Syömishäiriömyytit saisivat jo murtua

Syömishäiriöihin liittyy paljon uskomuksia, myyttejä ja suoranaista väärää tietoa niin tavallisten ihmisten kuin terveydenhuollon ammattilaistenkin parissa. Osa näistä uskomuksista perustuu vanhoihin tieteellisiin teorioihin, osa on ainakin osin median aikaansaamaa.

Väärät uskomukset ja myytit muokkaavat ihmisten asenteita. Tämä taas voi johtaa siihen, että syömishäiriöistä kärsivien avuntarve mitätöidään tai heille tarjottu apu on vääränlaista, sellaista joka jopa pahentaa oireilua tai johtaa sairauden pitkittymiseen. Osa asenteista toimii suoranaisina triggereinä eli syömishäiriökäyttäytymistä laukaisevina tekijöinä. Osa myyteistä saa aikaan häpeän ja syyllisyyden tunteita, mikä myös vaikeuttaa sekä sairastuneen että hänen läheistensä hakeutumista avun piiriin 

On tärkeää, että kaikki sairastunutta auttavat - niin ammattilaiset kuin läheisetkin - tarkistavat ja päivittävät omat tietonsa syömishäiriöistä ja hylkäävät haitalliset uskomukset. Näin suhtautuminen sairastuneeseen on positiivisempaa ja sairauden ulkoistaminen sairastuneesta helpompaa.

Seuraavaan olen koonnut yleisiä myyttejä syömishäiriöistä ja syitä, miksi ne ovat haitallisia.

Syömishäiriö on sairastuneen oma valinta

Yksi kaikkein pahimmista myyteistä sairastuneen kannalta on ajatus, että hän olisi itse valinnut syömishäiriön. Etenkin anoreksiassa ajatellaan usein, että kyse on turhamaisuudesta, itsekkyydestä tai halusta olla yhtä laiha kuin supermallit. Tämä ajatus saa vahvistusta jatkuvasti mediassa näkyvistä langanlaihoista malleista, jotka luovat meille kulttuurillisen illuusion siitä, millainen naisen vartalon tulisi ihannetapauksessa olla.

Voi olla, että anoreksiaan sairastuneella sairauden alussa onkin ollut viattomana tavoitteena laihduttaa muutama kilo - sitähän pidetään länsimaisessa yhteiskunnassa avaimena onneen ja ratkaisuna lähes kaikkeen. Kaikki laihduttajat eivät kuitenkaan sairastu anoreksiaan eivätkä koe henkistä ja fyysistä tyydytystä rajoittamisesta. Heille negatiivinen energiabalanssi on enemmän tai vähemmän epämiellyttävää ja sen loppuminen helpotus. Mutta mutta... Tietynlaisen geneettisen perimän omaava henkilö voikin hyvin painon laskiessa, saa siitä ainakin aluksi ylimääräistä energiaa ja kokee laihtumisen voimaannuttavana. Tässä osansa lienee myös ympäristön aluksi antamalla positiivisella huomiolla. Negatiivinen energiabalanssi saa kuitenkin aivoissa aikaan biologisia muutoksia, jotka johtavat pakkomielteisyyteen ruuan, syömisen, liikunnan ja kehonkuvan suhteen sekä auttavat kestämään nälkää. Tähän sairastuneella ei ole enää minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta, ja psyykkiset ja fyysiset seuraukset kehittyvät tahdosta riippumatta. Taustalla lienevät vuosituhansien aikana populaatiossa valikoituneet geenit, jotka ovat auttaneet joitakin yksilöitä nälänhädän aikana pysymään aktiivisena viimeiseen hengenvetoon saakka ja etsimään ruokaa heimonsa pelastukseksi (tässä asiasta mielenkiintoinen S. Guisingerin kirjoitus).

Jos syömishäiriö katsotaan omaksi valinnaksi, hoitajien suhtautuminen sairastuneeseen on usein nuivaa ja kritisoivaa. Tällöin myös syömishäiriöiden hoito priorisoidaan huomattavasti alemmaksi kuin mitä niiden aiheuttamat komplikaatiot ja kuolleisuus edellyttäisivät. Onhan sairaus itseaiheutettu ja sairastuneen pitäisi vain lopettaa oikuttelunsa!  Sairastuneelle saatetaan ratkaisuna esittää "sen kun syöt", "lopeta oksentaminen", "älä ahmi" - ikään kuin sairastunut voisi myös valita lopettavansa sairaan käytöksen tuosta vaan, ilman asianmukaista tukea. Jos hän ei siihen pysty itsenäisesti (kuten usein ei), hoitoa ja tukea leikataan vetoamalla siihen, ettei sairastunut "sitoudu hoitoon" tai "yritä itse". Tämä näkyy erityisen selvästi täysi-ikäisten nuorten ja aikuisten hoidossa, alaikäisiin suhtaudutaan sentään hiukan ymmärtäväisemmin. 

Syömishäiriöt ovat sairauksia kuten esimerkiksi diabetes tai syöpä, ja niillä on yhtä paljon tekemistä oman valinnan kanssa kuin edellä mainituilla.

Perhe (ja erityisesti äiti) aiheuttaa syömishäiriön

Tämä myytti sai ilmeisesti alkunsa 1970-luvulla strukturaalista perheterapiaa kehittäneen lastenpsykiatri Salvador Minuchinin teorioista. Hänen mukaansa monet psyykkiset ongelmat (mm. anoreksia) saivat alkunsa perheistä, joissa perheenjäsenten väliset suhteet ja hierarkia aiheuttivat toimintahäiriön. Onkin totta, että yhden perheenjäsenen sairastuessa anoreksiaan perhedynamiikka usein järkkyy huomattavasti, mutta nykytutkimusten valossa se on ennemminkin seurausta yrityksestä selvitä muuttuneesta tilanteesta kuin sairastumisen syy.

Koska mm. anoreksiaan sairastumisen biologisista tekijöistä iso osa on perinnöllisiä (kts. yllä), voi myös perheen muilla jäsenillä olla ongelmia suhteessaan kehoonsa ja syömiseen. Ympäristön ja olosuhteiden (kuten läheisten ihmissuhteiden) vaikutusta toki tarvitaan syömishäiriöiden kehittymisessä. Tämä ei kuitenkaan ole todiste sen puolesta, että perheyhteisö aiheuttaisi syömishäiriön kehittymisen. Itse asiassa tutkimuksissa ei ole pystytty löytämään yhtään tiettyä "syömishäiriöperheen" prototyyppiä, vaan sairastuneissa on jäseniä hyvin erilaisista perheistä.

Perheen ja vanhempien syyllistäminen nuoren sairastumisesta johtaa moneen negatiiviseen asiaan.

• Jos vanhempien katsotaan aiheuttaneen syömishäiriön, heitä ei yleensä pidetä soveliaana myöskään auttamaan nuoren hoidossa. Se riistää nuorelta tärkeimmän ja intensiivisimmän tuen, jota yksikään hoitotaho ei voi korvata. 
• Varsinkin anoreksiaan sairastunut tyypillisesti pitää tietyssä vaiheessa sairautta vihollisina kaikkia, jotka yrittävät estää häntä toteuttamasta syömishäiriöajatuksiaan (rajoittamista, ahmimista ja oksentamista, pakkoliikuntaa jne). Tyypillisesti äiti on se, joka ruokkii perheen - hän saa siis useimmiten vihat niskoilleen. Lapsen suhde perusperheeseensä ja vanhempiinsa saattaa saada pysyviä kolhuja tai jopa katketa kokonaan, jos hoitotaho vahvistaa nuoren epäluuloa vihjaamalla, että sairastuminen olikin perheestä johtuvaa.
• Syyllisyys ja häpeä lapsen sairastumisesta estää vanhempia hakemasta apua itselleen, kertomasta lähipiirille, työkavereille ja ystäville. Syntyy salailun noidankehä, jossa vanhemmat helposti menettävät omanarvontuntonsa kasvattajina. Tunne siirtyy helposti muuhunkin elämään, ja kun asiasta ei uskalla puhua, vanhemmat väsyvät, masentuvat ja palavat herkästi loppuun.

Syömishäiriötä sairastava haluaa oireilullaan rangaista perhettään (tai sitä jonka kanssa asuu)

Syömishäiriöön sairastuneen käytös lähipiiriä kohtaan voi olla suoraan sanottuna hirveää. Hän valehtelee, manipuloi, kritisoi, haukkuu, on tunteeton, sanoo päin  naamaa vihaavansa ym ym. Ja tietysti tämä oireilu aiheuttaa yleensä suunnatonta huolta läheisissä. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä käytös on temppuilua ja pelkkää ilkeilyä läheisiä kohtaan. Kaikkein ankarin sairastunut on kuitenkin itselleen. Pääasiallinen tunne itseä kohtaan on inho. Syömishäiriön sääntöjen rikkominen saa hänet tuntemaan syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta. Kyllä sairastunut tietää mitä aiheuttaa läheisilleen. Hän saattaa jopa ajatella, että näiden olisikin parempi olla ilman häntä, koska hän on niin kamala - jos siis on oikein hirveä, he jättävät eivätkä joudu enää kärsimään.

Syömishäiriö viihtyy huonosti lämpimässä, hyväksyvässä ilmapiirissä. Lähipiiri joutuu oikeastaan sijaiskärsijöiksi tilanteessa, jossa syömishäiriö pyrkii karkottamaan sairastuneen ympäriltä kaikki ne, jotka voisivat auttaa taistelemaan sitä vastaan. Jos läheiset katkeroituvat ja kritisoivat sairastunutta tai hylkäävät tämän "huonosti käyttäytyvänä", "itsekkäänä" tai "tunteettomana", he pelaavat suoraan syömishäiriön pussiin ja vahvistavat sairastuneen negatiivista käsitystä itsestään.

Syömishäiriötä sairastavan tunnistaa ulkonäöstä, paino ratkaisee

Syömishäiriö ei riipu painosta. Normaalipainoisella tai ylipainoisellakin voi olla laihuushäiriö (tässä tapauksessa diagnoosi on "epätyypillinen laihuushäiriö"), jos paino on laskenut lyhyessä ajassa huomattavasti, laihduttaminen on hänelle pakkomielle, kehon kuva on vääristynyt ja ruoka hallitsee ajatuksia. Ahmintahäiriöstä (BED) kärsivä ei välttämättä ole ylipainoinen. Bulimiaa sairastava voi myös olla oikeastaan lähes mikä painoinen hyvänsä.

Ulkoasuun tuijottaminen voi johtaa siihen, että syömishäiriöstä kärsivä ei uskalla hakea tai ei saa tarvitsemaansa apua - ei ole "riittävän sairas". Varsinkin anoreksiassa tällainen asenne hoitotaholta voi saada aikaan fyysisen kunnon nopean romahtamisen ja hengenvaarallisia komplikaatioita, kun sairastunut pyrkii näyttämään olevansa "kunnon anorektikko". Vaarana on myös hoidon ja tuen lopettaminen liian aikaisin, jos painon korjaantumisen katsotaan olevan tärkein kriteeri toipumisessa.

Syömishäiriö asuu mielessä, ei ruumiin koossa tai muodoissa.

Anoreksiaa sairastavalla on uskomaton tahdonvoima

Näytätpä hyvältä! Olet tainnut laihtua pari kiloa? Olisipa minullakin sinun tahdonvoimasi... Tyypillinen kehu laihduttajalle? 

Anoreksialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tahduónvoiman tai mielenhallinnan kanssa. Kyseessä on ennemminkin pakko-oiretta muistuttava tila. Jos kyseessä olisi tahdonvoima, sairastunut pystyisi lopettamaan koska vaan. Kuten edellä kirjoitin, anoreksialle geneettisesti alttiilla henkilöllä muutaman kilon laihduttaminen voi johtaa syöksykierteeseen, jossa energiansaannin rajoittaminen lähtee lapasesta, järjellä ja omalla terveydellä ei ole mitään merkitystä eikä henkilö pysty vaikuttamaan oireiden kehittymiseen saati lopettamaan toimintaansa. Viittaaminen tahdonvoimaan on hirvittävän sairauden vähättelyä ja sen alkuvaiheessa antaa ansiotonta kehua, joka saattaa yllyttää sairaudelle altista entisestään.

Syömishäiriöön sairastuvat vain (valkoiset, keski- tai yläluokan) teinitytöt

Julkisuudessa - ja valitettavasti ajoittain myös tieteellisessä kirjallisuudessa ja oppaissa - anoreksiaa ja bulimiaa pidetään usein kilttien, täydellisyyteen pyrkivien keski- tai yläluokkaisten (valkoisten) teinityttöjen ongelmana. Toki tämä ryhmä lienee epidemiologisissa tutkimuksissa hyvin edustettuna, mutta on vaarallista rajata ongelma vain tiettyyn ryhmään! Yhä useampi apua hakeva on keski-ikäinen nainen tai poika/nuori mies. Sukupuolten välinen sairastuvuussuhde on naisten "eduksi" 1,5-10 : 1 riippuen syömishäiriöstä, mutta sairastuneista löytyy kumpaakin sukupuolta ja kaikkia ikäryhmiä. 

Lääketiede ei ole eksaktia, ja nojaa usein todennäköisyyksiin. Yleisimmät sairaudet ovat yleisiä, opetetaan jo lääkiksen alkuvaiheessa. Mutta yksilö on eri asia kuin populaatio: yksilöllä voi olla harvinainenkin sairaus. Mikäli syömishäiriö jätetään diagnoisoimatta sen takia, että sukupuoli, ikä, rotu tai yhteiskuntaluokka ei "täsmää" vaikka kaikki muut edellytykset täyttyisivät, mennään pahasti metsään ja evätään apu monilta sitä tarvitseviltä. Eri sukupuolilla ja ikäryhmillä sairauden ilmenemismuodot voivat keskimäärin olla erilaiset (kts. alla), joten perehtymistä ja tietojen päivittämistä tarvitaan sitä mukaa kun tietämys lisääntyy.

Pojat ja miehet eivät sairastu syömishäiriöihin

Poikien ja miesten keskuudessa syömishäiriöt ovat harvinaisempia kuin naisten, viittaan edelliseen. Osasyynä voi olla se, että Y-kromosomin omaavan yksilön lienee edelleen vaikeaa saada syömishäiriödiagnoosia etenkin laihuushäiriön suhteen. Tämä johtuu osin siitä, että sairauden ilmiasu on miespuolisilla usein erilainen kuin naisilla, ja diagnostiset kriteerit soveltuvat heille huonosti (kts. Käypä hoito -suositus). Miehillä pakkomielteen ruuan ja syömisen suhteen saattavat keskittyä ennemminkin kehon lihasmassan ja rasvattomuuden muokkaamisen ympärille kuin matalaan painotavoitteeseen - vrt. kulttuurillinen käsitys naisen tai miehen ihannevartalosta.

Ikävää tässä myytissä on se, että anoreksiaan tai bulimiaan sairastuneet miehet potevat lisähäpeää siksi, että ovat sairastuneet feminiiniseen "teinityttöjen tautiin". Pojat ja miehet sairastuvat syömishäiriöihin, mutta tulevat hoitoon myöhemmin - ilmeisesti juuri diagnostiikkaongelmien ja häpeän takia. Siksi heillä on myös enemmän sairauteen liittyviä komplikaatioita ja todennäköisesti myös liitännäissairastuvuutta.

Kyseessä on "vaihe", josta kasvaa kyllä ulos

Tämä myytti liittyy läheisesti siihen, että suuri osa syömishäiriöön sairastuneista on teini-ikäisiä. Tuossa iässä mielialavaihtelut, mustavalkoinen ajattelua ja oman itsensä hakeminen on muutenkin tavallista. Eikö syömiseen liittyvä "oikuttelu" kuulukin tähän samaan murrosiän kategoriaan?

Vaikka teini-ikäinen saattaisi vaihtaa mielipidettä soveliaasta ruokavaliosta kuukauden välein, syömishäiriö ei kuitenkaan ole mikään normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvä asia. Sitä paitsi, sairastuneita löytyy siis muistakin ikäryhmistä, joten syömishäiriöt eivät ole yksinomaan murrosikään liittyviä. Mikäli syömishäiriöön ei puututa, oireet saattavat vaivata sairastunutta vuosikausia ja aiheuttaa pysyviä fyysisiä ongelmia. Harva paranee syömishäiriöstä aivan yksin, vaikkakaan kaikki hoitokeinot eivät sovi kaikille ja erilaisia paranemistarinoita löytyy.

Syömishäiriöt ovat harmittomia

Jokainen terve ihminen ymmärtää, että ei ole kovin terveellistä olla alipainoinen pitkään. Mutta syömishäiriöt ovat haitallisia niin monella muullakin tavalla! Kaikista mielenterveyden häiriöistä syömishäiriöissä on korkein kuolleisuus. Osa kuolleisuudesta johtuu itsemurhista, osa syömishäiriöihin liittyvistä vaarallisista fyysistä komplikaatioista kuten rytmihäiriöistä ja sydämen vajaatoiminnasta.

Ruotsalaisen aineiston mukaan rajoittavasta anoreksiasta kärsivistä 8%, tyhjentäytyvää  anoreksiaa sairastavista 13 %, anoreksia-bulimiasta kärsivistä 17%, bulimiaa sairastavista 13% ja BED:tä sairastavista 14% on yrittänyt itsemurhaa. Aineiston peruspopulassa itsemurhaa yrittää keskimäärin vajaat 2% ihmisistä. Yhdysvalloissa anoreksia tappaa 12 kertaa enemmän 12-24-vuotiaita tyttöjä kuin KAIKKI MUUT kuolinsyyt (kuten onnettomuudet, muut sairaudet ja syövät) yhteensä. Sen lisäksi, että kuolemanriski nousee, syömishäiriötä sairastava on alttiina elimistön pysyvälle vaurioitumiselle: seurauksena voi olla osteoporoosia, kasvuhäiriöitä, hampaiden kiillevaurioita, lapsettomuutta, suoliston toimintaongelmia, sydänongelmia, diabetesta, kilpirauhasen toimintahäiriöitä, sydän- ja verisuonitauteja ym.

Sen lisäksi, että syömishäiriöt aiheuttavat fyysisiä ongelmia, ne johtavat sairastuneen elämänlaadun heikentymiseen myös psyykkisistä syistä. Liitännäisoireina ovat mm. masennus, ahdistus, pakko-oireet ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Syömishäiriötä sairastavalla nuorella koulu tai opiskelu voi keskeytyä tai viivästyä joskus vuosikausia. Tämä yhdessä psyykkisten oireiden kanssa eristää nuoren ystävistään ja ikätovereistaan, mikä taas vaikeuttaa yhteiskuntaan integroitumista. Ei pidä myöskään väheksyä nuoren syömishäiriön perheelle aiheuttamaa taakkaa; psyykkistä sairastuvuutta, loppuunpalamista, taloudellisia vaikeuksia, työkyvyttömyyttä, avioeroja, perhesuhteiden katkeamista yms. 

Syömishäiriöihin tulee aina suhtautua tärkeänä riskitekijänä sekä fyysisen terveyden että henkisen hyvinvoinnin kannalta.

- N -