Mietteitä luopumisesta, jakamisesta ja jaksamisesta

Syömishäiriöön sairastuminen laittaa nuoren elämän käsikirjoituksen uusiksi. Sama pätee koko perheeseen. Mistä kaikesta syömishäiriöperheessä joudutaankaan luopumaan? Sairastunut itse luopuu terveydestään, luottamuksestaan tulevaisuutta kohtaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan, itseluottamuksestaan, ystävistään, ikävaiheeseen kuuluvasta lisääntyvästä vapaudesta sekä lukemattomista asioista, joista on aina pitänyt jne. Syömishäiriö haluaa täyttää sairastuneen koko maailman. Se ei tyydy toiseen sijaan vaan vaatii päästä elämän keskipisteeksi ja ainoaksi sisällöksi.

Samalla sairastuneen läheiset joutuvat luopumaan monista asioista; haaveistaan nähdä lapsensa itsenäistyvän, urheilevan nuoren vanhemmalle tutusta nosteesta, kun jälleen kerran on tuotu mitali kotiin tai nuoren kuva komeilee lehdessä, kodin iloisesta ilmapiiristä, lasten kasvun myötä lisääntyvästä omasta vapaa-ajasta ja sen suomista mahdollisuuksista. Lista on lähes loputon ja se saa tilanteen helposti tuntumaan toivottomalta. Kun tähän vielä lisätään taloudelliset menetykset, kun apua joudutaan hakemaan yksityisistä terveys- ja hyvinvointipalveluista ja lopulta, kun huomataan, että voidakseen tehokkaasti hoitaa sairastunutta nuortaan, ainakin toisen vanhemman on tilapäisesti luovuttava työstään ja mahdollisesti uratoiveistaan, voi helposti tuntua, että sairaus on vienyt kaiken.

Tämäkään ei vielä riitä. Ei riitä, että sekä sairastunut nuori että hänen vanhempansa uhraavat kaiken ja jäävät odottamaan parempia päiviä. Jostain pitäisi saada voimia toimia. Pitäisi jaksaa panna hanttiin sairaudelle ja tehdä asioita, jotka edistävät paranemista ja tuovat kaikki menetetyt asiat uudelleen saataville, vieläpä vaikean elämänkokemuksen rikastamassa ja jalostamassa muodossa. Ei ihme jos tässä tilanteessa tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja siirtää pallo jollekulle ammattilaiselle. Tekisi mieli sulkea silmänsä voipuneena ja sanoa; en jaksa enää.

Rakkaus antaa voimaa, mutta rajansa kaikella.

Maudsleyn menetelmän yhteydessä tuodaan usein esiin kysymys; Entä jos se olisi syöpä? Entä jos sinulle sanottaisiin, että omalla toiminnallasi voit auttaa lastasi parantumaan syövästä? Millaisiin uhrauksiin olisit valmis? Rakkaus omaan lapseen on valtava voima, joka saa vanhemman jaksamaan silloinkin, kun koulutettu ammattilainen uupuisi. Rakastava vanhempikaan ei kuitenkaan jaksa, jos kukaan ei vastaa kysymykseen, miten minä voin auttaa? Mistä on hyötyä, mistä haittaa? Onneksi Maudsleyn perhelähtöinen menetelmä tarjoaa vastauksia juuri tähän kysymykseen. Ihminen jaksaa uskomattomia asioita, kun tietää, että on menossa oikeaan suuntaan. Jaksaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys vaan samoin kuin vaikeasti sairaiden potilaiden parissa työskentelevä ammattilainen tarvitsee jaksaakseen työnohjausta, sitä tarvitsee myös vanhempi, joka hoitaa omaa ”syöpäpotilastaan”.

Maudsleyn menetelmässä korostetaan paitsi vanhempien mahdollisuutta vaikuttaa nuorensa terveyttä edistävästi myös tarvetta pitää huolta siitä, että tämä tärkeä hoitaja pysyy toimintakuntoisena, jotta itseluottamuksensa menettänyt, epätoivoinen ja valtavien ristiriitojen täyttämä nuori voi turvallisesti luottaa vanhempaansa valmentajana ja oppaana, joka voi auttaa häntä löytämään tiensä takaisin terveyteen. Kuinka jaksaa vastata kaikkiin näihin tarpeisiin, kun on itsekin uupunut, pettynyt ja epätietoinen - ja vihainen? Ei ihme, jos vanhempi tuntee olevansa mahdottoman tehtävän edessä.

Voidakseen luoda kotiin paranemista edistävän, myönteisen ja hyväksyvän ilmapiirin, vanhemman on huolehdittava myös omista tarpeistaan. On kyettävä vapautumaan itsesyytöksistä ja sairastumisen syiden vatvomisesta. On vakuutettava itsensä siitä, ettei ole mitään yksittäistä syytä, jolla on itse aiheuttanut tai mahdollistanut nuorensa sairastumisen vaan uskottava, että sairastuminen on pikemminkin kaaosteorian tuotos. On pinnoitettava itsensä sellaisella teflonilla, joka saa ulkopuolisten katseet liukumaan kuin vesi hanhen selästä. On myös hyväksyttävä, ettei kyseessä ole tilapäinen häiriö, joka kyllä korjaantuu ajan kuluessa, vaan että syömishäiriö harvoin poistuu itsestään tai paranee muutamassa kuukaudessa. On orientoiduttava uudelleen, on oltava valmis ottamaan vastaan se, mitä elämällä on tarjota. On myös otettava itse vastaan apua.

Anna jonkun huolehtia myös sinusta.

Kun tiedostaa sairauden vakavuuden ja pitkäkestoisuuden, omien voimiensa rajallisuuden ja omien tunteidensa kuorman, voisi ajatella, että tuntuu hyvältä tulla vakuutetuksi siitä, että auttamalla itseäsi autat myös sairastunutta. Usein tunne on kuitenkin päinvastainen; en kyllä jaksa enää huolehtia itsestäni, kun joudun niin tiukille jo tämän nuoren kanssa!

Maudsleyn menetelmän kehittäjät tietävät asettavansa vanhemmat ja koko perheen suuren ja vaativan tehtävän eteen ja juuri siitä syystä korostavat, että vanhemman on tärkeää hakea apua myös itselleen. Apu voi olla vertaistukea ryhmässä tai nettiyhteisössä, se voi olla avointa jakamista ystävien ja sukulaisten kesken, tunteiden työstämistä kirjoittamalla tai maalaamalla, mutta se voi olla myös ammattiapua.

Kun tiedostetaan se tosiasia, että syömishäiriöstä paraneminen vie useimmiten pikemminkin vuosia kuin kuukausia, voi olla heti alkuun viisasta miettiä, kuinka kauan läheisimmätkään ystävät jaksavat ”terapoida” toistaan. Sukulaiset puolestaan itsekin kuormittuvat läheisensä sairastumisesta eikä sokeasta ole sokean taluttajaksi. Omasta kokemuksestani en voisi liikaa korostaa ammattiavun merkitystä.

Tyttären äkillinen sairastuminen oli valtava shokki ja kuin onnenkantamoisena aiheutti minulle niin suuria uniongelmia, että jouduin hankkiutumaan sairauslomalle ja psykiatrin vastaanotolle. Unettomuuden syiden käsittely toi esiin vaikean perhetilanteemme ja minut ohjattiin kotipaikkakunnan psykiatrian poliklinikalle, jossa olen saanut käydä kerran viikossa purkamassa tuskaani, itkemässä ja voimaantumassa sekä myös kertomassa, kuinka alankin vähä vähältä löytää itsestäni uusia voimavaroja, kuinka unirytmini alkaa normalisoitua ja kuinka menemme muutenkin eteenpäin - pienin askelin. Saan aina hetkeksi laskea taakkani sellaisen henkilön harteille, joka ei itse henkilökohtaisesti kuormitu, ei odota minulta vastapalvelusta ja on kuullut oudompiakin asioita. Saan kuulla ulkopuolisen havaintoja vahvuuksistani, edistymisestäni ja reaktiotaipumuksistani. Saan voimia. Pahimpana aikana olen myös saanut niin unta kuin mielialaakin parantavaa lääkitystä ja sairaslomaa ja mikä parhainta, hoitosuhteen olemassaolo tarjoaa minulle mahdollisuuden hakea itselleni ja/tai koko perheelle terapiaa, jonka avulla voimme jälleen nousta jaloillemme uuvuttavan taistelun jälkeen. Tosiasia lienee, että nuoret itse kyllä nousevat siivilleen, mutta me vanhemmat jäämme helposti siipirikoiksi vuosikausiksi - jopa lopuksi elämäämme.

Huolehdi itsestäsi. Sen ei tarvitse tapahtua naistenlehden vaatimusten mukaan eikä olla suorittamista, vaan huolehti että sinulla on jokin kanava, jonka kautta voit kanavoida synkimmätkin tunteesi ja ajatuksesi niin, että jaksat olla turvallinen delfiinivanhempi joka opastaa nuorensa turvallisille vesille - ilman että itsekään hukkuu.

- M -