Psykologiassa ajatellaan, että käyttäytyminen on reaktio johonkin ärsykkeeseen, joka voi olla ulkosyntyinen (esim. koettu tilanne, toisten käyttäytyminen) ja/tai sisäsyntyinen (esim. koetun tilanteen herättämä ahdistus, itseinho, huono itsetunto). Tällainen ärsyke on siis reaktion (= käyttäytymisen) laukaiseva tekijä. Reaktiolla on aina myös jonkinlainen seuraus, joka voi olla reagoineen kannalta joko positiivinen tai negatiivinen. Positiivinen seuraus toimii käyttäytymistä vahvistavana tekijänä eli palkkiona. Negatiivinen seuraus toimii tietyllä tavalla "rangaistuksena", mutta ei välttämättä vähennä käyttäytymistä, etenkin jos palkinto ylittää rangaistuksen. Joskus negatiivinenkin seuraus voi toimia uudelleen laukaisijana käyttäytymiselle >>> oravanpyörä.
Käyttäytymistä voidaan siis analysoida käyttämällä ns. ABC-mallia. Nimi tulee englanninkielisistä sanoista Antecedents (edeltäjät), Behavior (käyttäytyminen) ja Consequences (seuraukset). Eli otetaan joku tietty käytösmalli, mietitään mitkä asiat laukaisivat käyttäytymisen ja millaisia positiivisia ja negatiivisia seurauksia käytöksellä oli henkilölle. Kun tietystä käyttäytymismallista halutaan pois, pyritään vaikuttamaan laukaiseviin tekijöihin (esim. poistamalla ne, jotka on mahdollista poistaa) ja seurauksiin, etenkin palkitseviin sellaisiin.
Syömishäiriökäyttäytymiseen (mm. syömisen rajoittaminen, pakkoliikunta, oksentaminen, ahmiminen, itsensä vahingoittaminen, hallitsemattomat tunnepurkaukset) voidaan pyrkiä vaikuttamaan tarkastelemalla käyttäytymistä ABC-mallin avulla.
 |
| ABC-malli. (mukaeltu kirjasta "Skills-based Learning for Caring for a Loved One With an Eating Disorder") |
Ulkoisina laukaisevina tekijöinä toimivat tavallisimmin ympäristön tuomitseva, vihamielinen ja kritisoiva suhtautuminen sekä negatiivinen ja kireä ilmapiiri. Myös ulkoiset pettymykset kuten toivottua huonompi numero kokeessa tai ystäviin kohdistuneiden odotusten raukeaminen saattaa toimia laukaisijana.
Ulkoisista tekijöistä jokainen vanhempi pystyy vaikuttamaan kodin ilmapiiriin ja omaan suhtautumiseensa sairastuneeseen. Tässä kohtaa en taas voi olla viittaamatta sairauden ulkoistamisen tärkeyteen! Ilman ulkoistamista se voi käydä liian vaikeaksi ja raskaaksi. Jos kotona on menossa muita kriisejä (kuin syömishäiriö), olisi hyvä jos niitä käsiteltäisiin jossain muualla niin, ettei sairastunut joudu keskelle taistelutannerta. Itsestä huolehtiminen, oman ajan ottaminen, yhteinen rintama ja vastuun jakaminen auttavat vanhempia kodin ilmapiirin säilyttämisessä turvallisena ja lämpimänä.
Kaikkiin ulkoisiin tekijöihin ei voi vaikuttaa. Pettymyksiä sattuu jokaiselle ja niitä on vaan opittava sietämään. Tähän liittyy se, ettei sairastunutta kannattaisi rauhoitella sellaisten asioiden suhteen, jotka aiheuttavat hänelle ahdistusta. Esimerkiksi toteamukseen "mä varmaan lihon sata kiloa jos mä syön tän annoksen" on turha vastata rauhoittelemalla "et tietenkään, kultaseni! Ei kukaan liho tuosta.", vaikka toteaisit terveille ihmisille itsestään selvän asian. Sairastunut rauhoittuu ehkä hetkeksi, mutta sitten ahdistus palaa entistä voimakkaampana ja tarvitaan entistä järeämpiä toimia (pakkokäyttäytyminen) sen poistamiseksi. On parempi todeta esimerkiksi "tuo kuulostaa siltä että syömishäiriö on nyt äänessä, enkä lähde keskustelemaan sen kanssa. Huomaan, että tuo annos herättää sussa ahdistusta, mutta se menee kyllä pikkuhiljaa ohi." Torjutaan yritys joutua keskusteluun epäloogisen syömishäiriön kanssa, heijastetaan tunnetila sairastuneelle ja todetaan että se menee ohi kun antaa mennä vaan. Tunteet eivät riko!
Sisäisinä laukaisevina tekijöinä voivat toimia esimerkiksi itseen kohdistuvat negatiiviset tunteet kuten alhainen itseluottamus, itseinho ja itsekritiikki, pyrkimys vaikeiden tunteiden välttämiseen, turvattomuuden tunne (liittyy usein kyvyttömyyteen käsitellä negatiivisia tunteita), syömishäiriön sääntöjen rikkominen (esim. syö "liian paljon" tai "kiellettyä" ruokaa), ahdistuksen palaaminen voimakkaampana rauhoittelun jälkeen (viittaan edelliseen), sosiaalisten tilanteiden välttely sekä tietyt fyysiset tuntemukset kuten täysi vatsa.
Näihin on joskus vaikeampi puuttua. Positiivisen palautteen anto nimenomaan toiminnasta, ei ominaisuuksista rakentaa tervettä itseluottamusta. Sitä kannattaa viljellä usein ja etenkin kiittäen muutokseen johtavaa toimintaa ("Olet tosi hienosti uskaltanut vaihtaa iltapalalle tuon maustetun jugurtin rasvattoman tilalle!", "Olipa mukava kävelylenkki, maltoit kävellä rauhallisesti ja pystyit jopa juttelemaan!"). Sairastuneille on usein tyypillistä perfektionismi ja mustavalkoinen, virheitä pelkäävä ajattelu. Niihin voi puuttua muistuttamalla, että virheet ovat arvokkaita, koska ne kertovat meille miten asiaa ei pidä tehdä seuraavalla kerralla. Pitämällä yllä suhteellisuudentajua ("kuinka paljon tällä koenumerolla on sinulle merkitystä viiden vuoden kuluttua?") voi yrittää torpata ns. katastrofiajattelua.
Koska syömishäiriön asettamien sääntöjen rikkominen aiheuttaa yleensä voimakasta syyllisyyttä ja ahdistusta, voi sairastunutta auttaa esimerkiksi järjestämällä ajatuksia harhauttavaa toimintaa siksi ajaksi, jolloin ahdistus on pahimmillaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ruokailun jälkeinen yhteinen pelihetki tai TV:n katselu 30-60 minuuttia. Joskus tätä harhautusta saatetaan tarvita esimerkiksi ruokailun aikana, jolloin syömisen aikana voidaan kuunnella musiikkia, joku voi lukea ääneen tai voidaan miettiä yhdessä vaikka ristisanatehtävän ratkaisuja. Sisarukset ovat yleensä hyviä harhauttajia.
Positiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Käytöksellään syömishäiriöön sairastunut hakee yleensä palkintoa, jotain joka saa hänet edes hetkellisesti tuntemaan olonsa hyväksi. Palkinto voi olla vaikkapa ympäristön käyttäytymisen johdosta antama huomio, joka saa sairastuneen tuntemaan itsensä "erityiseksi" (esim. ruokailutilanne järjestetään sairastuneen mielen mukaan, sairastunut saa "etuajo-oikeuden" kylpyhuoneen käyttöön) tai läheisen osallistuminen pakkokäyttäytymiseen (= rauhoittelu tms). Varsinkin syömishäiriön alkuvaiheessa sairastunut saattaa saada perheenjäseniltä tai ystäviltä myös suoraa positiivista palautetta "hoikistumisesta" tai "terveellisistä elämäntavoista".
Kun syömishäiriökäyttäytymiseen yritetään puuttua, kannattaakin huolellisesti miettiä onko jossain perheen tai perheenjäsenten toiminnassa sellaista, mikä todellisuudessa palkitsee syömishäiriökäyttäytymisestä. Kengurumainen suojelu saattaa hyvinkin johtaa palkitsemiseen.
Syömishäiriökäytös saattaa vähentää hetkellisesti ahdistusta (esim. pakkoliikunta) tai muuttaa psyykkisen kivun fyysiseksi (itsensä vahingoittaminen). Myös huijaaminen syömishäiriön nimissä (esim. oksentaminen tai muu tyhjentäytyminen) hyvittää syömishäiriön sääntöjen rikkomisen. Tällaisissa tilanteissa muun ajateltavan tarjoaminen (kuten edellä) saattaa auttaa, kun käytökseen yritetään puuttua.
Negatiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Syömishäiriökäyttäytyminen aiheuttaa useimmiten lähiympäristössä ärtymystä, turhautumista ja suuttumusta. Negatiivinen palaute ja vihamielinen suhtautuminen ei kuitenkaan auta käyttäytymisestä luopumisessa, vaan toimii jälleen uutena laukaisijana. Näin pahenevan syömishäiriökäyttäytymisen oravanpyörä on valmis. Tässä kohtaa vanhemmilta tarvitaan käyttäytymisen reaktiomalleja, jotka tukevat sairastunutta rauhallisesti, lempeästi ja päättäväisesti (kts. reaktiomallit delfiini ja bernhardinkoira). Ja jälleen tarvitaan sairauden ulkoistamista.
Itsensä vahingoittaminen (esim. viiltely), pakkoliikunta ja oksentaminen johtavat väistämättä myös terveydellisiin ongelmiin, jotka voivat olla pitkäaikaisia tai jopa pysyviä (esim. rasitusmurtumat, arvet, osteoporoosi, hampaiden kiillevauriot). Seurauksista voi antaa rauhallisesti ja kiihkottomasti tietoa sairastuneelle tyyliin "olen lukenut, että...", "lääkäri sanoi, että...", "oletko huomannut, että...". Jälleen harhauttaminen ja muu yhteinen tekeminen (vaikka yksinäisen juoksulenkin korvaaminen yhteisellä rauhallisella kävelyllä) voi olla apuna. Vahtiminen voi johtaa siihen, että sairastunut keksii uusia salaisia tapoja toteuttaa käyttäytymistään, jolloin vanhempien on vaikea pysyä kärryillä siitä, tapahtuuko tällaista kuinka usein ja onko muutosta parempaan vai huonompaan suuntaan.
Jos mahdollista, sairastuneen pitäisi joutua vastaamaan käyttäytymisen negatiivisista seurauksista itse. Näin esimerkiksi tilanteessa, jossa hän on rikkonut raivonpuuskassa tavaroita, heitellyt ruokaa, sotkenut kylpyhuoneen oksentaessaan. Teon tehnyt siivoaa jäljet, ei läheinen! Hukkaan menneen ruuan hinta voidaan esim. vähentää viikkorahasta. Syömishäiriökäyttäytymisen jälkien hävittäminen ja siloittelu on palkinto, ei rangaistus.
Pieneltäkin tuntuva asia voi joskus toimia joko palkintona syömishäiriökäyttäytymisestä tai ei-kannustavana rangaistuksena. Esimerkki: sairastunut jättää erityisruokavalion takia syömästään leivästä kaikki kannikat syömättä, koska ne ovat isompia/painavampia kuin muut viipaleet. Hän vaatii vanhempaa syömään nämä itselleen kelpaamattomat osat, jotteivat ne "mene hukkaan" - sairastunut on kovin ympäristötietoinen. Aluksi vanhempi syö leivänkannikat ja käyttäytyminen jatkuu ennallaan, vaikka vanhempi huomattelee asiasta. Lopulta vanhempi kieltäytyy syömästä kannikoita. Leivänkannikoita homehtuu ja sairastunut joutuu heittämään niitä pois. Tämän jälkeen sairastunut alkaa itse syödä kannikoita.
* * * * *
Kun ABC-mallia hyödynnetään, voi olla hyvä pitää aluksi kirjaa ei-toivotusta käyttäytymisestä ja omista havainnoista laukaisevien tekijöiden suhteen (edeltävä tapahtuma + sen mahdollisesti herättämät tunteet sairastuneessa). Keskustelu sairastuneen kanssa laukaisevista tekijöistä on helpointa aloittaa viitaten omiin havaintoihin tapahtumista ja jatkaen sitten koettuihin tuntemuksiin esimerkiksi tähän tapaan: "Huomasin, että puristit kätesi nyrkkiin ja rypistit otsaasi. Näin tapahtuu yleensä silloin kun ihminen suuttuu. Voisitko kuvailla miltä sinusta tuntui sillä hetkellä?" tai "kun ystäväsi oli soittanut ja perunut leffareissun, huomasin että olit kovin vaisu ja sinulla oli kyyneleitä silmissä. Ihan kuin olisit ollut hirveän surullinen. Sinua taisi harmittaa kovasti?" Yhdessä kannattaa jos mahdollista myös pohtia, millaisia seurauksia (positiivisia tai negatiivisia) käytöksellä on sairastuneelle.
- N -
Ulkoisista tekijöistä jokainen vanhempi pystyy vaikuttamaan kodin ilmapiiriin ja omaan suhtautumiseensa sairastuneeseen. Tässä kohtaa en taas voi olla viittaamatta sairauden ulkoistamisen tärkeyteen! Ilman ulkoistamista se voi käydä liian vaikeaksi ja raskaaksi. Jos kotona on menossa muita kriisejä (kuin syömishäiriö), olisi hyvä jos niitä käsiteltäisiin jossain muualla niin, ettei sairastunut joudu keskelle taistelutannerta. Itsestä huolehtiminen, oman ajan ottaminen, yhteinen rintama ja vastuun jakaminen auttavat vanhempia kodin ilmapiirin säilyttämisessä turvallisena ja lämpimänä.
Kaikkiin ulkoisiin tekijöihin ei voi vaikuttaa. Pettymyksiä sattuu jokaiselle ja niitä on vaan opittava sietämään. Tähän liittyy se, ettei sairastunutta kannattaisi rauhoitella sellaisten asioiden suhteen, jotka aiheuttavat hänelle ahdistusta. Esimerkiksi toteamukseen "mä varmaan lihon sata kiloa jos mä syön tän annoksen" on turha vastata rauhoittelemalla "et tietenkään, kultaseni! Ei kukaan liho tuosta.", vaikka toteaisit terveille ihmisille itsestään selvän asian. Sairastunut rauhoittuu ehkä hetkeksi, mutta sitten ahdistus palaa entistä voimakkaampana ja tarvitaan entistä järeämpiä toimia (pakkokäyttäytyminen) sen poistamiseksi. On parempi todeta esimerkiksi "tuo kuulostaa siltä että syömishäiriö on nyt äänessä, enkä lähde keskustelemaan sen kanssa. Huomaan, että tuo annos herättää sussa ahdistusta, mutta se menee kyllä pikkuhiljaa ohi." Torjutaan yritys joutua keskusteluun epäloogisen syömishäiriön kanssa, heijastetaan tunnetila sairastuneelle ja todetaan että se menee ohi kun antaa mennä vaan. Tunteet eivät riko!
Sisäisinä laukaisevina tekijöinä voivat toimia esimerkiksi itseen kohdistuvat negatiiviset tunteet kuten alhainen itseluottamus, itseinho ja itsekritiikki, pyrkimys vaikeiden tunteiden välttämiseen, turvattomuuden tunne (liittyy usein kyvyttömyyteen käsitellä negatiivisia tunteita), syömishäiriön sääntöjen rikkominen (esim. syö "liian paljon" tai "kiellettyä" ruokaa), ahdistuksen palaaminen voimakkaampana rauhoittelun jälkeen (viittaan edelliseen), sosiaalisten tilanteiden välttely sekä tietyt fyysiset tuntemukset kuten täysi vatsa.
Näihin on joskus vaikeampi puuttua. Positiivisen palautteen anto nimenomaan toiminnasta, ei ominaisuuksista rakentaa tervettä itseluottamusta. Sitä kannattaa viljellä usein ja etenkin kiittäen muutokseen johtavaa toimintaa ("Olet tosi hienosti uskaltanut vaihtaa iltapalalle tuon maustetun jugurtin rasvattoman tilalle!", "Olipa mukava kävelylenkki, maltoit kävellä rauhallisesti ja pystyit jopa juttelemaan!"). Sairastuneille on usein tyypillistä perfektionismi ja mustavalkoinen, virheitä pelkäävä ajattelu. Niihin voi puuttua muistuttamalla, että virheet ovat arvokkaita, koska ne kertovat meille miten asiaa ei pidä tehdä seuraavalla kerralla. Pitämällä yllä suhteellisuudentajua ("kuinka paljon tällä koenumerolla on sinulle merkitystä viiden vuoden kuluttua?") voi yrittää torpata ns. katastrofiajattelua.
Koska syömishäiriön asettamien sääntöjen rikkominen aiheuttaa yleensä voimakasta syyllisyyttä ja ahdistusta, voi sairastunutta auttaa esimerkiksi järjestämällä ajatuksia harhauttavaa toimintaa siksi ajaksi, jolloin ahdistus on pahimmillaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ruokailun jälkeinen yhteinen pelihetki tai TV:n katselu 30-60 minuuttia. Joskus tätä harhautusta saatetaan tarvita esimerkiksi ruokailun aikana, jolloin syömisen aikana voidaan kuunnella musiikkia, joku voi lukea ääneen tai voidaan miettiä yhdessä vaikka ristisanatehtävän ratkaisuja. Sisarukset ovat yleensä hyviä harhauttajia.
Positiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Käytöksellään syömishäiriöön sairastunut hakee yleensä palkintoa, jotain joka saa hänet edes hetkellisesti tuntemaan olonsa hyväksi. Palkinto voi olla vaikkapa ympäristön käyttäytymisen johdosta antama huomio, joka saa sairastuneen tuntemaan itsensä "erityiseksi" (esim. ruokailutilanne järjestetään sairastuneen mielen mukaan, sairastunut saa "etuajo-oikeuden" kylpyhuoneen käyttöön) tai läheisen osallistuminen pakkokäyttäytymiseen (= rauhoittelu tms). Varsinkin syömishäiriön alkuvaiheessa sairastunut saattaa saada perheenjäseniltä tai ystäviltä myös suoraa positiivista palautetta "hoikistumisesta" tai "terveellisistä elämäntavoista".
Kun syömishäiriökäyttäytymiseen yritetään puuttua, kannattaakin huolellisesti miettiä onko jossain perheen tai perheenjäsenten toiminnassa sellaista, mikä todellisuudessa palkitsee syömishäiriökäyttäytymisestä. Kengurumainen suojelu saattaa hyvinkin johtaa palkitsemiseen.
Syömishäiriökäytös saattaa vähentää hetkellisesti ahdistusta (esim. pakkoliikunta) tai muuttaa psyykkisen kivun fyysiseksi (itsensä vahingoittaminen). Myös huijaaminen syömishäiriön nimissä (esim. oksentaminen tai muu tyhjentäytyminen) hyvittää syömishäiriön sääntöjen rikkomisen. Tällaisissa tilanteissa muun ajateltavan tarjoaminen (kuten edellä) saattaa auttaa, kun käytökseen yritetään puuttua.
Negatiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Syömishäiriökäyttäytyminen aiheuttaa useimmiten lähiympäristössä ärtymystä, turhautumista ja suuttumusta. Negatiivinen palaute ja vihamielinen suhtautuminen ei kuitenkaan auta käyttäytymisestä luopumisessa, vaan toimii jälleen uutena laukaisijana. Näin pahenevan syömishäiriökäyttäytymisen oravanpyörä on valmis. Tässä kohtaa vanhemmilta tarvitaan käyttäytymisen reaktiomalleja, jotka tukevat sairastunutta rauhallisesti, lempeästi ja päättäväisesti (kts. reaktiomallit delfiini ja bernhardinkoira). Ja jälleen tarvitaan sairauden ulkoistamista.
Itsensä vahingoittaminen (esim. viiltely), pakkoliikunta ja oksentaminen johtavat väistämättä myös terveydellisiin ongelmiin, jotka voivat olla pitkäaikaisia tai jopa pysyviä (esim. rasitusmurtumat, arvet, osteoporoosi, hampaiden kiillevauriot). Seurauksista voi antaa rauhallisesti ja kiihkottomasti tietoa sairastuneelle tyyliin "olen lukenut, että...", "lääkäri sanoi, että...", "oletko huomannut, että...". Jälleen harhauttaminen ja muu yhteinen tekeminen (vaikka yksinäisen juoksulenkin korvaaminen yhteisellä rauhallisella kävelyllä) voi olla apuna. Vahtiminen voi johtaa siihen, että sairastunut keksii uusia salaisia tapoja toteuttaa käyttäytymistään, jolloin vanhempien on vaikea pysyä kärryillä siitä, tapahtuuko tällaista kuinka usein ja onko muutosta parempaan vai huonompaan suuntaan.
Jos mahdollista, sairastuneen pitäisi joutua vastaamaan käyttäytymisen negatiivisista seurauksista itse. Näin esimerkiksi tilanteessa, jossa hän on rikkonut raivonpuuskassa tavaroita, heitellyt ruokaa, sotkenut kylpyhuoneen oksentaessaan. Teon tehnyt siivoaa jäljet, ei läheinen! Hukkaan menneen ruuan hinta voidaan esim. vähentää viikkorahasta. Syömishäiriökäyttäytymisen jälkien hävittäminen ja siloittelu on palkinto, ei rangaistus.
Pieneltäkin tuntuva asia voi joskus toimia joko palkintona syömishäiriökäyttäytymisestä tai ei-kannustavana rangaistuksena. Esimerkki: sairastunut jättää erityisruokavalion takia syömästään leivästä kaikki kannikat syömättä, koska ne ovat isompia/painavampia kuin muut viipaleet. Hän vaatii vanhempaa syömään nämä itselleen kelpaamattomat osat, jotteivat ne "mene hukkaan" - sairastunut on kovin ympäristötietoinen. Aluksi vanhempi syö leivänkannikat ja käyttäytyminen jatkuu ennallaan, vaikka vanhempi huomattelee asiasta. Lopulta vanhempi kieltäytyy syömästä kannikoita. Leivänkannikoita homehtuu ja sairastunut joutuu heittämään niitä pois. Tämän jälkeen sairastunut alkaa itse syödä kannikoita.
* * * * *
Kun ABC-mallia hyödynnetään, voi olla hyvä pitää aluksi kirjaa ei-toivotusta käyttäytymisestä ja omista havainnoista laukaisevien tekijöiden suhteen (edeltävä tapahtuma + sen mahdollisesti herättämät tunteet sairastuneessa). Keskustelu sairastuneen kanssa laukaisevista tekijöistä on helpointa aloittaa viitaten omiin havaintoihin tapahtumista ja jatkaen sitten koettuihin tuntemuksiin esimerkiksi tähän tapaan: "Huomasin, että puristit kätesi nyrkkiin ja rypistit otsaasi. Näin tapahtuu yleensä silloin kun ihminen suuttuu. Voisitko kuvailla miltä sinusta tuntui sillä hetkellä?" tai "kun ystäväsi oli soittanut ja perunut leffareissun, huomasin että olit kovin vaisu ja sinulla oli kyyneleitä silmissä. Ihan kuin olisit ollut hirveän surullinen. Sinua taisi harmittaa kovasti?" Yhdessä kannattaa jos mahdollista myös pohtia, millaisia seurauksia (positiivisia tai negatiivisia) käytöksellä on sairastuneelle.
- N -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.