Miksi yhteinen rintama ei onnistu?

Syömishäiriöiden hoidossa on tavallista, että kotiuduttuaan hyvin sujuneen osastohoitojakson jälkeen sairastunut palaa nopeasti entisiin tapoihinsa ja sekä ravitsemustila että vointi alkaa huonontua uudelleen - tulee takapakkia, joka riittävästi jatkuessaan saattaa jälleen johtaa uuteen osastohoitojaksoon. Syitä tähän on useita.

Osastolla tuki, hoito ja valvonta on ympärivuorokautista ja kaikki hoitoon osallistuvat ovat samassa linjassa hoitomenetelmien ja sääntöjen kanssa. Avohoidon resursseista johtuen kotiutumisen jälkeen ammattiauttajien tuki ja hoito harvenevat parhaimmillaan 1-2 kertaa viikossa tapahtuvaksi - useimmiten paljon harvemmaksikin - ja voi olla, etteivät sairastuneen vanhemmat syystä tai toisestä valvo sairastuneen toimintaa yhtä tarkasti kuin osastolla. Suurin ongelma voi kuitenkin olla se, etteivät vanhemmat pääse täyteen yhteisymmärrykseen siitä, miten valvontaa ja tukea kotona pitäisi toteuttaa. Yhteinen rintama sairautta vastaan kuulostaa itsestäänselvyydeltä, sillä varmasti jokainen vanhempi haluaa lapsensa toipuvan syömishäiriöstä. Sen toteuttaminen ei silti välttämättä ole niin helppoa kuin kuvittelisi.

Seuraavassa on kuvailtu esimerkkejä, joissa vanhempien muodostama yhteinen rintama ei toteudu, vaan syömishäiriö pääsee toteuttamaan "hajoita ja hallitse" -tekniikkaa (lähde: Help Your Teenager Beat an Eating Disorder, Lock&Le Grange).

1. Toinen vanhempi kieltää syömishäiriön olemassaolon. Syömishäiriödiagnoosiin kuten moneen muuhunkin lapsen psyykkisen sairauden diagnoosiin voi liittyä voimakasta häpeän tunnetta. On helpompaa, jos syy lapsen käytökseen ja oireisiin löytyisikin jostain fyysisestä sairaudesta tai esimerkiksi murrosiästä, elämäntilanteesta tms. muusta "ohimenevästä". Koska syömishäiriöön sairastuneen on usein vaikea myöntää oman tilanteensa olevan hoitoa vaativa, tällainen viesti vanhemmalta vain lisää hoitokielteisyyttä. Sairastunut voi liittoutua tämän vanhemman kanssa saadessaan tukea sairaudentunnottomuudelleen, mikä edelleen vaikeuttaa sekä hoitoa että vanhempien yhteisen rintaman muodostamista. Tällaisessa tilanteessa vanhempien tulisi yhdessä (ilman sairastunutta) käydä läpi tosiasiat lapsen terveydentilan suhteen tarvittaessa myös hoitotahon kanssa, jotta hoidon tarpeesta ja laadusta päästään yksimielisyyteen.
2. Vain toinen vanhemmista on vakuuttunut siitä, että vanhempien olisi syytä osallistua lapsensa hoitoon. Syynä epävarmuudelle voi olla esimerkiksi koettu syyllisyys tilanteesta. Se taas johtaa pelkoon siitä, että osallistuminen vain pahentaa asioita. Epävarma vanhempi voi kokea osallistumisen epämukavana ja liian kuormittavana, koska sairastunut usein voimakkaasti kieltää avun tarpeen ja osoittaa pitävänsä vanhempien puuttumista asiaan loukkaavana ja hirveänä. Epävarma vanhempi voi myös uskoa, että aiemmin fiksu ja asioistaan huolehtimaan kyennyt nuori pystyy hoitamaan myös syömishäiriön itse sitten, kun on itse valmis siihen. On kuitenkin muistettava, että sitä syömishäiriö juuri haluaa: vapautta toimia sairaiden pakkoajatusten kanssa jopa niin, että toinen vanhemmista kieltää toista puuttumasta, "painostamasta" tms. Sairaudentunnottomuus ja muutoksen pelko voivat kestää pitkäänkin, jos asioihin ei puututa. Vanhempien pitäisi kahdestaan puhua ja päättää toimintalinjoista yhteistyössä (tarvittaessa hoitotahon kanssa) ilman että sairastuneelta kysytään toimintaohjeita silloin, kun hän ei pysty omasta hyvinvoinnistaan huolehtimaan.
3. Vanhemmat ovat sitä mieltä, että toinen ei tee tarpeeksi tai toimi oikealla tavalla tai he asettuvat vuoron perään toisiaan vastaan syömishäiriön puolelle. Tällaisessa tilanteessa molemmat ovat yhtä mieltä toiminnan tarpeesta, mutta eivät toteuttamistavasta. "Sinä et valvo hänen syömistään riittävän tarkasti, hän jättää lautaselleen ruokaa!" - "Sinä taas annat hänen ottaa liian vähän!" Etenkin tilanteissa, joissa edistystä ei näytä tapahtuvan, vanhemmat saattavat ruveta taistelemaan syömishäiriön sijaan toisiaan vastaan. Samaten jos vanhemmilla on aiemmin ollut vaikeuksia tehdä yhteistyötä, ei syömishäiriötä vastaan yhdessä taisteleminen ole helppoa. Molemmat yrittävät kovasti omalla tavallaan, mutta kritisoivat vuoron perään toisen tapaa toimia. Sairastuneen tukeminen ei kuitenkaan ole mikään keskinäinen kilpailu! "Hajoita ja hallitse" -tekniikka toteutuu aina, jos sairastunut arvostelee toisen vanhemman toimintaa ja toinen liittyy arvosteluun. Riitely sairastuneen edessä ei kannata! Vanhempien tulisi sopia toimintamallit niin tarkasti, että ovat varmasti "samassa sanassa ja kirjaimessa" - ei vain samalla sivulla ja rivillä. Näin myöskään sairastunut ei voi vedota toiseen, jonka tietää esim. helpommin antavan periksi tai harjoittavan löysempiä sääntöjä. Tarvittaessa säännöt voidaan kirjata ylös niin, että kaikki kotona ovat niistä täydellisesti selvillä.
4. Toinen vanhempi syyttää toista liiasta kovuudesta / kriittisyydestä / negatiivisuudesta tai vesittää toisen sanomisia. On tavallista, että sairastunut arvostelee auttajaansa kovin sanoin syyttäen tätä julmuudesta, vihamielisyydestä tms. Vaarana on että toinen vanhemmista alkaa uskoa tätä syömishäiriön aikaansaamaa puhetta ja kääntyy toista vastaan etenkin, jos parisuhteessa on jo ennestään kitkaa. Viittaan edelliseen; riitelyä sairastuneen edessä pitää välttää! Parisuhteeseen liittyvät asiat käsitellään jossain muualla. On myös mahdollista, että toisen vanhemman kasvatustyyli on ollut pehmeämpi ja neuvottelevampi, joten syömishäiriötä vastaan tarvittava jämäkkyys on vaikea sisäistää. Vanhemman voi olla vaikea yrittää olla miellyttämättä lastaan (tässä kohtaa kuitenkin syömishäiriötä!), jolloin hän vesittää toisen vaatimukset antamalla periksi (Isä: "Haluan, että syöt lautasesi tyhjäksi". Sairastunut: "Ei, en jaksa enää! Äiti, sano tuolle ettei komentele!" Äiti: "No ehkä voit tämän kerran jättää tuon lopun, jos kerran olet jo täynnä."). Edelleen yhteisistä linjoista sopiminen (esim. vaikka sopivien "kannustusfraasien" kehittely ja harjoittelu yhdessä) auttaa vanhempia välttämään erimielisyydet. Erimielisyyden ilmaiseminen syömishäiriön edessä ei auta sairastunutta toipumaan, joten em. tilanteessa molempien pitäisi (omista tunteistaan huolimatta) ilmaista sama toive; lautanen on syötävä tyhjäksi. Jos asiassa on jotain epäselvää, vanhemmat keskustelevat siitä yhdessä myöhemmin ilman sairastunutta.
5. Sairastuneen paino on korjaantunut, jolloin toinen vanhemmista alkaa kyseenalaistaa syömisen ja toisen vanhemman toiminnan tärkeyttä. Painon nousu aiheuttaa etenkin anoreksiaa sairastavalle voimakasta ahdistusta ja syyllisyyttä sekä halun palata vanhoihin turvallisiin ympyröihin. Mitä lähemmäksi paino tulee tavoitetta, sairastunut voi alkaa vastustella enemmän ja väittää että hänet lihotetaan muodottomaksi. Tämä aiheuttaa yllättävän usein syyllisyyden tunnetta ja hermostumista myös vanhemmissa! On muistettava että muutoksen ylläpitäminenkin on työlästä ja vaatii runsaasti tukea. Painon pysyttyä riittävän kauan tavoitetasolla nälkiintymisen aiheuttamat pakkoajatukset alkavat helpottaa, mikä sallii terveen minän vallata jälleen tilaa sairaudelta. Jos tällaista ajattelua alkaa esiintyä jomman kumman vanhemman puolelta, heidän on aika yhdessä tarkistaa tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi sekä tukea toista muistamaan mistä asioista syömishäiriön hoidossa olikaan kysymys.
6. Avioero tms. tekee yhteisen rintaman muodostamisesta hankalaa. Erotilanteissakin useimmat vanhemmat haluaisivat lapsensa parasta, eikä se toteudu jos asioista ei pystytä aikuisten kesken sopimaan. Tyypillisesti ex-puolisoa on helppo syyttää lapsen syömishäiriöön sairastumisesta tai sairaudelle periksi antamisesta. Tiedonkulku on ratkaiseva tekijä. Ei voida olettaa, että sairastunut toimii vanhempiensa tiedonvälittäjänä (esimerkiksi toteutuneiden ruokailuiden tai liikunnan suhteen), koska varsinkaan hoidon alkuvaiheessa hänen yhteistyökykyynsä ei voi luottaa! Jos puhuminen kasvokkain ei tahdo onnistua riitelemättä, sähköisiäkin tiedonvälityksen keinoja on olemassa. Mikäli vanhemmat eivät pysty keskenään sopimaan asioista, he voivat pyytää neuvottelua (jälleen ilman sairastunutta!) niin että hoitotahon edustajia on mukana pitämässä keskustelu asialinjalla. Toisen syyttely tai väheksyminen on hyödytöntä, kun tehtävänä on löytää yhteiset toimintamallit, viittaan edellisiin kohtiin. Harva vanhempi pystyy yksin 24/7 valvomaan ja huolehtimaan sairastuneesta ilman toisen (ajallista ja/tai taloudellista) tukea, joten yhteisen lapsen edun vuoksi erimielisyydet olisi syytä jättää omaan arvoonsa! Selvyyden vuoksi saattaa olla parasta, että jompi kumpi on päävastuussa hoidosta, mutta oman jaksamisenkin takia vastuiden jakaminen on tärkeää. Jos mahdollista, tueksi ja avuksi voi pyrkiä saamaan sellaisia läheisiä, jotka pystyvät kommunikoimaan molempien vanhempien kanssa asiallisesti ilman riitelyä. Heidän pitäisi sitten myös tutustua tarkoin niihin tapoihin, joilla sairastunutta kotona tuetaan. Mikäli sairastunut joutuu kulkemaan kahden kodin välillä, olisi tärkeää että kummassakin paikassa olisi samat säännöt koskien ruokailua, liikuntaa ym. Selvyyden vuoksi ne kannattaa laatia kirjallisena. Yhteiset säännölliset vanhempien tilannekatsaukset (tarvittaessa hoitotahon edustajan läsnäollessa) pitävät molemmat kartalla. Vihollinen on yhteinen, on turha hukata voimavaroja eripuraan parhaiden puolustajien kesken (muista jälleen "hajoita ja hallitse")!
7. Toinen vanhemmista toimii, mutta toinen vaikuttaa luovuttaneen. Vaikka toinen vanhemmista kokisikin, ettei osaa, pysty tai jaksa ylläpitää syömishäiriön kotihoidossa (esim. ruokalutilanteissa) vaadittua lämmintä ja ystävällistä mutta jämäkkää asennetta sairastunutta kohtaan (vrt. delfiini ja bernhardinkoira), hän voi silti auttaa ja tukea toimivaa vanhempaa monella tavalla. Tärkeintä on, että molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että toiminta on tarpeen. Taustalla pysyttelevä vanhempi voi antaa kannustusta ja tukea toimivalle vanhemmalle esimerkiksi vakuuttamalla tukevansa häntä sataprosenttisesti (myös sairastuneen läsnäollessa!), antamalla positiivista palautetta hänen toiminnastaan ja kertomalla toipumista koskevista huomioistaan. Kritisointi, vähättely tai sairastuneen puolelle asettuminen eivät rohkaise toimivaa vanhempaa. Jos hänen voimansa loppuvat, kuka auttaa sairastunutta? Taustalla oleva vanhempi voi ottaa huolehtiakseen suuremman osuuden muista kodin töistä ja toimista, kun toisen aika kuluu sairastuneen ruokailuja valvoessa tms. Hän voi myös ottaa huolekseen syömishäiriöön liittymättömän toiminnan, kuten yhteisen ajanvieton järjestämisen perheelle ja antaa siten omaa aikaa toiselle palautumista varten.

On myös mahdollista, että vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä, mutta eivät taistele sairautta vaan omaa lastaan vastaan. Syömishäiriökäyttäytyminen vaikuttaa koko perheen elämään ja herättää läheisissä runsaasti negatiivisia tunteita; ärtymystä, epäluottamusta, turhautumista, suoranaista vihaakin. Mikäli vanhemmat eivät pysty ulkoistamaan sairautta, he heijastavat nämä tunteensa suoraan sairastuneeseen pitäen tätä syntipukkina tilanteeseen. Sairastunut syyllistyy ja joutuu turvautumaan sairauteensa entistä enemmän. Vanhempien tulisikin tukea toisiaan (ja muuta perhettä) muistamaan, että syömishäiriö on sairaus eikä sairastuneen oma valinta, ja hän ansaitsee molempien vanhempiensa rakastavan tuen.

- N -