Benjihyppy ruokapöytään

Suuri ongelma syömishäiriöiden hoidossa Suomessa on se, että tärkein resurssi jätetään käyttämättä. Nimittäin sairastuneen perhe ja läheiset. 

Jokaista vanhempaa vaivaa ainakin aluksi kysymykset "MIKSI minun lapseni?! MILLOIN tämä pääsi tapahtumaan ilman, että huomasin? MIKÄ tämän aiheutti?" Näiden kysymysten vatvominen ei kuitenkaan muuta tapahtunutta, se lähinnä ruokkii syyllisyyttä ja harvoin auttaa ratkaisevasti eteenpäin. Olennaista olisikin keskittyä siihen, MITÄ pitäisi tehdä, jotta syömishäiriöstä päästäisiin irti - korjata aliravitsemus ja opetella syömään säännöllisesti ja riittävästi. Mutta se ei todellakaan ole niin yksinkertaista! Asiat on helppo sanoa tai kirjoittaa teoriassa. Jonkun pitäisi kuitenkin kertoa läheisille, MITEN tämä toteutetaan käytännössä.

Eva Musby (kirjailijanimi) on äiti Iso-Britanniasta, jonka tytär sairastui rajoittavaan anoreksiaan kymmenvuotiaana. Lähes vuoden sairaalassaolo paransi fyysisen terveyden, muttei pystynyt parantamaan anorektista mieltä. Apu löytyi perhepohjaisesta hoidosta. Nyt Musbyn tytär on parantunut, mutta Musby jakaa kokemuksiaan kirjan, nettisivuston ja videoiden muodossa toisten perheiden avuksi. Viittasinkin alla olevaan Musbyn tekemään videoon aiemmin kommenttiboksissa, mutta koska se on mielestäni niin oivallinen, se ansaitsee paikan blogitekstinä. 

Videossa kerrotaan, miksi järjen ääni ei toimi ruokapöydässä ja miten sairastunutta silti voidaan auttaa syömään. Englantia vähemmän taitaville ääniraidan käännös alapuolella - en valitettavasti saanut sitä ympättyä videoon. Yritin saada tekstistä suomalaisittain sujuvaa, joten käännös ei ole ihan sanasta sanaan.

[Otsikko]Kun rakkaasi kärsii anoreksiasta tai muusta syömishäiriöstä, toivoisitko pystyväsi paremmin tukemaan häntä syömisessä? Tässä on eräs lähestymistapa, joka on auttanut muita. Toivon, että se auttaa myös Sinua.

Hei kaikki! Minun nimeni on Eva Musby. Pyrin antamaan Sinulle, anoreksiasta kärsivän lapsen tai nuoren vanhempi, käytännönläheistä tukea. Nyt kerron muutaman hyödyllisen vinkin siitä, miten voit auttaa lastasi syömään ateriansa. Jotta voisin tehdä niin, kutsun Sinut mukaan benjihyppyyn.

Ideani on saada Sinut sopivan kauhistuneeksi. Uskon nimittäin, että pääasiallinen tunne, jota lapsesi kokee pyytäessäsi häntä syömään, on KAUHU. Se on [yhdistelmä] ahdistusta, pelkoa ja todennäköisesti myös äärimmäistä inhoa.

Miten siis tukea lastasi syömään tästä pelosta huolimatta? 

Kuvitellaanpa, että Sinun pitäisi suorittaa benjihyppy. Sinulla on ohjaaja, jonka tehtävänä on auttaa Sinua hyppäämään. On monta tapaa, jolla ohjaaja voi tehdä hyppäämisen Sinulle joko vaikeammaksi tai helpottaa sitä. Tarkastelen nyt yhtä tapaa; logiikan käyttöä.

Valitsin logiikan, koska se on yleinen ansa, johon vanhemmat sortuvat ruokapöydässä. Kun lapsesi kysyy ruuan kaloreista, aloitat luennon aineenvaihdunnasta, aivojen energiantarpeesta ja siitä, kuinka ruumis tarvitsee polttoainetta. Ja sitten lapsesi sanoo: "Mutta kun minä olen vain istunut koko päivän!". Johon Sinä vastaat: "Mutta tiedätkö, kuinka paljon kaloreita ruumiisi kuluttaa vain siihen, että olet valveilla? Tarvitset kaloreita siihen ja tähän ja tuohon...!" Ajaudut yhä syvemmälle ansaan.

Kuvitellaanpa, että olet valmistautumassa benjihyppyyn ja ohjaajasi sanoo: "No niin, hyppääpä nyt!". Ja Sinä sanot: "Mutta mistä tiedän, ettei tämä köysi katkea?" Silloin ohjaajasi kaivaa esiin valkotaulun ja antaa Sinulle matemaattisen esitelmän kimmokertoimesta ja selittää, että jakamalla vetojännitys sen aikaansaamalla venymällä elastisessa materiaalissa saadaan jännitysvenymäkäyrä, joka absoluuttisesti todistaa, ettei tämä tietty köysi tässä tilanteessa voi katketa. Jolloin Sinä kysyt: "Joo, mutta entäpä tämä solki sitten?! Mistä voimme olla varmoja, ettei se petä?!!" Jne jne.

Toisin sanoen, käyttäessään logiikkaa ohjaajasi on vain herättänyt lisää kysymyksiä! Sen johdosta olet tuijottanut yhä kauemmin allasi olevaan syvyyteen miettien, miten voisit siirtää yhä kauemmaksi hetkeä, jolloin on pakko hypätä. Paljon vakuuttavampaa ja todennäköisesti toimivampaa olisi, jos ohjaajasi säteilisi itsevarmuutta ja pätevyyttä niin, että jo hänen katsomisensa vakuuttaisi Sinut. Ja mikäli alkaisit kysellä, hän sanoisi vain: "Hei, minä olen tämän alan asiantuntija. Tiedän, että kaikki on kunnossa. Hyppää vaan, olet täysin turvassa. Luota minuun!"

Sille, miksi logiikka puree niin huonosti kauhuissaan olevaan, on hyvät perusteet. Ihmisen aivoissa niin kutsuttu limbinen alue ottaa ohjat [uhkaavassa tilanteessa]. Se käskee taistella, paeta tai jähmettyä. Se ei mieti järjellä eikä ymmärrä logiikkaa. Tämä ehkä auttaa Sinua ymmärtämään, miksi anoreksialla on kaiken kaikkiaan niin vähän yhteistä järjen käytön kanssa.

Niinpä ehdotan, että seuraavan kerran kun syötte ja lapsesi esittää Sinulle kysymyksiä, joihin haluaisit vastata saarnaamalla, vedä henkeä ja ajattele luottamusta. Ole luottamuksen perikuva. Olet luotettava vanhempi ja tiedät, että lapsesi on turvallista syödä. Sano [lempeästi]:"Luota minuun! Tarvitset tämän ruuan. Syöminen on turvallista!" Sitten odota ja tarkkaile, näetkö merkkejä rentoutumisesta. Näyttääkö lapsesi edes vähän valmiimmalta syömään ajatellessaan, että ehkä tämä sittenkin on turvallista? Jos lapsesi ei tästä huolimatta aloita syömistä, sano [lempeästi]: "No niin, otapa nyt haarukka ja maista. Voit luottaa minuun. Se on täysin turvallista!" Lapsesi voi vastata: "Mistä SINÄ tiedät, että se on turvallista?! Et ole punninnut etkä mitannut sitä! Etkä ole laskenut sen kalorimäärää!! Ja mitä tämä mössö oikein on?! Mistä tiedät, ettei se tee minusta lihavaa!!!" Silloin sanot [edelleen lempeästi ja kärsivällisesti]: "Minä tiedän. Luota minuun, tämä on juuri sitä mitä tarvitset. Minulla on kokemusta. Syöhän nyt, se on täysin turvallista!"

Tämä ei ole ainoa tapa, jota voit käyttää auttaaksesi lastasi syömään. Niitä on monia muitakin. Kaikkien yhteinen periaate on, että vähentämällä lapsesi ahdistusta sinulla on paremmat mahdollisuudet saada hänet syömään huolimatta pelon voimakkuudesta. Ehdotan, että kokeilet tätä seuraavalla kerralla kun aterioitte. Toivotan Sinulle kaikkea hyvää!

[Teksti]Tämä [lähestymistapa] on auttanut joitakin välittömästi, ja joillakin luottamuksen rakentaminen kestää jonkin verran kauemmin. Kokeile, mikä teillä toimii. Ole lempeä itsellesi!

- N -

Anna tilaisuuksia puhua

On äärimmäisen tärkeää, että syömishäiriöön sairastunut pääsee purkamaan ajatuksiaan ääneen. Päässä pyöriessään sairaat ajatukset eivät asetu oikeisiin mittakaavoihin, ja orastavat ajatukset terveestä elämästä tukahtuvat niiden alle, jos niitä ei koskaan lausuta ääneen. Syömishäiriö jos mikä asuu nimenomaan mielessä!

Ideaalisessa tapauksessa sairastunut saa ja pystyy purkamaan ajatuksiaan hoitotahon kanssa. Erinäisistä syistä johtuen tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Joko hoitokontaktia ei ole tai sitten tapaamiset ovat kovin harvakseltaan ajatellen edistymistä. Voi myös olla, että hoitajaksi osoitetun henkilön ja hoidettavan kemiat eivät kohtaa millään tasolla eikä hoitosuhteesta muodostu riittävän luottamuksellista, että sairastunut haluaisi kertoa ajatuksistaan. Sairastunut saattaa pelätä hoitotahon tekevän itselleen vastentahtoisia hoitopäätöksiä vaikkapa osastohoidon suhteen eikä kerro missä oikeasti mennään.

Oman tyttäreni kohdalla kaikki nämä tilanteet ovat tulleet eteen jossain vaiheessa. Useiden kuukausien hoidon jälkeen tajusin, että jos hän pääsee vain pari kertaa kuukaudessa 45-60 minuutin ajan kertomaan ajatuksistaan, sairastamiseen tulee kulumaan vuosia (kuten ennusteeksi annettiinkin). Silloin päätin, että yrittäisin saada hänet puhumaan edes minun kanssani. Olinhan käytettävissä - "kyttäämässä" - lähes 24/7.

Se oli aluksi vaikeaa. Tyttärelle minä olin vihollinen, joka yritin estää häntä tekemästä sitä mitä hän piti omana oikeutenaan (kuten mitä ja kuinka paljon söisi). Luottamusta ei ollut. Löin monta hutia yrittäessäni houkutella häntä puhumaan. Yritin mm. avata keskusteluyhteyttä iltakävelyn aikana ymmärtämättä, että lenkki oli tyttärelle vain yksi pakkoliikunnan muoto. Seurauksena tytär lisäsi vauhtia, jotta en pystyisi hengästykseltäni puhumaan. Lopputulos: tytär kiitokäveli edellä, minä hölkkäsin kymmenen metriä perässä ja molemmille iltalenkki oli ahdistava. Ruokailun yhteydessä puhuminen oli vähintäänkin yhtä tuloksetonta.

Meillä ratkaisuksi muodostui sauna, niin kummalliselta kuin se tässä tilanteessa tuntuukin. Useinhan syömishäiriötä sairastava välttää tilanteita, joissa joutuu näyttäytymään muille vähissä vaatteissa. Olin lukenut Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti! Siinä kuvailtiin ruotsalaista Mando-menetelmää, jossa aterian jälkeistä ahdistusta laukaistiin lämpöhuoneella. Sain siitä ajatuksen, että sauna voisi lämpötilansa takia olla riittävän rentouttava paikka, että tyttären kielenkannat heltiäisivät. Ja hän oli aina pitänyt saunomisesta. Niinpä lämmitin saunan kerran viikossa, tarpeen mukaan useamminkin.

Minulla oli suuria vaikeuksia kestää sairautta ihannoivia ajatuksia ja niitä kuullessani kuvittelin - kunnes tutustuin Maudsleyn menetelmään - että oli järkevää torpata ne alkuunsa (vrt. sarvikuono). Minkä seurauksena tytär sulki suunsa. Sain kuulla kommentteja, etten osanut auttaa. Siltähän se välillä tuntuikin. Välillä suorastaan pelkäsin keskusteluja, sillä tyttären ajatukset saattoivat olla (minustakin) kovin ahdistavia tai sitten keskustelun sävy minua kohtaan vihamielinen tai kritisoiva. Tarvitsin suunnattomasti itsehillintää, etten hyökkäisi vastaan, tyrmäisi minulle käsittämättömiä ajatuksia tai osoittaisi omaa ahdistustani (vrt. meduusa). Opin ottamaan sisäisen aikalisän, kun mieleni teki tokaista jotain nasevaa tai en tiennyt miten reagoisin. Kärsivällisyyteni on kasvanut moninkertaiseksi. Opettelin käyttämään motivoivaa keskustelutapaa ja Maudsleyn työkalupakkia. Ainahan tämä ei todellakaan onnistunut ja tein monta virhettä. Tajusin kuitenkin, että jos koko ajan pelkäisin tekeväni jonkun virheen, se halvaannuttaisi minut enkä voisi auttaa millään tavalla. Tytär piikitteli, ettei halunnut minun leikkivän mitään terapeuttia. No, oma ajatukseni oli olla kaikupohja tai peili tyttären ajatuksille. Huomasin, että yksi hyödyllisimmistä kysymyksistäni oli: Miten olet ajatellut, että tämä hoituisi/mitä olet ajatellut tehdä asialle? 

Aluksi kökötimme saunan kuumuudessa hiljaisuuden vallitessa puoli tuntia tai tunninkin. Saatoin saada jotain reaktiota aikaan aloittamalla kertoen havainnoistani: Olen pannut merkille, että... Huomasin eilen, että... Pikku hiljaa tyttären epäluulo alkoi hälvetä, ja vaikutti siltä kuin hän olisi alkanut suorastaan odottamaan tätä "lämpöterapiaa". Yhä useammin ja useammin kuulin häneltä: mä olen tässä miettinyt..., eikä saunassa tarvinnut enää hikoilla loputtomiin. Sitten aloitusfraasi alkoi siirtyä muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin; koulukyydityksiin, koiran iltalenkitykselle, iltapalalle, välipalalle, sitten jopa pääruokien yhteyteen. Ei ollut enää myöskään niin väliä, kuuliko isä keskustelun vai ei - aikaisemmin tytär ei ollut halunnut isän kuulevan asioistaan mitään. Puhetta alkoi tulla ja tulla etenkin silloin, kun jotain isompia askeleita oli suunnitteilla tai toteutuksessa. Nyt olemme päässeet siihen pisteeseen, että tytär pyysi itse minulta apua uusien tavoitteiden listaamisessa, koska entiset tavoitteet ovat pääsääntöisesti toteutuneet, hoitotaholta ei tällaisia ole asetettu eikä tytär edelleenkään koe voivansa keskustella siellä sellaisista. Pidän tätä suurena luottamuksen osoituksena ja olen tyttärestäni todella ylpeä! Hän haluaa jo itse tarttua ongelmiin ja pyytää apua niiden ratkaisemisessa.

Mitä näillä kokemuksilla haluan kertoa?

Muutos on mahdollinen, niin sairastuneen kuin omakin! Vaaditaan kärsivällisyyttä, lempeyttä ja itsehillintää. Ja mikä tärkeintä, aikaa ja läsnäoloa sairastuneelle. Vaikka kuinka turhauttaisi, ole läsnä! Järjestä sellaisia hetkiä, jolloin voitte olla yhdessä ja sairastunut voi rentoutua riittävästi puhuakseen. Hanki joku taho, jossa voit purkaa keskustelujen aiheuttaman ahdistuksen, pelon ja turhautumisen, mutta älä näytä niitä sairastuneelle! Jos hän pelkää sinun menevän rikki omista ajatuksistaan, hän ei tuo niitä esille.

- N -

Mitä tehtyjen muutosten ylläpito vaatii?

Olen tullut siihen tulokseen, että syömishäiriöstä paranemisessa kaikkein vaikeinta on tehtyjen paranemista edistävien muutosten ylläpitäminen. Ihan ehdottomasti! Omista kokemuksista puhumattakaan riittää, että lukee vaikka Sylin ylläpitämää sairastuneiden keskustelupalstaa. Sieltä löytyy kymmenittäin ahdistuneita hätähuutoja aiheeseen liittyen. Sairastunut aloittaa "uuden elämän" muuttamalla käytöstään (esim. syömällä runsaammin), mutta muutaman päivän tai viikon kuluttua seurausten (esim. vatsan turvotuksen, vaatteiden kiristämisen, painonnousun) aiheuttama ahdistus kasvaa niin suureksi, että ollaan repsahduspisteessä. Ja kierre alkaa alusta.

Siinä vaiheessa, kun sairastunut myöntää itselleen, ettei halua tuhlata elämäänsä syömishäiriön pillin mukaan hyppimiseen, hän alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta. Prosessi on kuvattu aiemmassa kirjoituksessani. Kun halu sitoutua muutokseen kasvaa, kasvaa yleensä myös intokin. Muutosten suunnittelussa ja toteutuksessa saattaa iskeä vauhtisokeus. Sairastunut ei osaa realistisesti arvioida, kuinka kauan aikaa ja voimavaroja kuluu toteuttamisen aloittamisesta siihen, että muuttunut käytös sujuu ilman pinnistelyä ja ahdistusta aiheuttamatta.

Omien kokemusteni mukaan suomalaisessa syömishäiriöiden hoitokulttuurissa panostetaan muutoshalun lisäämiseen ja muutosten toteuttamiseen. Hoitotaho ei oikein kuitenkaan tunnista ylläpitovaihetta, joka on aallonmurtaja sen suhteen jatkuuko oireilu vai palaako sairastunut uudelleen syömishäiriön noidankehään. Tilannehan vaikuttaa hyvältä sairastuneen tehdessä muutoksia, joten hoitoa ja tukitoimia vähennetään. Muutokset aiheuttavat kuitenkin sairastuneessa ahdistusta, kun turvallisista pakkotoiminnoista pyritään pois. Tämä johtaa relapsiin eli sairauden pahenemiseen uudelleen, jos sairastunut ei saa tukea seurausten kestämiseen. Ja jostain syystä tämä kehityskulku esitetään läheisillekin odotettavana eli normaalina tilanteena, vaikka todennäköisesti tukeen panostaminen ylläpitovaiheessa saattaisi estää pahenemisvaiheita tai ainakin lyhentää huomattavasti takapakkien kestoa!

Myönnän, että olen itse mennyt samaan vipuun. Tyttären lisätessä itse - minun tukemanani - suunnittelemine muutoksineen ravinnonsaantiaan olin tyytyväinen ja helpottunut. Hölläsin otettani. En panostanut enää motivoivaan keskusteluun tavoitteista ja muutoksen merkityksestä. Otin itsestäänselvyytenä sen, että kerran alettuaan hyvä kehitys jatkuu. Samaan aikaan hoitotaho harvensi kontrollejaan tyytyväisenä edistykseen. Virhe! Muutaman viikon sisällä painon noustua reippaasti tytär ahdistui. Hän alkoi kompensoida ja rajoittaa syömisiään ja laihtui varsin nopeasti siihen mistä oli aloittanut. Pakkoajatukset laihduttamisesta, liikunnasta ja syömishäiriöön tarrautumisesta palasivat osittain ja niiden kanssa sai taistella useita viikkoja ennen kuin hän uskalsi yrittää uudemman kerran.

Monesti sanotaan, että jälkiviisaus on parasta viisautta. Näin on silloin, jos virheistä aikoo oppia jotain. Mitä siis olisin voinut tehdä toisin?

Olisin voinut ennakoida ahdistuksen lisääntymisen paremmin keskustelemalla siitä tyttären kanssa etukäteen ja valmistelemalla häntä siihen. Kun olet alkanut syödä nyt paremmin, painosi tulee ennemmin tai myöhemmin nousemaan. Kun näin kävi aikaisemmin osastolla, olit kovin ahdistunut. Miltä luulet, että se tulee sinusta nyt tuntumaan? Mitä voisit tehdä, että se ei tuntuisi sinusta niin pahalta? Miten minä voisin siinä tilanteessa auttaa? Onko jotain, joka voisi pahentaa oloasi ja jota kannattaisi välttää? Osaisin toki itsekin vastata ainakin osaan näistä kysymyksistä, mutta hyödyllisempää on, että tytär olisi varautunut asiaan ja ratkaisut olisivat hänen itsensä hyväksymiä.

Olin kyllä järjestänyt elämäämme niin, että tyttärelle oli muutoksia tehdessään kotona tarjolla uutta ajateltavaa ja elämänsisältöä syömishäiriön tilalle. Ilman tätä varautumista takapakki olisi ollut varmasti paljon suurempi. En kuitenkaan tajunnut, etten hyvästä kehityksestä huolimatta saa jättää aktivoitumista tyttären omalle kontolle. Ahdistuksen lisääntyessä sairastunut pyrkii vetäytymään omiin ympyröihinsä. Minun olisi pitänyt määrätietoisesti kannustaa häntä osallistumaan vielä enemmän, vetää hänet pois omista ajatuksistaan. Ja jos omat voimavarani eivät olisi riittäneet (kuten tässä aina välillä tuppaa käymään), olisin voinut hyödyntää etenkin sisarusten ja muun lähipiirin vetoapua enemmän. Jaettu taakka on vaan kevyempi.

Olisin voinut antaa enemmän palautetta positiivisista teoista ja siitä mitä hän on jo saavuttanut. Tämä on vaikea asia etenkin anoreksiaa sairastavan kanssa. Tietyssä kohtaa kehut kun saattavat toimiakin negatiivisena kannustimena ollen merkkinä siitä, että sairastunut on "huono anorektikko" antaessaan periksi niin helposti. Näin etenkin silloin, jos muutokset ovat tapahtuneet ympäristön painostuksesta. Niinpä kiitosten kanssa tuppaa olemaan arka - eikä kehuminen muutenkaan tunnu istuvan suomalaiseen kulttuuriin. Mutta itse tehdystä työstä sairastunut ansaitsee kyllä kiitosta! Ylikriittisyys ja vähättely on tavanomaista syömishäiriötä sairastavalle, joten läheisiä tarvitaan pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa. Pienet huomiot ilahduttavista edistymisistä koskivatpa ne mitä hyvänsä elämänaluetta osoittavat sairastuneelle, että hän kulkee oikeaan suuntaan ja muutosta tapahtuu. Olet ollut paljon joustavampi viime aikoina, olen sinusta ylpeä! Positiiviset asiat voi tuoda esiin omien tuntemusten kautta, mikä voisi myös lieventää sairastuneen kokemaa syyllisyyttä toisten elämän pilaamisesta (uskokaa tai älkää, kyllä se siellä pohjalla muhii vaikkei aina uskoisikaan). Olin tosi iloinen eilen, kun pystyitkin syömään pikkuveljen kanssa! Se tuntui minusta hienolta!

Olisin voinut tarttua nopeammin huomaamiini vanhoihin käytösmalleihin sen sijaan, että toivoin niiden olevan tilapäisiä lipsahduksia. Kissaa ei ehkä kannata nostaa pöydälle ruoka-aikaan (meillä nalkutus ei koskaan ole tuottanut tulosta) - ellei sairastunut itse ota asiaa puheeksi - mutta jälkikäteen huomioistaan voisi kertoa. Syyllistävää "taas sinä" -meininkiä ei pidä mennä käyttämään, vaan lähestyä asiaa neutraalisti omien huomioiden kautta. Huomasin, että otit tänään vähemmän maitoa kuin aikaisemmin. Ruoka-annoskin taisi olla niukempi kuin eilen. Mietin tässä mistähän se voisi johtua? Olet kuitenkin syönyt niin hyvin viime aikoina. Avoimien kysymysten käyttäminen on tärkeää ja jos sairastunut ei heti halua vastata, kannattaa olla valppaana kuuntelemaan silloin, kun hän itse haluaa asiasta puhua (kts. tämä blogiteksti).

Ennen kaikkea, minun olisi pitänyt ennakoida ja olla suostumatta hoitotahon harvempiin käynteihin juuri silloin, kun tuen tarve olisi suurimmillaan eikä kiinnittää asiaan huomiota vasta sitten kun "vahinko" on jo tapahtunut! Tämäkin korostaa läheisten näkökulman huomioon ottamista syömishäiriöiden hoidossa. Vain kotioloissa asioiden todellinen laita tulee esiin. Nuorta tunnin viikon parin välein tapaava henkilö ei yksinkertaisesti voi olla täysin kärryillä asiasta etenkin kun nuori itse puhkuu intoa muutoshalunsa kanssa.

- N -

Miten selvitä äärimmäisistä tunnereaktioista

Anoreksiaan sairastuneen vanhempana olen kokenut kaikkein raskaimpana tyttäreni minuun ja muihin perheenjäseniin kohdistaman vihan ja kaunan. On käsittämätöntä miten ennen niin fiksu, lempeä ja rationaalinen nuori pystyy muuttumaan hetkessä raivoa ja kuoleman toivotuksia sylkeväksi lohikäärmeeksi, täydellisen käsittämättömistä syistä. Väärä lusikka, varattu vessa, liian runsaskaloriselta vaikuttava ruoka. Loukkauksia, uhkauksia, mustelmia, särkyneitä esineitä. Kuunneltuani kohtalotovereita vaikutelmani on etten ole ainoa, jolla tämä ottaa koville.

Lapsen vanhempaansa kohdistama viha ja torjunta loukkaavat, etenkin kun tämä pyrkii vain toimimaan lapsen parhaaksi. Äärimmäisiin tunteisiin vastataan helposti samalla tavalla, sillä tehdyt uhraukset alkavat tuntua kohtuuttomalta. Pitäköön syömishäiriönsä, kun kerran apu ei kelpaa, hoitakoon itse asiansa! Pahimmillaan konfliktit johtavat siihen, että nuori irtautuu perheestä. Joutuu huostaanotetuksi, eroperheessä vetäytyy toisen, syömishäiriötä kohtaan suvaitsevamman vanhemman luo tai aikuistuessaan katkaisee kokonaan välit ydinperheeseensä.

Miten ihmeessä selviytyä tällaisesta täysjärkisenä ja perhe kasassa pitäen?!

Itseäni helpotti jo sen seikan ymmärtäminen, että vihan tunteet ja äärimmäinen käytös ovat varsin tavanomaisia syömishäiriöön sairastuneilla ja valitettavasti kuuluvat tähän sairauteen. Syömishäiriö saa tietyissä tilanteissa sairastuneen tuntemaan olonsa niin kurjaksi, ettei normaali itsensä hillintä ole mahdollista. Riippuen persoonasta ja tilanteesta, joku kohdistaa vihan etupäässä itseensä, sanoo haluavansa kuolla tai mahdollisesti viiltelee. Toinen suuntaa raivon toisiin huutaen, päälle käyden tai tavaroita rikkoen. Usein vihan vimmassa huudetut loukkaukset sisältävät avaimen siihen, mitä sairastunut todellisuudessa eniten pelkää; hylkäämistä, joutumista oman onnensa nojaan (ts. syömishäiriön armoille), kritisointia ja syyllistämistä, sitä ettei häntä hyväksytä. Nuoren persoonallisuus ei ole pysyvästi muuttunut, vaan se on jäänyt sairauden alle ja saadaan sieltä pikku hiljaa esiin kun toipumista alkaa tapahtua.

Lisäksi ymmärsin, että syömishäiriön haastaminen - mikä on välttämätöntä jos muutosta haluaa saada aikaiseksi - aiheuttaa sairastuneessa varsinkin sairauden alkuvaiheessa väistämättä äärimmäisiä tunteita. Niitä ei siis pidä pelätä ja välttää hinnalla millä hyvänsä, vaan ottaa ne merkkinä siitä, että tämän asian täytyy muuttua. Tärkein oppi oli kuitenkin syömishäiriön ulkoistaminen lapsestani, jolloin minun ei tarvinnut enää ottaa vihaa vastaan henkilökohtaisena loukkauksena. En sano, etteikö aggression kohteena eläminen olisi edelleen ollut raskasta, mutta ei kuitenkaan enää sietämätöntä!

Äärimmäisillekin tunnereaktioille voidaan tehdä jotain. Tosin varsinkin anoreksiaan sairastuneen kanssa riittävän ravinnonsaannin turvaaminen on etusijalla. Aliravitsemus laskee myös mielialaa lisäten äärimmäisten tunnekuohujen riskiä. Kunhan ravitsemuksesta on huolehdittu, on aika tarttua poikkeavaan käytökseen.

Ihan ensimmäiseksi, pelisääntöjen kotona tulee olla samat kaikille. Jos sairastuneella ei ole lupaa rikkoa tavaroita, riehua tai loukata toisia, sitä edellytetään kaikilta muiltakin perheenjäseniltä. Jokaisen pitää kohdella toista kunnioittavasti ja rakkaudella - muista tämä myös itse tilanteen kuumentuessa! Näitä seikkoja toistetaan rauhallisesti ja kärsivällisesti esim. "olet minulle rakas, mutta en hyväksy sitä että karjut minulle / rikot tavaroita / käyt kimppuuni. Kenelläkään ei ole oikeutta siihen". Aiemmat kodin käyttäytymissäännöt jäävät helposti syömishäiriön jalkoihin, tuntuivatpa ne kuinka itsestäänselviltä hyvänsä. Tarvittaessa säännöt ja niiden rikkomisesta tulevat seuraukset (esim. omien sotkujen siivoaminen itse, kännykän tai tietokoneen käyttökielto, viikkorahan evääminen) käydään läpi koko perheen voimin ja kirjataan ylös, niin että kaikki varmasti tietävät mitä heiltä edellytetään.

Voimakkaalla tunnereaktiolla on aina laukaiseva tekijä, viittaan tässä ABC-malliin. Tavallisimpia ulkoisia laukaisijoita ovat läheisen ihmisen osoittama vihamielisyys, kritiikki ja määräily (vrt. sarvikuono), itkuisuus ja oman pahan mielen näyttäminen (vrt. meduusa) sekä kodin negatiivinen ilmapiiri (esim. muiden perheenjäsenten väliset riidat).

Pyri siksi käsittelemään ja purkamaan omia negatiivisia tunteitasi kodin ulkopuolella, erillään perhepiiristä! Tämä voi tapahtua erillään nuoren hoidosta, esim. omien psykologitapaamisten (työterveyshuolto, terveyskeskus) kautta, vertaistukiryhmissä tai ystävien kanssa. Täysin erillinen taho voi auttaa näkemään vaikeat tilanteet uudella tavalla ja antaa tervetullutta etäisyyttä. Ajoittainen oman ajan ottaminen ja omien harrastusten tai kiinnostusten kohteiden säilyttäminen auttaa jaksamaan - vaikka välillä tuntuisikin siltä että olisi helpompaa vain hautautua peiton alle ja herätä vasta sitten kun kaikki on ohi. Mielikuvaharjoitukset saattavat auttaa. Eräs kohtaamani isä on kehittänyt itselleen upean tavan sietää lapsensa käytöksen aiheuttamaa vihaa; hän toistaa itselleen "rakastan lastani, vihaan syömishäiriötä" niin kauan, että tunnetila muuttuu.

Sisäisistä laukaisijoista tärkeimpiä ovat syömishäiriön määrittelemien sääntöjen rikkominen (kuten syödyn ruuan määrä/laatu, liikunnan määrä/laatu), palaava ahdistus (esim. koskien omaa ulkonäköä/kehonkuvaa/"huonoutta") ja negatiiviset tunteet, jotka voivat seurata mm. edellisessä kappaleessa esitettyjä ulkoisia tekijöitä.

On hyvä miettiä, millaisissa tilanteissa tunnereaktiot laukeavat. Voisiko näitä tilanteita itse jotenkin muokata? Onko reaktiossa jotain kaavaa - miten, koska, kenen kanssa? Pystytkö tunnistamaan tunnekuohun ensimmäiset merkit? Tällöin saattaa olla mahdollista suunnata sairastuneen huomio johonkin muuhun. Jos sairastunut haastaa syömishäiriökeskusteluun (esim. kritisoi tekemääsi ruokaa, haukkuu elintapojasi/ulkomuotoasi, esittää sairaita ajatuksia), ei kannata ottaa haastetta vastaan (tämä voi olla todella vaikeaa!). Sano mieluummin "en halua keskustella syömishäiriön kanssa, tiedät mielipiteeni tuosta" tai vetoa siihen, että sinua on neuvottu olemaan keskustelematta kyseisestä asiasta sairastuneen kanssa. Tämä voi tuntua sairastuneesta aluksi ärsyttävältä, mutta tarjoaa kuitenkin tilaisuuden vetäytyä konfliktista menettämättä kasvojaan.

Itse muun muassa opin välttämään ruoka-aikoina stressaavia ja tunnekuohuja aiheuttavia keskustelunaiheita. Missään tapauksessa en saanut provosoitua mistään, mitä tytär sanoi, koska tilanne saattoi muuten karata täysin käsistä. Hyväksi havaittu konsti oli ottaa aikalisä sanomalla, että vaikuttaa siltä ettei tästä aiheesta kannata keskustella nyt vaan sitten vasta, kun on rauhoituttu. "Keskitytäänpä nyt syömään." Mikäli loukkaus nosti kyyneleet silmiin, nousin ruokapöydästä hoitamaan jonkun triviaalin asian tai käännyin muualle niin, että sain rauhoituttua eikä tytär nähnyt kyyneleitäni. Pyrin olemaan mahdollisimman rauhallinen ja paikoillani, jos tytär uhkasi minua fyysisesti - tämä ei todellakaan tullut luontaisesti! En missään tapauksessa huutanut tai uhkaillut enkä etenkään pyrkinyt fyysiseen kontaktiin (rajoittamaan liikkumista, koskettamaan tms) tyttären ollessa kiihtynyt.

Syömishäiriöön sairastuneen käyttäytyminen kumpuaa kahdenlaisesta mielen osa-alueesta; sairaasta osasta eli syömishäiriöstä, jonka aiheuttaman käytöksen toivoisimme vähenevän sekä terveestä osasta, jota haluaisimme rohkaista ja voimistaa. Koska kaikella on seurauksensa, kannattaa pohtia palkitseeko oma tai jonkun muun perheenjäsenen reaktio äärimmäistä käyttäytymistä. Saako sairastunut eniten huomiota nimenomaan käyttäytyessään poikkeavasti? Pystyykö hän kiukunpuuskillaan kiristämään itselleen syömishäiriötä edistäviä etuja? Tarjoaako joku perheenjäsenistä rauhoittelua ("voi raukkaa, et ole lihava/huono/ahne"), jota sairastunut tarvitsee yhä enemmän ja enemmän? Lohduttaminen tunnekuohun aikana saattaa jopa palkita. Itse olen huomannut paremmaksi pukea tunne sanoiksi ("Sinusta täytyy tuntua nyt tosi pahalta") ja sitten todeta, että vaikka se onkin vaikea hyväksyä, niin tunteet menevät ohi ("Kukaan ei ole väittänyt että tämä olisi helppoa, mutta koeta kestää hetki kerrallaan. Paha olo menee ohi.").

Tunteenpurkausten negatiivisia seurauksia ovat läheisten torjunta, vihamielisyys ja kritiikki sekä loppuunpalaminen, jotka kaikki ovat omiaan lisäämään sairastuneen ahdistusta ja stressiä. Näin ollen läheisten sinänsä ymmärrettävät reaktiot lisäävät uusien tunnekuohujen riskiä. Kierteestä irrottautuminen vaatii vanhemmalta oman osuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä, itsehillintää ja mahdollisuuksia palautua emotionaalisesti rasittavista hetkistä. Kaikkea voi harjoitella ja oppia, kun siihen on riittävä motivaatio.

Jos tunnekuohun ennakointi tai välttäminen ei onnistu, älä provosoidu vaan pysy rauhallisena. Voit ilmaista, ettei sairastuneen käytös ole hyväksyttävää, mutta tee se lämmöllä ja kärsivällisesti. Erota ihminen ja syömishäiriökäytös. Toista viestiä niin kauan kuin on tarpeen. Jos et pysty pysymään rauhallisena, lähde mieluummin pois. Käytöksen syitä ei kannata yrittää ruotia tunnekuohun vallassa, ota mieluummin aikalisä. Pyri kuitenkin keskustelemaan tilanteesta myöhemmin rauhallisena hetkenä. Älä syyllistä - vältä ilmaisuja "aina sä...", "sulla on tapana...". Pyydä anteeksi, jos käyttäydyit itse loukkaavasti. Voit kysyä sairastuneelta itseltään miten hän ajattelisi voivansa välttää vastaavan tilanteen tai selvitä siitä ilman suuria tunteita. Vastausta ei ehkä tule heti (tai se on hyvin uhmakas), mutta kysymyksesi osoittaa sairastuneelle että välität hänen ajatuksistaan. Voi hyvinkin olla, että saat järkevän ehdotuksen ennemmin tai myöhemmin.

Takapakkeja tulee. Älä jää vellomaan epäonnistumisen hetkiin, vaan koeta suunnata katse tulevaisuuteen ja rohkaista sairastunutta ajattelemaan muita asioita. Nuorelle on tärkeää, että hänet otetaan ihmisenä, ei vain riesana, syömishäiriöisenä tai ongelmakimppuna - hän tietää kyllä mielensä sopukoissa aiheuttaneensa sinulle tuskaa. Marttyyrin roolista ei ole tässä hyötyä. Jos suinkin jaksat, yritä kaikesta huolimatta keksiä jotain yhteistä tekemistä, mistä voisitte nauttia. Sen lisäksi, että se vie nuoren ajatukset pois syömishäiriöstä, saat mahdollisuuden nähdä lapsesi toisin silmin, sellaisena kuin hän oli ja tulee vielä joskus olemaan.

Syömishäiriö tuo sairastuneen elämään pakkoja, rajoituksia, syyllistämistä, joustamattomuutta ja katastrofeja. Olet itse lähin esimerkki siitä, että voi antaa anteeksi, joustaa ja jatkaa eteenpäin eikä mitään pahaa tapahdukaan.

- N -

Pakko syödä vai ei?

Maudsleyn mallin mukaan syömishäiriöön sairastuneen nuoren vanhemmat ottavat kotona täyden vastuun sairastuneen riittävästä ravinnon saannista niin kauan, että sairastunut pystyy ravitsemustilan korjaantuessa itse vastustamaan sairaita ajatuksia (vaihe 1). Siinä vaiheessa vastuuta syömisen toteuttamisesta siirretään pikku hiljaa takaisin nuorelle itselleen (vaihe 2). Osa vanhemmista ja toki nuoristakin pitää tällaista kontrollointia hämmentävänä, epäinhimillisenä, nuorta halventavana ja pakottavana. Miten ottaa itsenäistyvältä nuorelta pois valinnanvapaus ja omatoimisuus vaikuttamatta julmalta ja tunteettomalta? Maudsleyn mallia on kritisoitu viittaamalla sen johtavan mm. pakottamiseen, pakkosyöttämiseen, nuoren alistamiseen ja musertamiseen.

Kuvitellaanpa, että lapsesi sairastuisi syöpään. Tiedät, että solunsalpaajahoito pelastaa hänen henkensä, mutta hoito aiheuttaa väistämättä myös ikäviä sivuvaikutuksia kuten hiustenlähtöä, pahoinvointia, väsymystä jne. Näitä lapsesi todennäköisesti pelkää ja inhoaa. Epäröisitkö tällöin hoidon antamisen suhteen? Tuskin. Luultavasti halaisit lastasi ja sanoisit, että me kestämme yhdessä tämän jotta hän voisi parantua! Etenkin anoreksiassa riittävä syöminen ja painon nousu aiheuttaa sairastuneelle "sivuvaikutuksena" ahdistusta ja johtaa enemmän tai vähemmän vanhempien vastustamiseen.

Syömishäiriöön sairastunut tietyllä tavalla taantuu ikäistään nuoremmalle tasolle niin henkisesti kuin fyysisestikin (etenkin tytöt palaavat kehon toiminnoissa prepubertaaliselle tasolle). Nuoren kyky vastata itsestään ei ole enää ikäisen tasolla - senkin takia vaaditaan luotettavan aikuisen väliintuloa. Vakavassa aliravitsemustilassa omat luonteenpiirteet hämärtyvät ja jäävät syömishäiriön aiheuttamien pakkomielteiden alle. Empaattisuus, huumorintaju ja kyky ottaa toiset huomioon katoaa. Kyky tehdä järkeviä valintoja kaikilla elämänalueilla katoaa ja sairastunut saattaa olla ikäistään huomattavasti riippuvaisempi läheisistään. Syömishäiriöistä toipuneet kuvailevat, että painon noustua riittävästi sairaat ajatukset väistyivät pikkuhiljaa. Läheiset saattavat kuvata, että saivat ikäänkuin nuoren takaisin (vrt. My Kid is Back. Empowering Parents to Beat Anorexia Nervosa. 2009)

Mutta miten puuttua syömättömyyteen silloin, kun vastustus on näin suurta?

Osa syömishäiriöön sairastuneista kokee, että kaiken vastuun ottaminen itseltä pois antaa ikäänkuin luvan syömiseen. Jos itse on valittava esim. annoskoko tai se mitä syö, joutuu noudattamaan syömishäiriön käskyjä. Kun toinen laittaa ruuan lautaselle, ohjat on otettu syömishäiriöltä pois eikä se voi syyttää sairastunutta.

Riippuen persoonasta, sairastuneelle voi kuitenkin tulla tällöin olo, että pitää taistella vastaan entistä kovemmin eli jättää toisen lautaselle laittama ruoka kokonaan syömättä - näin meillä. Oman kokemuksen mukaan kritisoiva, aggressiivinen lähestymistapa (ns. sarvikuono-reaktio) - esim. ruoka-annoksen koon kommentoiminen ärtyneellä äänellä ruokailutilanteessa - vain pahentaa tilannetta ja saattaa johtaa täydelliseen lukkiutumiseen. Parhaiten on tepsinyt oman maltin säilyttäminen ja tarvittaessa aikalisän ottaminen ("ei puhuta tästä aiheesta nyt vaan keskitytään syömiseen"). Omista (negatiivisista) tunteista puhuminen on pahinta mitä voi ruokailutilanteessa tehdä. Positiivisten tuntemustenkin ilmaisu ("onnistuitpa hienosti ottamaan paksumman leivänpalan") voi olla myös viisaampaa jättää myöhempään, koska varsinkin toipumisen alkuvaiheessa kehu saatetaan tulkita osoitukseksi siitä, että on "huono anorektikko".

Osassa perheitä toimii fyysinen rajoittaminen eli että nuorta ei passiivisesti vaikka oven edessä seisomalla (HUOM! ei väkivaltaisesti) päästetä pois keittiöstä ennen kuin lautanen on tyhjä. Meillä tällainen ei ole onnistunut, sillä tytär on tuolloin käynyt aggressiivisesti päälle, lyönyt, raapinut, potkinut, heitellyt esineillä yms. Koska fyysisten vaurioiden riski on tällaisessa tilanteessa suuri, olen katsonut parhaaksi päästää tyttären pakenemaan ns. turva-alueelle (= omaan huoneeseen peiton alle). Hetken rauhoittumisen jälkeen on mahdollisesti kyetty kevyeen keskusteluun aiheesta, jonka jälkeen tytär on saattanut jo itse tulla tulokseen että nyt pitäisi mennä syömään. Toisen ahdistuksen ja pelon pukeminen tunnustaminen ja pukeminen sanoiksi voi auttaa (esim. "tämä näyttää aiheuttavan sulle nyt tosi paljon ahdistusta, mutta syömättömyys ei ole mikään ratkaisu"), mutta on äärimmäisen tärkeää että viesti äänensävyineen on myötäelävä - ei sarkastinen, syyllistävä tai tuomitseva. Joskus periksiantamaton hiljainen odottaminen ja sen osoittaminen, että olen tässä nyt sinua varten eikä mikään ole tärkeämpää voi laukaista tilanteen. Kun toipuminen on edennyt sairaudentunnon heräämiseen saakka, saattaa muistutus "syöt ITSEÄSI varten parantuaksesi, vaikka se onkin välillä vaikeaa" olla hyödyksi.

Koska ruokailutilanteet ovat usein sairastuneelle ahdistavia, kodin ilmapiirin tulisi olla mahdollisimman seesteinen ja rauhallinen ruokailua edeltävästi ja sen aikana (mielellään koko ajan). Kaikenlainen häslääminen kesken kaiken on myrkkyä - vaikkapa isovanhempien saapuminen paikalle tyttären istuessa ruokapöydässä. Jotkut hyötyvät huomiota syömisestä pois vievistä tekijöistä kuten taustamusiikista, lukemisesta, TV:n katselusta tms. Ikiaikainen "lelut pois ruokapöydästä" -sääntö ei sovellu syömishäiriön käsittelyyn, sen aika on taas joskus myöhemmin. Kevyt kaikkea muuta kuin ruokaa koskeva keskustelu on loistava harhautin, mutta oman kokemuksen mukaan sitä on vaikea ylläpitää, jos on syömässä kaksin sairastuneen kanssa. Sisarukset voivat tässä kohdassa tuoda apua tilanteeseen. Meillä tytär toivoo, että he eivät kiinnittäisi mitään huomiota hänen ruoka-annoksiinsa eivätkä kommentoisi niitä mitenkään. Onkin muistettava, että syömishäiriöön sairastuneen sisaruksilla (elleivät ole aikuisia) ei pidäkään olla mitään vastuuta ruokailusta, vaan he ovat vain tukemassa sairastunutta ja kiinnittämässä häntä ikäistensä maailmaan. Kahden vanhemman yhteinen rintama myös syömistilanteessa ("haluamme että syöt ruuan loppuun, koska me rakastamme sinua ja haluamme että paranet") on tehokkaampi kuin olla yksin syömishäiriötä vastaan, mutta aina tämä ei erinäisistä syistä onnistu.

Jokainen sairaushistoria on erilainen samoin kuin jokaisen sairastuneen persoona ja elämäntilanne. Niinpä samanlainen menettely ei sovellu kaikille eikä taattua "reseptiä" voi antaa. On tärkeää muistaa, että epäonnistumisen tai virheiden pelon ei pidä estää toimintaa! Toistan jälleen ajatuksen, että virheet ovat aarteita, koska ne näyttävät meille miten EI pidä toimia. Tietynlaista lähestymistapaa voi kokeilla esimerkiksi viikon ajan (mikään harvoin toimii täydellisesti ensimmäisellä kerralla) ja jos se ei siinä ajassa näytä auttavan, testataan jotain muuta. Sairastuneen huolellinen havainnointi ja mielellään reaktioon johtaneiden syiden miettiminen (vrt. ABC-malli) auttaa solmujen aukomisessa. Tämä suoritetaan mielellään yhdessä sairastuneen kanssa rauhallisena aikana ruokailutilanteen ulkopuolella.

Ja kun pitää mielessä ohjenuoran EMPATIA, KUNNIOITUS, LÄMPÖ ja SYÖMISHÄIRIÖN ULKOISTAMINEN, ei voi musertaa omaa rakasta lastaan vaan tukea häntä voittamaan vakava sairaus.

- N -