Vierailijan kynästä: Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Julkaisen tässä erään isän kertomuksen siitä, mitä tapahtui teini-ikäisen tyttären sairastuttua anoreksiaan. Mielestäni kyseessä on ikävä esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun syömishäiriömyytit ovat voimissaan, yhteinen rintama vanhempien tai hoitotahon välillä ei pelaa, sairautta ei osata ulkoistaa nuoresta ja asiasta perillä olevat (ts. hoitotaho) ei valista vanhempia ja muita asiaan sekaantuneita (tässä tapauksessa sosiaali- ja poliisiviranomaisia) siitä, millaista käyttäytymistä syömishäiriöt voivat aiheuttaa ja miten niihin tulisi puuttua. 

Olen itse ollut tilanteessa, jossa makasin tyttäreni päällä ja painollani estin häntä käymästä muiden perheenjäsenten kimppuun, hajoittamasta kodin irtaimistoa tai satuttamasta itseään siinä sivussa. Olen mieheni kanssa taluttanut ja puoliksi kantanut tyttäremme autoon, kun hän kieltäytyi lähtemästä osastolle syömättömyysepisodin jälkeen ja karkasi metsään. Olemme tiellä seisomalla fyysisesti estäneet häntä lähtemästä hoitoneuvottelusta (jonka johdosta hän kävi isänsä kimppuun), kun sen seurauksena olisi ollut pakkohoito. Tiedän kymmeniä vanhempia, jotka ovat olleet saman kaltaisissa tai pahemmissakin tilanteissa.

Kukaan vanhempi ei halua joutua kohtaamaan tällaista! Eikä nuoren etua palvele se, että syömishäiriön annetaan pyörittää myös järjestelmää, jonka pitäisi auttaa.

Toivon sydämestäni, ettei alla olevan kaltaisia tarinoita tulisi lisää. 

- N -

Kuka korvaa menetetyn isyyden?

Helmikuussa alussa 2015 sain todella vapauttavaa postia; yleinen syyttäjä jätti syyttämättä minua tyttäreni pahoinpitelystä.

Syyskuussa 2013 silloin 15-vuotias tyttäreni oli kertonut sairautensa hoidon aikana sellaisia asioita, joista sairaalahenkilöstö oli lainmukaisesti tehnyt lastensuojeluilmoituksen. Olin huolehtinut tyttäreni sairaalaan, jota hän ei itse ollut pitänyt oikeana toimenpiteenä, kuten anoreksiaa sairastava ei yleensä pidä. Tilanteessa, jossa hän ei ollut syönyt moneen päivään ja jossa sairaalaan passitus oli lääkärin ohje, hän uhkasi kertoa minusta epämiellyttäviä asioita eteenpäin, jos pakotan hänet hoitoon. En uskonut, että tällä olisi ollut merkitystä, sillä lapseni hoidon tarve oli selviö. Toimin uhkauksesta välittämättä ja yhteistyössä ex-vaimoni kanssa, jonka kanssa meillä oli yhteishuoltajuus huolimatta riitaisasta ja kalliista avioerosta 2009.

Osallistuin aktiivisesti jokaiseen tyttäreni hoitokokoukseen, kunnes en enää saanut kutsua. Sairaalassa tyttäreni oli kertonut, että olin kerran hänen käytöksensä takia poistanut hänet huoneesta ja toisessa tilanteessa vaatinut hänen huomiotaan ”potkaisemalla” häntä jalkaan. Tämän lisäksi oli pari vastaavaa tilannetta vuosien varrelta, joita itse en edes muista. Tyttäreni mukaan olin näissä tilanteissa satuttanut häntä. Hän oli kertomansa mukaan saanut jonkinlaisen mustelman tai hiertymän, joista ei ollut todistetta, eikä hän ollut niistä itse tilanteessa valittanut. Lisäksi hänen mukaansa olin käyttänyt alkoholia hänen nähtensä.

Itse olin mielestäni ollut koko ajan huolehtiva, kasvattava ja oikeita asioita vaativa isä, joka pyrki asettamaan lapselle rajat ja vastuut. Olin vaatinut yhteisten perheaikataulujen noudattamista mm. ruokailuajoissa. Tyttären tottelemattomuuteen ja reagoimattomuuteen ei vain ollut ratkaisua. Kurin pitäminen ei onnistunut täysin pelkillä sanoilla, vaan olin joutunut poistamaan hänet tilanteesta tai koskettamalla ”herättelemään” lähtemään syömään tai kouluun. Kiellän jyrkästi koskaan käyttäneeni väkivaltaa, ainoastaan pakotuskeinoja, joilla sain tietyt lyhyet fyysiset tilanteet ratkeamaan.

Tilanteissa, joissa tyttäreni ei kuunnellut tai totellut, hän ilmeisesti kuuli päänsisäisiä ääniä ja kiljuntaa ja oli itse kauhuissaan. Kun vaadin häntä ulos näistä tilanteista, hänen reaktionsa olivat erittäin voimakkaita. Nyt jälkikäteen ymmärrän, etten ollut osannut käsitellä anorektista ja murrosikäistä lasta tilanteissa, joihin sairauden ilmenemismuodot toivat liikaa stressiä. Mutta en vieläkään tiedä miten minun sitten olisi pitänyt toimia! Silloin en edes tiennyt, että hän oli sairas vaan luulin, että hänen käytöksensä oli tahallista. Uskon, että isänä jouduin tyttäreni sairautensa syntipukiksi, koska yritin saada aktiivisesti saada häntä elämään ja käyttäytymään normaalisti enkä tuntenut hänen sairauttaan ja sen vaikutuksia.

Osana hoitoneuvotteluita, erillisissä hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa, kerroin oman näkökantani. Hoitohenkilökunta kertoi olevansa pakotettuja tekemään tyttäreni kertomuksista lastensuojeluilmoituksen. He kyllä sanoivat, että on mahdollista, että asia käsitellään osana hoitoa. Toisin kävi. Loppuvuodesta 2013 sain tiedon, että kummatkin tyttäreni olivat otettu lastensuojelun asiakkaiksi ja minun pitää tulla kahden sosiaaliviranomaisen kuulusteluun. 

Lastensuojelun kahden sosiaalityötekijän kanssa käytyjen ensimmäisten kuulusteluiden seurauksena oli, että tyttärieni lastensuojelun asiakkuutta jatkettiin. Nyt uudet kaksi henkilöä tulivat arvioimaan tilannetta. Heidän käsittelyssään vanhemman itsetuntoni mureni. Heiltä ei tullut yhtään kommenttia sen puolesta, että olisin tehnyt jotain oikein. Heidän mukaansa nyt 16-vuotiaalla sairaalla tyttärelläni oli itsenäinen oikeus päättää hoidostaan ja yhteyden pitämisestä minuun. He jopa kehottivat minua olemaan pitämättä yhteyttä tai vaatimaan tyttäreltäni yhteydenpitoa.

Näiden toisten kahden sosiaalityöntekijöiden kanssa keskusteltuani asia meni prosessinomaisesti poliisille. En vieläkään ymmärrä mitä lisäarvoa nämä neljä sosiaalitätiä toivat prosessiin. He eivät kertoneet minulle mitään eivätkä yrittäneet ratkaista mitään. Haittasivat vain tiedonsaantia ja minun osallistumistani tyttäreni hoitoon. Heillä ei sanomistensa mukaan ollut valtaa myöskään pysäyttää prosessia, mutta hidastaa kyllä. Sain hyvin negatiivisen käsityksen siitä, että olin syyllinen johonkin mitä minulle ei oikein kerrottu. Kun he huomasivat ahdistukseni asiassa, he kehottivat minua ottamaan yhteyttä heidän psykiatriinsa, minkä tunsin äärimmäisen vastenmieliseksi vaihtoehdoksi siinä tilanteessa.

Parin kuukauden päästä kerroin naispoliisille kahdessa eri kuulustelutilanteessa neljännen ja viidennen kerran, nyt rikoksesta epäillyn asemassa, oman käsitykseni viiden viime vuoden aikana murrosikäisen kanssa tapahtuneitten ristiriitatilanteiden tapahtumista minun kannaltani katsottuna.

Koin syytökset raskaina. En ollut mielestäni missään vaiheessa ansainnut tällaista yksipuolista ajojahtia, jossa suoraan sanottuna asiaa hoitavat naiset lokeroivat minut varsin suoraviivaisesti syylliseksi ja sympatiaa ansaitsemattomaksi miespuoliseksi julmuriksi. Asian vatvominen erityisesti sosiaalipuolen naisten kanssa oli erittäin rasittavaa. Tunsin olevani tilanteessa, jossa minun piti todistaa itseni syyttömäksi mutta sosiaalijärjestelmän ei tarvinnut todistaa psyykkisesti sairaan lapseni kertomusta oikeaksi. Myös ex-vaimoni käytti tilaisuutta hyväkseen ja vuodatti omia, minua haukkuvia ja demonisoivia kertomuksiaan sosiaalityöntekijöille ja poliisille.

Sairaalasta päätyään vanhempi tyttäreni jätti kokonaan tulematta luokseni sovituilla pitovuoroilla. En saanut mistään mitään tukea tai tietoja, en kysymällä tai tivaamalla. Olin menettänyt vanhemman tyttäreni ja prosessissa uhattiin viedä vielä pienempikin tyttäreni ulottumattomiini. Sain omalääkäriltäni kuukauden sairasloman univaikeuksien ja masennuksen takia.

Asia eteni lopulta siihen, että tyttärilleni nimettiin sijaisedunvalvoja heidän alaikäisyytensä takia. Ex-vaimoni yritti saada edunvalvojaksi oman asianajajansa, jota hän oli käyttänyt avioeroprosessissamme. Vaikka olin poliisikuulustelussa ilmoittanut, että suostun kyllä lasteni edunvalvojaan, en pitänyt ex-vaimoni asianajajaa puolueettomana ja oikeana henkilönä valvomaan heidän etuaan asiassa, jossa heillä pitäisi olla oikeus isäänsä. Tästä huolimatta käräjäoikeuden naispuolinen tuomari nimesi ex-vaimoni asianajajan lasteni edunvalvojaksi perustelunaan, että ”muutenkaan en kuule näissä asioissa syylliseksi epäiltyä huoltajaa. Käytäntö johtuu siitä, että syylliseksi epäilty huoltaja on asiassa lapsensa vastapuoli, joten kuuleminen ei ole perusteltua.” Valitin asiasta hovioikeuteen, joka kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian uudelleen käsiteltäväksi. Uudessa käsittelyssä edunvalvojaksi nimettiin puolueeton taho.

Lopulta koko tuotettu materiaali annettiin syyttäjälle, joka nyt lopulta puolentoista vuoden prosessin jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen vedoten siihen, ettei tutkinnan tuottamien tietojen mukaan ole näyttöä rikoksesta. Nyt prosessin ollessa ohi tyttäreni kävi viime viikonloppuna luonani ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja pystyimme keskustelemaan asian loppuun. Ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen tunsin olevani taas tyttäreni isä.

Mitä järjestelmä voitti ottaessaan minulta tyttäreni ja sairaalta tyttäreltäni isänsä tuen? En edelleenkään ymmärrä, miksi järjestelmä otti minut hampaisiinsa ja käytti siihen valtavasti resursseja. Ne resurssit olisi pitänyt suunnata vakavan sairauden hoitamiseen sekä lapsen ja vanhempien välien tukemiseen! Ilman minulle järkevää syytä tai selitystä minulta vietiin mahdollisuus tyttäreni isyyteen sairauden kriittisessä vaiheessa.