautautua peiton alle ja herätä vasta sitten kun kaikki on ohi. Mielikuvaharjoitukset saattavat auttaa. Eräs kohtaamani isä on kehittänyt itselleen upean tavan sietää lapsensa käytöksen aiheuttamaa vihaa; hän toistaa itselleen "rakastan lastani, vihaan syömishäiriötä" niin kauan, että tunnetila muuttuu.
Sisäisistä laukaisijoista tärkeimpiä ovat syömishäiriön määrittelemien sääntöjen rikkominen (kuten syödyn ruuan määrä/laatu, liikunnan määrä/laatu), palaava ahdistus (esim. koskien omaa ulkonäköä/kehonkuvaa/"huonoutta") ja negatiiviset tunteet, jotka voivat seurata mm. edellisessä kappaleessa esitettyjä ulkoisia tekijöitä.
On hyvä miettiä, millaisissa tilanteissa tunnereaktiot laukeavat. Voisiko näitä tilanteita itse jotenkin muokata? Onko reaktiossa jotain kaavaa - miten, koska, kenen kanssa? Pystytkö tunnistamaan tunnekuohun ensimmäiset merkit? Tällöin saattaa olla mahdollista suunnata sairastuneen huomio johonkin muuhun. Jos sairastunut haastaa syömishäiriökeskusteluun (esim. kritisoi tekemääsi ruokaa, haukkuu elintapojasi/ulkomuotoasi, esittää sairaita ajatuksia), ei kannata ottaa haastetta vastaan (tämä voi olla todella vaikeaa!). Sano mieluummin "en halua keskustella syömishäiriön kanssa, tiedät mielipiteeni tuosta" tai vetoa siihen, että sinua on neuvottu olemaan keskustelematta kyseisestä asiasta sairastuneen kanssa. Tämä voi tuntua sairastuneesta aluksi ärsyttävältä, mutta tarjoaa kuitenkin tilaisuuden vetäytyä konfliktista menettämättä kasvojaan.
Itse muun muassa opin välttämään ruoka-aikoina stressaavia ja tunnekuohuja aiheuttavia keskustelunaiheita. Missään tapauksessa en saanut provosoitua mistään, mitä tytär sanoi, koska tilanne saattoi muuten karata täysin käsistä. Hyväksi havaittu konsti oli ottaa aikalisä sanomalla, että vaikuttaa siltä ettei tästä aiheesta kannata keskustella nyt vaan sitten vasta, kun on rauhoituttu. "Keskitytäänpä nyt syömään." Mikäli loukkaus nosti kyyneleet silmiin, nousin ruokapöydästä hoitamaan jonkun triviaalin asian tai käännyin muualle niin, että sain rauhoituttua eikä tytär nähnyt kyyneleitäni. Pyrin olemaan mahdollisimman rauhallinen ja paikoillani, jos tytär uhkasi minua fyysisesti - tämä ei todellakaan tullut luontaisesti! En missään tapauksessa huutanut tai uhkaillut enkä etenkään pyrkinyt fyysiseen kontaktiin (rajoittamaan liikkumista, koskettamaan tms) tyttären ollessa kiihtynyt.
Syömishäiriöön sairastuneen käyttäytyminen kumpuaa kahdenlaisesta mielen osa-alueesta; sairaasta osasta eli syömishäiriöstä, jonka aiheuttaman käytöksen toivoisimme vähenevän sekä terveestä osasta, jota haluaisimme rohkaista ja voimistaa. Koska kaikella on seurauksensa, kannattaa pohtia palkitseeko oma tai jonkun muun perheenjäsenen reaktio äärimmäistä käyttäytymistä. Saako sairastunut eniten huomiota nimenomaan käyttäytyessään poikkeavasti? Pystyykö hän kiukunpuuskillaan kiristämään itselleen syömishäiriötä edistäviä etuja? Tarjoaako joku perheenjäsenistä rauhoittelua ("voi raukkaa, et ole lihava/huono/ahne"), jota sairastunut tarvitsee yhä enemmän ja enemmän? Lohduttaminen tunnekuohun aikana saattaa jopa palkita. Itse olen huomannut paremmaksi pukea tunne sanoiksi ("Sinusta täytyy tuntua nyt tosi pahalta") ja sitten todeta, että vaikka se onkin vaikea hyväksyä, niin tunteet menevät ohi ("Kukaan ei ole väittänyt että tämä olisi helppoa, mutta koeta kestää hetki kerrallaan. Paha olo menee ohi.").
Tunteenpurkausten negatiivisia seurauksia ovat läheisten torjunta, vihamielisyys ja kritiikki sekä loppuunpalaminen, jotka kaikki ovat omiaan lisäämään sairastuneen ahdistusta ja stressiä. Näin ollen läheisten sinänsä ymmärrettävät reaktiot lisäävät uusien tunnekuohujen riskiä. Kierteestä irrottautuminen vaatii vanhemmalta oman osuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä, itsehillintää ja mahdollisuuksia palautua emotionaalisesti rasittavista hetkistä. Kaikkea voi harjoitella ja oppia, kun siihen on riittävä motivaatio.
Jos tunnekuohun ennakointi tai välttäminen ei onnistu, älä provosoidu vaan pysy rauhallisena. Voit ilmaista, ettei sairastuneen käytös ole hyväksyttävää, mutta tee se lämmöllä ja kärsivällisesti. Erota ihminen ja syömishäiriökäytös. Toista viestiä niin kauan kuin on tarpeen. Jos et pysty pysymään rauhallisena, lähde mieluummin pois. Käytöksen syitä ei kannata yrittää ruotia tunnekuohun vallassa, ota mieluummin aikalisä. Pyri kuitenkin keskustelemaan tilanteesta myöhemmin rauhallisena hetkenä. Älä syyllistä - vältä ilmaisuja "aina sä...", "sulla on tapana...". Pyydä anteeksi, jos käyttäydyit itse loukkaavasti. Voit kysyä sairastuneelta itseltään miten hän ajattelisi voivansa välttää vastaavan tilanteen tai selvitä siitä ilman suuria tunteita. Vastausta ei ehkä tule heti (tai se on hyvin uhmakas), mutta kysymyksesi osoittaa sairastuneelle että välität hänen ajatuksistaan. Voi hyvinkin olla, että saat järkevän ehdotuksen ennemmin tai myöhemmin.
Takapakkeja tulee. Älä jää vellomaan epäonnistumisen hetkiin, vaan koeta suunnata katse tulevaisuuteen ja rohkaista sairastunutta ajattelemaan muita asioita. Nuorelle on tärkeää, että hänet otetaan ihmisenä, ei vain riesana, syömishäiriöisenä tai ongelmakimppuna - hän tietää kyllä mielensä sopukoissa aiheuttaneensa sinulle tuskaa. Marttyyrin roolista ei ole tässä hyötyä. Jos suinkin jaksat, yritä kaikesta huolimatta keksiä jotain yhteistä tekemistä, mistä voisitte nauttia. Sen lisäksi, että se vie nuoren ajatukset pois syömishäiriöstä, saat mahdollisuuden nähdä lapsesi toisin silmin, sellaisena kuin hän oli ja tulee vielä joskus olemaan.
Syömishäiriö tuo sairastuneen elämään pakkoja, rajoituksia, syyllistämistä, joustamattomuutta ja katastrofeja. Olet itse lähin esimerkki siitä, että voi antaa anteeksi, joustaa ja jatkaa eteenpäin eikä mitään pahaa tapahdukaan.
- N -
Miten ihmeessä selviytyä tällaisesta täysjärkisenä ja perhe kasassa pitäen?!
Itseäni helpotti jo sen seikan ymmärtäminen, että vihan tunteet ja äärimmäinen käytös ovat varsin tavanomaisia syömishäiriöön sairastuneilla ja valitettavasti kuuluvat tähän sairauteen. Syömishäiriö saa tietyissä tilanteissa sairastuneen tuntemaan olonsa niin kurjaksi, ettei normaali itsensä hillintä ole mahdollista. Riippuen persoonasta ja tilanteesta, joku kohdistaa vihan etupäässä itseensä, sanoo haluavansa kuolla tai mahdollisesti viiltelee. Toinen suuntaa raivon toisiin huutaen, päälle käyden tai tavaroita rikkoen. Usein vihan vimmassa huudetut loukkaukset sisältävät avaimen siihen, mitä sairastunut todellisuudessa eniten pelkää; hylkäämistä, joutumista oman onnensa nojaan (ts. syömishäiriön armoille), kritisointia ja syyllistämistä, sitä ettei häntä hyväksytä. Nuoren persoonallisuus ei ole pysyvästi muuttunut, vaan se on jäänyt sairauden alle ja saadaan sieltä pikku hiljaa esiin kun toipumista alkaa tapahtua.
Lisäksi ymmärsin, että syömishäiriön haastaminen - mikä on välttämätöntä jos muutosta haluaa saada aikaiseksi - aiheuttaa sairastuneessa varsinkin sairauden alkuvaiheessa väistämättä äärimmäisiä tunteita. Niitä ei siis pidä pelätä ja välttää hinnalla millä hyvänsä, vaan ottaa ne merkkinä siitä, että tämän asian täytyy muuttua. Tärkein oppi oli kuitenkin syömishäiriön ulkoistaminen lapsestani, jolloin minun ei tarvinnut enää ottaa vihaa vastaan henkilökohtaisena loukkauksena. En sano, etteikö aggression kohteena eläminen olisi edelleen ollut raskasta, mutta ei kuitenkaan enää sietämätöntä!
Äärimmäisillekin tunnereaktioille voidaan tehdä jotain. Tosin varsinkin anoreksiaan sairastuneen kanssa riittävän ravinnonsaannin turvaaminen on etusijalla. Aliravitsemus laskee myös mielialaa lisäten äärimmäisten tunnekuohujen riskiä. Kunhan ravitsemuksesta on huolehdittu, on aika tarttua poikkeavaan käytökseen.
Ihan ensimmäiseksi, pelisääntöjen kotona tulee olla samat kaikille. Jos sairastuneella ei ole lupaa rikkoa tavaroita, riehua tai loukata toisia, sitä edellytetään kaikilta muiltakin perheenjäseniltä. Jokaisen pitää kohdella toista kunnioittavasti ja rakkaudella - muista tämä myös itse tilanteen kuumentuessa! Näitä seikkoja toistetaan rauhallisesti ja kärsivällisesti esim. "olet minulle rakas, mutta en hyväksy sitä että karjut minulle / rikot tavaroita / käyt kimppuuni. Kenelläkään ei ole oikeutta siihen". Aiemmat kodin käyttäytymissäännöt jäävät helposti syömishäiriön jalkoihin, tuntuivatpa ne kuinka itsestäänselviltä hyvänsä. Tarvittaessa säännöt ja niiden rikkomisesta tulevat seuraukset (esim. omien sotkujen siivoaminen itse, kännykän tai tietokoneen käyttökielto, viikkorahan evääminen) käydään läpi koko perheen voimin ja kirjataan ylös, niin että kaikki varmasti tietävät mitä heiltä edellytetään.
Voimakkaalla tunnereaktiolla on aina laukaiseva tekijä, viittaan tässä ABC-malliin. Tavallisimpia ulkoisia laukaisijoita ovat läheisen ihmisen osoittama vihamielisyys, kritiikki ja määräily (vrt. sarvikuono), itkuisuus ja oman pahan mielen näyttäminen (vrt. meduusa) sekä kodin negatiivinen ilmapiiri (esim. muiden perheenjäsenten väliset riidat).
Pyri siksi käsittelemään ja purkamaan omia negatiivisia tunteitasi kodin ulkopuolella, erillään perhepiiristä! Tämä voi tapahtua erillään nuoren hoidosta, esim. omien psykologitapaamisten (työterveyshuolto, terveyskeskus) kautta, vertaistukiryhmissä tai ystävien kanssa. Täysin erillinen taho voi auttaa näkemään vaikeat tilanteet uudella tavalla ja antaa tervetullutta etäisyyttä. Ajoittainen oman ajan ottaminen ja omien harrastusten tai kiinnostusten kohteiden säilyttäminen auttaa jaksamaan - vaikka välillä tuntuisikin siltä että olisi helpompaa vain hautautua peiton alle ja herätä vasta sitten kun kaikki on ohi. Mielikuvaharjoitukset saattavat auttaa. Eräs kohtaamani isä on kehittänyt itselleen upean tavan sietää lapsensa käytöksen aiheuttamaa vihaa; hän toistaa itselleen "rakastan lastani, vihaan syömishäiriötä" niin kauan, että tunnetila muuttuu.
Sisäisistä laukaisijoista tärkeimpiä ovat syömishäiriön määrittelemien sääntöjen rikkominen (kuten syödyn ruuan määrä/laatu, liikunnan määrä/laatu), palaava ahdistus (esim. koskien omaa ulkonäköä/kehonkuvaa/"huonoutta") ja negatiiviset tunteet, jotka voivat seurata mm. edellisessä kappaleessa esitettyjä ulkoisia tekijöitä.
On hyvä miettiä, millaisissa tilanteissa tunnereaktiot laukeavat. Voisiko näitä tilanteita itse jotenkin muokata? Onko reaktiossa jotain kaavaa - miten, koska, kenen kanssa? Pystytkö tunnistamaan tunnekuohun ensimmäiset merkit? Tällöin saattaa olla mahdollista suunnata sairastuneen huomio johonkin muuhun. Jos sairastunut haastaa syömishäiriökeskusteluun (esim. kritisoi tekemääsi ruokaa, haukkuu elintapojasi/ulkomuotoasi, esittää sairaita ajatuksia), ei kannata ottaa haastetta vastaan (tämä voi olla todella vaikeaa!). Sano mieluummin "en halua keskustella syömishäiriön kanssa, tiedät mielipiteeni tuosta" tai vetoa siihen, että sinua on neuvottu olemaan keskustelematta kyseisestä asiasta sairastuneen kanssa. Tämä voi tuntua sairastuneesta aluksi ärsyttävältä, mutta tarjoaa kuitenkin tilaisuuden vetäytyä konfliktista menettämättä kasvojaan.
Itse muun muassa opin välttämään ruoka-aikoina stressaavia ja tunnekuohuja aiheuttavia keskustelunaiheita. Missään tapauksessa en saanut provosoitua mistään, mitä tytär sanoi, koska tilanne saattoi muuten karata täysin käsistä. Hyväksi havaittu konsti oli ottaa aikalisä sanomalla, että vaikuttaa siltä ettei tästä aiheesta kannata keskustella nyt vaan sitten vasta, kun on rauhoituttu. "Keskitytäänpä nyt syömään." Mikäli loukkaus nosti kyyneleet silmiin, nousin ruokapöydästä hoitamaan jonkun triviaalin asian tai käännyin muualle niin, että sain rauhoituttua eikä tytär nähnyt kyyneleitäni. Pyrin olemaan mahdollisimman rauhallinen ja paikoillani, jos tytär uhkasi minua fyysisesti - tämä ei todellakaan tullut luontaisesti! En missään tapauksessa huutanut tai uhkaillut enkä etenkään pyrkinyt fyysiseen kontaktiin (rajoittamaan liikkumista, koskettamaan tms) tyttären ollessa kiihtynyt.
Syömishäiriöön sairastuneen käyttäytyminen kumpuaa kahdenlaisesta mielen osa-alueesta; sairaasta osasta eli syömishäiriöstä, jonka aiheuttaman käytöksen toivoisimme vähenevän sekä terveestä osasta, jota haluaisimme rohkaista ja voimistaa. Koska kaikella on seurauksensa, kannattaa pohtia palkitseeko oma tai jonkun muun perheenjäsenen reaktio äärimmäistä käyttäytymistä. Saako sairastunut eniten huomiota nimenomaan käyttäytyessään poikkeavasti? Pystyykö hän kiukunpuuskillaan kiristämään itselleen syömishäiriötä edistäviä etuja? Tarjoaako joku perheenjäsenistä rauhoittelua ("voi raukkaa, et ole lihava/huono/ahne"), jota sairastunut tarvitsee yhä enemmän ja enemmän? Lohduttaminen tunnekuohun aikana saattaa jopa palkita. Itse olen huomannut paremmaksi pukea tunne sanoiksi ("Sinusta täytyy tuntua nyt tosi pahalta") ja sitten todeta, että vaikka se onkin vaikea hyväksyä, niin tunteet menevät ohi ("Kukaan ei ole väittänyt että tämä olisi helppoa, mutta koeta kestää hetki kerrallaan. Paha olo menee ohi.").
Tunteenpurkausten negatiivisia seurauksia ovat läheisten torjunta, vihamielisyys ja kritiikki sekä loppuunpalaminen, jotka kaikki ovat omiaan lisäämään sairastuneen ahdistusta ja stressiä. Näin ollen läheisten sinänsä ymmärrettävät reaktiot lisäävät uusien tunnekuohujen riskiä. Kierteestä irrottautuminen vaatii vanhemmalta oman osuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä, itsehillintää ja mahdollisuuksia palautua emotionaalisesti rasittavista hetkistä. Kaikkea voi harjoitella ja oppia, kun siihen on riittävä motivaatio.
Jos tunnekuohun ennakointi tai välttäminen ei onnistu, älä provosoidu vaan pysy rauhallisena. Voit ilmaista, ettei sairastuneen käytös ole hyväksyttävää, mutta tee se lämmöllä ja kärsivällisesti. Erota ihminen ja syömishäiriökäytös. Toista viestiä niin kauan kuin on tarpeen. Jos et pysty pysymään rauhallisena, lähde mieluummin pois. Käytöksen syitä ei kannata yrittää ruotia tunnekuohun vallassa, ota mieluummin aikalisä. Pyri kuitenkin keskustelemaan tilanteesta myöhemmin rauhallisena hetkenä. Älä syyllistä - vältä ilmaisuja "aina sä...", "sulla on tapana...". Pyydä anteeksi, jos käyttäydyit itse loukkaavasti. Voit kysyä sairastuneelta itseltään miten hän ajattelisi voivansa välttää vastaavan tilanteen tai selvitä siitä ilman suuria tunteita. Vastausta ei ehkä tule heti (tai se on hyvin uhmakas), mutta kysymyksesi osoittaa sairastuneelle että välität hänen ajatuksistaan. Voi hyvinkin olla, että saat järkevän ehdotuksen ennemmin tai myöhemmin.
Takapakkeja tulee. Älä jää vellomaan epäonnistumisen hetkiin, vaan koeta suunnata katse tulevaisuuteen ja rohkaista sairastunutta ajattelemaan muita asioita. Nuorelle on tärkeää, että hänet otetaan ihmisenä, ei vain riesana, syömishäiriöisenä tai ongelmakimppuna - hän tietää kyllä mielensä sopukoissa aiheuttaneensa sinulle tuskaa. Marttyyrin roolista ei ole tässä hyötyä. Jos suinkin jaksat, yritä kaikesta huolimatta keksiä jotain yhteistä tekemistä, mistä voisitte nauttia. Sen lisäksi, että se vie nuoren ajatukset pois syömishäiriöstä, saat mahdollisuuden nähdä lapsesi toisin silmin, sellaisena kuin hän oli ja tulee vielä joskus olemaan.
Syömishäiriö tuo sairastuneen elämään pakkoja, rajoituksia, syyllistämistä, joustamattomuutta ja katastrofeja. Olet itse lähin esimerkki siitä, että voi antaa anteeksi, joustaa ja jatkaa eteenpäin eikä mitään pahaa tapahdukaan.
- N -
Vau! Aivan mahtava blogi, ei voi muuta sanoa! Osui ja upposi syömishäiriötaustan omaavaan keväällä valmistuvaan sosionomiopiskelijaan. En ole vielä kerennyt lukea kaikkia kirjoituksianne sillä vasta löysin tän blogin. En ole ennen kuullut Maudsleyn menetelmästä, todella mielenkiintoista luettavaa! Tää kirjotus kolahti jotenkin erityisesti, koska mun äiti on valitettavasti joutunut kärsimään ja kuuntelemaan mun ahdistuksista kaikista eniten. Kenellekään muulle en oo varmaan niitä pahimpia ahdistuksia ääneen sanonut. Äitini on pahimmillaan monta kertaa päivässä joutunut kuulemaan samat ajatukset ja kysymykset, kuten "oonko mää liian lihava" tai "näytänkö mää siltä että oisin lihonnut". Enkä ikinä ollut vastaukseen tyytyväinen. Kamalan pahaltahan se tuntuu, että äiti on joutunut tämmöstä kestämään ja itsekin sitä meitin, että miten ihmeessä se sitä jaksoi. Välillä se onneksi tajusi jättää vastaamatta näihin toistuviin kysymyksiin tai sanoa, että "ne on vaan taas noita sairaita ajatuksia". Mua se oikeesti autto ja tuli tunne siitä, että sekin tajuaa että ne tosiaan vaan oli niitä, ja että se vielä pystyi näkemään sen terveen minän siellä sen kaiken alla. Kiitokset vielä tästä blogista, paljon jaksamisia ja hyvää loppuvuotta :) ! - S
VastaaPoistaKiitos sinulle kommentista! Toivottavasti olet kertonut äidillesikin, että hänestä oli sinulle apua - palaute auttaa kummasti jaksamaan! Onnea opintoihin :)
Poista