On äärimmäisen tärkeää, että syömishäiriöön sairastunut pääsee purkamaan ajatuksiaan ääneen. Päässä pyöriessään sairaat ajatukset eivät asetu oikeisiin mittakaavoihin, ja orastavat ajatukset terveestä elämästä tukahtuvat niiden alle, jos niitä ei koskaan lausuta ääneen. Syömishäiriö jos mikä asuu nimenomaan mielessä!
Ideaalisessa tapauksessa sairastunut saa ja pystyy purkamaan ajatuksiaan hoitotahon kanssa. Erinäisistä syistä johtuen tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Joko hoitokontaktia ei ole tai sitten tapaamiset ovat kovin harvakseltaan ajatellen edistymistä. Voi myös olla, että hoitajaksi osoitetun henkilön ja hoidettavan kemiat eivät kohtaa millään tasolla eikä hoitosuhteesta muodostu riittävän luottamuksellista, että sairastunut haluaisi kertoa ajatuksistaan. Sairastunut saattaa pelätä hoitotahon tekevän itselleen vastentahtoisia hoitopäätöksiä vaikkapa osastohoidon suhteen eikä kerro missä oikeasti mennään.
Oman tyttäreni kohdalla kaikki nämä tilanteet ovat tulleet eteen jossain vaiheessa. Useiden kuukausien hoidon jälkeen tajusin, että jos hän pääsee vain pari kertaa kuukaudessa 45-60 minuutin ajan kertomaan ajatuksistaan, sairastamiseen tulee kulumaan vuosia (kuten ennusteeksi annettiinkin). Silloin päätin, että yrittäisin saada hänet puhumaan edes minun kanssani. Olinhan käytettävissä - "kyttäämässä" - lähes 24/7.
Se oli aluksi vaikeaa. Tyttärelle minä olin vihollinen, joka yritin estää häntä tekemästä sitä mitä hän piti omana oikeutenaan (kuten mitä ja kuinka paljon söisi). Luottamusta ei ollut. Löin monta hutia yrittäessäni houkutella häntä puhumaan. Yritin mm. avata keskusteluyhteyttä iltakävelyn aikana ymmärtämättä, että lenkki oli tyttärelle vain yksi pakkoliikunnan muoto. Seurauksena tytär lisäsi vauhtia, jotta en pystyisi hengästykseltäni puhumaan. Lopputulos: tytär kiitokäveli edellä, minä hölkkäsin kymmenen metriä perässä ja molemmille iltalenkki oli ahdistava. Ruokailun yhteydessä puhuminen oli vähintäänkin yhtä tuloksetonta.
Meillä ratkaisuksi muodostui sauna, niin kummalliselta kuin se tässä tilanteessa tuntuukin. Useinhan syömishäiriötä sairastava välttää tilanteita, joissa joutuu näyttäytymään muille vähissä vaatteissa. Olin lukenut Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti! Siinä kuvailtiin ruotsalaista Mando-menetelmää, jossa aterian jälkeistä ahdistusta laukaistiin lämpöhuoneella. Sain siitä ajatuksen, että sauna voisi lämpötilansa takia olla riittävän rentouttava paikka, että tyttären kielenkannat heltiäisivät. Ja hän oli aina pitänyt saunomisesta. Niinpä lämmitin saunan kerran viikossa, tarpeen mukaan useamminkin.
Minulla oli suuria vaikeuksia kestää sairautta ihannoivia ajatuksia ja niitä kuullessani kuvittelin - kunnes tutustuin Maudsleyn menetelmään - että oli järkevää torpata ne alkuunsa (vrt. sarvikuono). Minkä seurauksena tytär sulki suunsa. Sain kuulla kommentteja, etten osanut auttaa. Siltähän se välillä tuntuikin. Välillä suorastaan pelkäsin keskusteluja, sillä tyttären ajatukset saattoivat olla (minustakin) kovin ahdistavia tai sitten keskustelun sävy minua kohtaan vihamielinen tai kritisoiva. Tarvitsin suunnattomasti itsehillintää, etten hyökkäisi vastaan, tyrmäisi minulle käsittämättömiä ajatuksia tai osoittaisi omaa ahdistustani (vrt. meduusa). Opin ottamaan sisäisen aikalisän, kun mieleni teki tokaista jotain nasevaa tai en tiennyt miten reagoisin. Kärsivällisyyteni on kasvanut moninkertaiseksi. Opettelin käyttämään motivoivaa keskustelutapaa ja Maudsleyn työkalupakkia. Ainahan tämä ei todellakaan onnistunut ja tein monta virhettä. Tajusin kuitenkin, että jos koko ajan pelkäisin tekeväni jonkun virheen, se halvaannuttaisi minut enkä voisi auttaa millään tavalla. Tytär piikitteli, ettei halunnut minun leikkivän mitään terapeuttia. No, oma ajatukseni oli olla kaikupohja tai peili tyttären ajatuksille. Huomasin, että yksi hyödyllisimmistä kysymyksistäni oli: Miten olet ajatellut, että tämä hoituisi/mitä olet ajatellut tehdä asialle?
Aluksi kökötimme saunan kuumuudessa hiljaisuuden vallitessa puoli tuntia tai tunninkin. Saatoin saada jotain reaktiota aikaan aloittamalla kertoen havainnoistani: Olen pannut merkille, että... Huomasin eilen, että... Pikku hiljaa tyttären epäluulo alkoi hälvetä, ja vaikutti siltä kuin hän olisi alkanut suorastaan odottamaan tätä "lämpöterapiaa". Yhä useammin ja useammin kuulin häneltä: mä olen tässä miettinyt..., eikä saunassa tarvinnut enää hikoilla loputtomiin. Sitten aloitusfraasi alkoi siirtyä muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin; koulukyydityksiin, koiran iltalenkitykselle, iltapalalle, välipalalle, sitten jopa pääruokien yhteyteen. Ei ollut enää myöskään niin väliä, kuuliko isä keskustelun vai ei - aikaisemmin tytär ei ollut halunnut isän kuulevan asioistaan mitään. Puhetta alkoi tulla ja tulla etenkin silloin, kun jotain isompia askeleita oli suunnitteilla tai toteutuksessa. Nyt olemme päässeet siihen pisteeseen, että tytär pyysi itse minulta apua uusien tavoitteiden listaamisessa, koska entiset tavoitteet ovat pääsääntöisesti toteutuneet, hoitotaholta ei tällaisia ole asetettu eikä tytär edelleenkään koe voivansa keskustella siellä sellaisista. Pidän tätä suurena luottamuksen osoituksena ja olen tyttärestäni todella ylpeä! Hän haluaa jo itse tarttua ongelmiin ja pyytää apua niiden ratkaisemisessa.
Mitä näillä kokemuksilla haluan kertoa?
Muutos on mahdollinen, niin sairastuneen kuin omakin! Vaaditaan kärsivällisyyttä, lempeyttä ja itsehillintää. Ja mikä tärkeintä, aikaa ja läsnäoloa sairastuneelle. Vaikka kuinka turhauttaisi, ole läsnä! Järjestä sellaisia hetkiä, jolloin voitte olla yhdessä ja sairastunut voi rentoutua riittävästi puhuakseen. Hanki joku taho, jossa voit purkaa keskustelujen aiheuttaman ahdistuksen, pelon ja turhautumisen, mutta älä näytä niitä sairastuneelle! Jos hän pelkää sinun menevän rikki omista ajatuksistaan, hän ei tuo niitä esille.
- N -
Oman tyttäreni kohdalla kaikki nämä tilanteet ovat tulleet eteen jossain vaiheessa. Useiden kuukausien hoidon jälkeen tajusin, että jos hän pääsee vain pari kertaa kuukaudessa 45-60 minuutin ajan kertomaan ajatuksistaan, sairastamiseen tulee kulumaan vuosia (kuten ennusteeksi annettiinkin). Silloin päätin, että yrittäisin saada hänet puhumaan edes minun kanssani. Olinhan käytettävissä - "kyttäämässä" - lähes 24/7.
Se oli aluksi vaikeaa. Tyttärelle minä olin vihollinen, joka yritin estää häntä tekemästä sitä mitä hän piti omana oikeutenaan (kuten mitä ja kuinka paljon söisi). Luottamusta ei ollut. Löin monta hutia yrittäessäni houkutella häntä puhumaan. Yritin mm. avata keskusteluyhteyttä iltakävelyn aikana ymmärtämättä, että lenkki oli tyttärelle vain yksi pakkoliikunnan muoto. Seurauksena tytär lisäsi vauhtia, jotta en pystyisi hengästykseltäni puhumaan. Lopputulos: tytär kiitokäveli edellä, minä hölkkäsin kymmenen metriä perässä ja molemmille iltalenkki oli ahdistava. Ruokailun yhteydessä puhuminen oli vähintäänkin yhtä tuloksetonta.
Meillä ratkaisuksi muodostui sauna, niin kummalliselta kuin se tässä tilanteessa tuntuukin. Useinhan syömishäiriötä sairastava välttää tilanteita, joissa joutuu näyttäytymään muille vähissä vaatteissa. Olin lukenut Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti! Siinä kuvailtiin ruotsalaista Mando-menetelmää, jossa aterian jälkeistä ahdistusta laukaistiin lämpöhuoneella. Sain siitä ajatuksen, että sauna voisi lämpötilansa takia olla riittävän rentouttava paikka, että tyttären kielenkannat heltiäisivät. Ja hän oli aina pitänyt saunomisesta. Niinpä lämmitin saunan kerran viikossa, tarpeen mukaan useamminkin.
Minulla oli suuria vaikeuksia kestää sairautta ihannoivia ajatuksia ja niitä kuullessani kuvittelin - kunnes tutustuin Maudsleyn menetelmään - että oli järkevää torpata ne alkuunsa (vrt. sarvikuono). Minkä seurauksena tytär sulki suunsa. Sain kuulla kommentteja, etten osanut auttaa. Siltähän se välillä tuntuikin. Välillä suorastaan pelkäsin keskusteluja, sillä tyttären ajatukset saattoivat olla (minustakin) kovin ahdistavia tai sitten keskustelun sävy minua kohtaan vihamielinen tai kritisoiva. Tarvitsin suunnattomasti itsehillintää, etten hyökkäisi vastaan, tyrmäisi minulle käsittämättömiä ajatuksia tai osoittaisi omaa ahdistustani (vrt. meduusa). Opin ottamaan sisäisen aikalisän, kun mieleni teki tokaista jotain nasevaa tai en tiennyt miten reagoisin. Kärsivällisyyteni on kasvanut moninkertaiseksi. Opettelin käyttämään motivoivaa keskustelutapaa ja Maudsleyn työkalupakkia. Ainahan tämä ei todellakaan onnistunut ja tein monta virhettä. Tajusin kuitenkin, että jos koko ajan pelkäisin tekeväni jonkun virheen, se halvaannuttaisi minut enkä voisi auttaa millään tavalla. Tytär piikitteli, ettei halunnut minun leikkivän mitään terapeuttia. No, oma ajatukseni oli olla kaikupohja tai peili tyttären ajatuksille. Huomasin, että yksi hyödyllisimmistä kysymyksistäni oli: Miten olet ajatellut, että tämä hoituisi/mitä olet ajatellut tehdä asialle?
Aluksi kökötimme saunan kuumuudessa hiljaisuuden vallitessa puoli tuntia tai tunninkin. Saatoin saada jotain reaktiota aikaan aloittamalla kertoen havainnoistani: Olen pannut merkille, että... Huomasin eilen, että... Pikku hiljaa tyttären epäluulo alkoi hälvetä, ja vaikutti siltä kuin hän olisi alkanut suorastaan odottamaan tätä "lämpöterapiaa". Yhä useammin ja useammin kuulin häneltä: mä olen tässä miettinyt..., eikä saunassa tarvinnut enää hikoilla loputtomiin. Sitten aloitusfraasi alkoi siirtyä muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin; koulukyydityksiin, koiran iltalenkitykselle, iltapalalle, välipalalle, sitten jopa pääruokien yhteyteen. Ei ollut enää myöskään niin väliä, kuuliko isä keskustelun vai ei - aikaisemmin tytär ei ollut halunnut isän kuulevan asioistaan mitään. Puhetta alkoi tulla ja tulla etenkin silloin, kun jotain isompia askeleita oli suunnitteilla tai toteutuksessa. Nyt olemme päässeet siihen pisteeseen, että tytär pyysi itse minulta apua uusien tavoitteiden listaamisessa, koska entiset tavoitteet ovat pääsääntöisesti toteutuneet, hoitotaholta ei tällaisia ole asetettu eikä tytär edelleenkään koe voivansa keskustella siellä sellaisista. Pidän tätä suurena luottamuksen osoituksena ja olen tyttärestäni todella ylpeä! Hän haluaa jo itse tarttua ongelmiin ja pyytää apua niiden ratkaisemisessa.
Mitä näillä kokemuksilla haluan kertoa?
Muutos on mahdollinen, niin sairastuneen kuin omakin! Vaaditaan kärsivällisyyttä, lempeyttä ja itsehillintää. Ja mikä tärkeintä, aikaa ja läsnäoloa sairastuneelle. Vaikka kuinka turhauttaisi, ole läsnä! Järjestä sellaisia hetkiä, jolloin voitte olla yhdessä ja sairastunut voi rentoutua riittävästi puhuakseen. Hanki joku taho, jossa voit purkaa keskustelujen aiheuttaman ahdistuksen, pelon ja turhautumisen, mutta älä näytä niitä sairastuneelle! Jos hän pelkää sinun menevän rikki omista ajatuksistaan, hän ei tuo niitä esille.
- N -
Tervehdykset!
VastaaPoistaLöysin bloginne vähän aikaa sitten, kiinnostuin, ja jäin lukemaan. Tieni tänne löysin, kun tuossa ei kaukaakaan sitten, aloin kiinnostua siitä, millainen mahtaakaan olla syömishäiriöisen ajattelumalli, ja miten kohdata henkilö, jonka elämää kyseiset ajatukset ohjaavat. Olen tuleva lääkäri; tällä hetkellä suoritan tosin tätä valtion miespuoleisille kansalaisilleen asettamaa velvollisuutta, mutta ensi vuonna lääkis kutsuu. Ei liene siis yllättävää, että tämäkin aihepiiri kiinnostaa, mutta oikeastaan tuon ulkoisen syyn takaa löytyy se tärkeämpi, sisäinen syy, miksi minua kiinnostaa syömishäiriöisen ajattelumalli. Ja tämä blogi lienee tähän alkuun monia asioita selventävä tietolähde :)
Paljoa en ole vielä asiaan ehtinyt perehtyä. Sylin keskustelufoorumin olemassaolo tuli tietoisuuteeni googlettelun kautta ja sieltä sitten pääsinkin tänne blogiin. Puolivahingossa lainasin kirjastostakin erään aihetta käsittelevän teoksen, jonka luettuani tunsin ainakin himpun verran sivistyneeni täysin nollatasosta. Sitä en tiedä, miten paljon lääketieteen koulutuksessa paneudutaan syömishäiriöihin, etenkään lisensiaattivaiheessa, mutta pikaisten googlettelujen jälkeen sain käsityksen, että enemmänkin varmaan voisi perehtyä. Ainakin tämä kaveri täällä aikoo ottaa selvää asioista ja erilaisista toimintatavoista myös sen laatikon ulkopuolelta. Sitä kun on ilmeisen kestämätöntäkin apua tarjolla täällä Suomessa.
Ajattelin laittaa [tänne viestiä] paristakin syystä. Kuten jo annoin vähän ymmärtää, bloginne teki tällaiseen toistaiseksi vielä maallikkoon, vaikutuksen. Tosi hienoa että tällaisen olette perustaneet ja pidätte yllä! Siksipä ajattelin tähän alkuun kysyä, millaisia käsityksiä teillä ylläpitäjillä on syömishäiriöiden hoidosta Suomessa, ihan vaikkapa julkiselta puolelta. Ja tietysti, miten paljon julkinen eroaa laadultaan yksityisen puolen tarjonnasta. Entä menetelmät ja tietotaito?
Ja toinen tärkeämpi kysymykseni on sellainen, miten kohdata syömishäiriöinen. Tämä jos mikä on ajankohtainen kysymys, sillä tunnen pari henkilöä, joilla on syömishäiriöiden piirteitä ja niiden taustalla vaikuttavia ajattelumalleja, tosi vahvoina. Toisella on diagnoosikin. Ja ongelma on siinä, kun toista en tunne henkilökohtaisesti, vaan hänen bloginsa kautta. Miten siis kohdata ja mahdollisuuksiensa mukaan pyrkiä tukemaan tällaista henkilöä?
Se kun on vaan niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta saada kyseisellä tavalla sairasta henkilöä hakemaan itselleen apua, koska sitä ei tunnetustikaan kaivata, vaikka tilanne on kohta jo aika huolestuttava.
Vaikka neuvojen antaminen lienee vaikeaa tällaiseen kysymykseen, täytyy joka tapauksessa vielä kiittää siitä, että olette perehtyneet aiheeseen, tehneet tämän uskomattoman hienon blogin ja tuolta sylin foorumilta löysin pari kirjavinkkiännekin!
Hei ja kiitokset mielenkiinnosta! Mukava kuulla, että blogi on auttanut "tiedonjanossa".
PoistaMummylle ja minulle Maudsleyn menetelmä ei ole vain mielenkiinnon kohde, vaan tuntematon oljenkorsi, johon tartuimme koska muutakaan ei ollut kauheassa tilanteessa tarjolla. Asiaan syventyessämme kumpikin tahollaan huomasi, ettei menetelmä olekaan oljenkorsi vaan pelastusvene, joka kantoi myrskyssä.
Mistä pääsenkin kysymykseen hoidosta Suomessa ja omaan käsitykseeni siitä. Hoidon taso valitettavasti vaihtelee suunnattomasti ja julkisessa terveydenhuollossa resurssien niukkuus vaikuttaa tähän selvästi. Käypä hoito -suosituksen moniammatillisuus ei suinkaan toteudu kaikissa sairaanhoitopiireissa. Tai monta ammattilaista kyllä osallistuu hoitoon, mutta tieto heidän välillään ei kulje. Sietämättömissä tilanteissa olevat perheet joutuvat odottamaan asiantuntijoille pääsyä viikkoja - kuukausia. Kun (avo)hoitoa sitten annetaan, sen intensiteetti ei välttämättä riitä edistymiseen. Ylläpitovaihetta ei tunnisteta ja takapakkeja pidetään sääntönä. Valitettavan usein hoitajan persoona ja kiinnostus syömishäiriöitä kohtaan määrää tehoa. Tietyissä keskussairaaloissa lääkkeillä korvataan hoitohenkilökunnan vähyyttä, vaikka esimerkiksi anoreksiassa Käypä hoito -suosituksen mukaan millään psyykenlääkityksellä ei pystytä nopeuttamaan painon korjaantumista. Yksityisellä sektorilla tilanne on parempi; hoito on erikoistunutta ja moniammatillista ja sen intensiteetti saadaan tehokkaammaksi. Valitettavasti maksusitoumuksia yksityiseen hoitoon ei ole helppo saada, etenkin jos sairaanhoitopiirissä sattuu olemaan oma "syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut" yksikkö.
Oikeastaan tärkein syy sille, miksi perustimme tämän blogin on se, että me molemmat koimme perheiden saaman ohjeistuksen ja neuvonnan kotona selviämisen suhteen luvattoman huonoksi!
Annan esimerkin. Tyttärelläni todettiin anoreksian rutiinitutkimuksissa myös suolistosairaus. Sen diagnosoinnista neljän viikon sisällä istuimme sairaalan järjestämässä ensitietoillassa, jossa lääkäri, ravitsemusterapeutti ja sosiaalityöntekijä valistivat meitä ja neljää viittä muuta perhettä sairauden syistä, ilmenemismuodoista, oireista, hoidosta ja sosiaaliturvasta. Anoreksian suhteen meni puoli vuotta ennen kuin tarjoutui tilaisuus päästä paikallisen potilasjärjestön järjestämään ensitietoryhmään! Meillä nuorisopsykiatrisen osastohoidon jälkeinen ohjeistus käsitti muutaman A4-sivun koottuja mietelmiä, joiden käytännön toteutus jäi ainakin minulle erittäin epäselväksi.
Kysymyksesi syömishäiriöisen kohtaamisesta on hankala. Kuten itsekin sanoit, apua ei välttämättä kaivata. Kirjoituksessa "Muutos ja syömishäiriön vaiheet" olen yrittänyt kuvata sitä, millaista apua lähellä oleva voisi sairastuneelle missäkin sairauden vaiheessa tarjota. Keskustelun alkuun voi yrittää päästä omien huomioiden kautta esim ("olen huomannut että suhtautumisesi herkkuihin on muuttunut kielteiseksi. Muutos aiempaan on aika jyrkkä ja mietinkin onkohan sinulla kaikki kunnossa?"). Omia mielipiteitä ei kannata tyrkyttää vaan kysyä lupa niiden esittämiseen ("saanko kertoa mitä tästä asiasta ajattelen?"). Looginen todistelu ei pure aliravitsemuksesta kärsivään. Aina kannattaa muistaa kunnioittava ja lämmin suhtautuminen, ei mitätöidä tai kritisoida sairastuneen ajatuksia. Herätellä voi yrittää käyttämällä SCOFF-syömishäiriöseulaa esim:
http://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/tyokalut/time-out-aikalisa-elama-raiteilleen/aikalisaohjaajien-materiaalipaketti/mielenterveys/syomishairiot.