24. marraskuuta 2014

Benjihyppy ruokapöytään

Suuri ongelma syömishäiriöiden hoidossa Suomessa on se, että tärkein resurssi jätetään käyttämättä. Nimittäin sairastuneen perhe ja läheiset. 

Jokaista vanhempaa vaivaa ainakin aluksi kysymykset "MIKSI minun lapseni?! MILLOIN tämä pääsi tapahtumaan ilman, että huomasin? MIKÄ tämän aiheutti?" Näiden kysymysten vatvominen ei kuitenkaan muuta tapahtunutta, se lähinnä ruokkii syyllisyyttä ja harvoin auttaa ratkaisevasti eteenpäin. Olennaista olisikin keskittyä siihen, MITÄ pitäisi tehdä, jotta syömishäiriöstä päästäisiin irti - korjata aliravitsemus ja opetella syömään säännöllisesti ja riittävästi. Mutta se ei todellakaan ole niin yksinkertaista! Asiat on helppo sanoa tai kirjoittaa teoriassa. Jonkun pitäisi kuitenkin kertoa läheisille, MITEN tämä toteutetaan käytännössä.

Eva Musby (kirjailijanimi) on äiti Iso-Britanniasta, jonka tytär sairastui rajoittavaan anoreksiaan kymmenvuotiaana. Lähes vuoden sairaalassaolo paransi fyysisen terveyden, muttei pystynyt parantamaan anorektista mieltä. Apu löytyi perhepohjaisesta hoidosta. Nyt Musbyn tytär on parantunut, mutta Musby jakaa kokemuksiaan kirjan, nettisivuston ja videoiden muodossa toisten perheiden avuksi. Viittasinkin alla olevaan Musbyn tekemään videoon aiemmin kommenttiboksissa, mutta koska se on mielestäni niin oivallinen, se ansaitsee paikan blogitekstinä. 

Videossa kerrotaan, miksi järjen ääni ei toimi ruokapöydässä ja miten sairastunutta silti voidaan auttaa syömään. Englantia vähemmän taitaville ääniraidan käännös alapuolella - en valitettavasti saanut sitä ympättyä videoon. Yritin saada tekstistä suomalaisittain sujuvaa, joten käännös ei ole ihan sanasta sanaan.


[Otsikko]Kun rakkaasi kärsii anoreksiasta tai muusta syömishäiriöstä, toivoisitko pystyväsi paremmin tukemaan häntä syömisessä? Tässä on eräs lähestymistapa, joka on auttanut muita. Toivon, että se auttaa myös Sinua.

Hei kaikki! Minun nimeni on Eva Musby. Pyrin antamaan Sinulle, anoreksiasta kärsivän lapsen tai nuoren vanhempi, käytännönläheistä tukea. Nyt kerron muutaman hyödyllisen vinkin siitä, miten voit auttaa lastasi syömään ateriansa. Jotta voisin tehdä niin, kutsun Sinut mukaan benjihyppyyn.

Ideani on saada Sinut sopivan kauhistuneeksi. Uskon nimittäin, että pääasiallinen tunne, jota lapsesi kokee pyytäessäsi häntä syömään, on KAUHU. Se on [yhdistelmä] ahdistusta, pelkoa ja todennäköisesti myös äärimmäistä inhoa.

Miten siis tukea lastasi syömään tästä pelosta huolimatta? 

Kuvitellaanpa, että Sinun pitäisi suorittaa benjihyppy. Sinulla on ohjaaja, jonka tehtävänä on auttaa Sinua hyppäämään. On monta tapaa, jolla ohjaaja voi tehdä hyppäämisen Sinulle joko vaikeammaksi tai helpottaa sitä. Tarkastelen nyt yhtä tapaa; logiikan käyttöä.

Valitsin logiikan, koska se on yleinen ansa, johon vanhemmat sortuvat ruokapöydässä. Kun lapsesi kysyy ruuan kaloreista, aloitat luennon aineenvaihdunnasta, aivojen energiantarpeesta ja siitä, kuinka ruumis tarvitsee polttoainetta. Ja sitten lapsesi sanoo: "Mutta kun minä olen vain istunut koko päivän!". Johon Sinä vastaat: "Mutta tiedätkö, kuinka paljon kaloreita ruumiisi kuluttaa vain siihen, että olet valveilla? Tarvitset kaloreita siihen ja tähän ja tuohon...!" Ajaudut yhä syvemmälle ansaan.

Kuvitellaanpa, että olet valmistautumassa benjihyppyyn ja ohjaajasi sanoo: "No niin, hyppääpä nyt!". Ja Sinä sanot: "Mutta mistä tiedän, ettei tämä köysi katkea?" Silloin ohjaajasi kaivaa esiin valkotaulun ja antaa Sinulle matemaattisen esitelmän kimmokertoimesta ja selittää, että jakamalla vetojännitys sen aikaansaamalla venymällä elastisessa materiaalissa saadaan jännitysvenymäkäyrä, joka absoluuttisesti todistaa, ettei tämä tietty köysi tässä tilanteessa voi katketa. Jolloin Sinä kysyt: "Joo, mutta entäpä tämä solki sitten?! Mistä voimme olla varmoja, ettei se petä?!!" Jne jne.

Toisin sanoen, käyttäessään logiikkaa ohjaajasi on vain herättänyt lisää kysymyksiä! Sen johdosta olet tuijottanut yhä kauemmin allasi olevaan syvyyteen miettien, miten voisit siirtää yhä kauemmaksi hetkeä, jolloin on pakko hypätä. Paljon vakuuttavampaa ja todennäköisesti toimivampaa olisi, jos ohjaajasi säteilisi itsevarmuutta ja pätevyyttä niin, että jo hänen katsomisensa vakuuttaisi Sinut. Ja mikäli alkaisit kysellä, hän sanoisi vain: "Hei, minä olen tämän alan asiantuntija. Tiedän, että kaikki on kunnossa. Hyppää vaan, olet täysin turvassa. Luota minuun!"


Sille, miksi logiikka puree niin huonosti kauhuissaan olevaan, on hyvät perusteet. Ihmisen aivoissa niin kutsuttu limbinen alue ottaa ohjat [uhkaavassa tilanteessa]. Se käskee taistella, paeta tai jähmettyä. Se ei mieti järjellä eikä ymmärrä logiikkaa. Tämä ehkä auttaa Sinua ymmärtämään, miksi anoreksialla on kaiken kaikkiaan niin vähän yhteistä järjen käytön kanssa.

Niinpä ehdotan, että seuraavan kerran kun syötte ja lapsesi esittää Sinulle kysymyksiä, joihin haluaisit vastata saarnaamalla, vedä henkeä ja ajattele luottamusta. Ole luottamuksen perikuva. Olet luotettava vanhempi ja tiedät, että lapsesi on turvallista syödä. Sano [lempeästi]:"Luota minuun! Tarvitset tämän ruuan. Syöminen on turvallista!" Sitten odota ja tarkkaile, näetkö merkkejä rentoutumisesta. Näyttääkö lapsesi edes vähän valmiimmalta syömään ajatellessaan, että ehkä tämä sittenkin on turvallista? Jos lapsesi ei tästä huolimatta aloita syömistä, sano [lempeästi]: "No niin, otapa nyt haarukka ja maista. Voit luottaa minuun. Se on täysin turvallista!" Lapsesi voi vastata: "Mistä SINÄ tiedät, että se on turvallista?! Et ole punninnut etkä mitannut sitä! Etkä ole laskenut sen kalorimäärää!! Ja mitä tämä mössö oikein on?! Mistä tiedät, ettei se tee minusta lihavaa!!!" Silloin sanot [edelleen lempeästi ja kärsivällisesti]: "Minä tiedän. Luota minuun, tämä on juuri sitä mitä tarvitset. Minulla on kokemusta. Syöhän nyt, se on täysin turvallista!"

Tämä ei ole ainoa tapa, jota voit käyttää auttaaksesi lastasi syömään. Niitä on monia muitakin. Kaikkien yhteinen periaate on, että vähentämällä lapsesi ahdistusta sinulla on paremmat mahdollisuudet saada hänet syömään huolimatta pelon voimakkuudesta. Ehdotan, että kokeilet tätä seuraavalla kerralla kun aterioitte. Toivotan Sinulle kaikkea hyvää!

[Teksti]Tämä [lähestymistapa] on auttanut joitakin välittömästi, ja joillakin luottamuksen rakentaminen kestää jonkin verran kauemmin. Kokeile, mikä teillä toimii. Ole lempeä itsellesi!

- N -

8. marraskuuta 2014

Anna tilaisuuksia puhua

On äärimmäisen tärkeää, että syömishäiriöön sairastunut pääsee purkamaan ajatuksiaan ääneen. Päässä pyöriessään sairaat ajatukset eivät asetu oikeisiin mittakaavoihin, ja orastavat ajatukset terveestä elämästä tukahtuvat niiden alle, jos niitä ei koskaan lausuta ääneen. Syömishäiriö jos mikä asuu nimenomaan mielessä!

Ideaalisessa tapauksessa sairastunut saa ja pystyy purkamaan ajatuksiaan hoitotahon kanssa. Erinäisistä syistä johtuen tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Joko hoitokontaktia ei ole tai sitten tapaamiset ovat kovin harvakseltaan ajatellen edistymistä. Voi myös olla, että hoitajaksi osoitetun henkilön ja hoidettavan kemiat eivät kohtaa millään tasolla eikä hoitosuhteesta muodostu riittävän luottamuksellista, että sairastunut haluaisi kertoa ajatuksistaan. Sairastunut saattaa pelätä hoitotahon tekevän itselleen vastentahtoisia hoitopäätöksiä vaikkapa osastohoidon suhteen eikä kerro missä oikeasti mennään.

Oman tyttäreni kohdalla kaikki nämä tilanteet ovat tulleet eteen jossain vaiheessa. Useiden kuukausien hoidon jälkeen tajusin, että jos hän pääsee vain pari kertaa kuukaudessa 45-60 minuutin ajan kertomaan ajatuksistaan, sairastamiseen tulee kulumaan vuosia (kuten ennusteeksi annettiinkin). Silloin päätin, että yrittäisin saada hänet puhumaan edes minun kanssani. Olinhan käytettävissä - "kyttäämässä" - lähes 24/7.

Se oli aluksi vaikeaa. Tyttärelle minä olin vihollinen, joka yritin estää häntä tekemästä sitä mitä hän piti omana oikeutenaan (kuten mitä ja kuinka paljon söisi). Luottamusta ei ollut. Löin monta hutia yrittäessäni houkutella häntä puhumaan. Yritin mm. avata keskusteluyhteyttä iltakävelyn aikana ymmärtämättä, että lenkki oli tyttärelle vain yksi pakkoliikunnan muoto. Seurauksena tytär lisäsi vauhtia, jotta en pystyisi hengästykseltäni puhumaan. Lopputulos: tytär kiitokäveli edellä, minä hölkkäsin kymmenen metriä perässä ja molemmille iltalenkki oli ahdistava. Ruokailun yhteydessä puhuminen oli vähintäänkin yhtä tuloksetonta.

Meillä ratkaisuksi muodostui sauna, niin kummalliselta kuin se tässä tilanteessa tuntuukin. Useinhan syömishäiriötä sairastava välttää tilanteita, joissa joutuu näyttäytymään muille vähissä vaatteissa. Olin lukenut Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti! Siinä kuvailtiin ruotsalaista Mando-menetelmää, jossa aterian jälkeistä ahdistusta laukaistiin lämpöhuoneella. Sain siitä ajatuksen, että sauna voisi lämpötilansa takia olla riittävän rentouttava paikka, että tyttären kielenkannat heltiäisivät. Ja hän oli aina pitänyt saunomisesta. Niinpä lämmitin saunan kerran viikossa, tarpeen mukaan useamminkin.

Minulla oli suuria vaikeuksia kestää sairautta ihannoivia ajatuksia ja niitä kuullessani kuvittelin - kunnes tutustuin Maudsleyn menetelmään - että oli järkevää torpata ne alkuunsa (vrt. sarvikuono). Minkä seurauksena tytär sulki suunsa. Sain kuulla kommentteja, etten osanut auttaa. Siltähän se välillä tuntuikin. Välillä suorastaan pelkäsin keskusteluja, sillä tyttären ajatukset saattoivat olla (minustakin) kovin ahdistavia tai sitten keskustelun sävy minua kohtaan vihamielinen tai kritisoiva. Tarvitsin suunnattomasti itsehillintää, etten hyökkäisi vastaan, tyrmäisi minulle käsittämättömiä ajatuksia tai osoittaisi omaa ahdistustani (vrt. meduusa). Opin ottamaan sisäisen aikalisän, kun mieleni teki tokaista jotain nasevaa tai en tiennyt miten reagoisin. Kärsivällisyyteni on kasvanut moninkertaiseksi. Opettelin käyttämään motivoivaa keskustelutapaa ja Maudsleyn työkalupakkia. Ainahan tämä ei todellakaan onnistunut ja tein monta virhettä. Tajusin kuitenkin, että jos koko ajan pelkäisin tekeväni jonkun virheen, se halvaannuttaisi minut enkä voisi auttaa millään tavalla. Tytär piikitteli, ettei halunnut minun leikkivän mitään terapeuttia. No, oma ajatukseni oli olla kaikupohja tai peili tyttären ajatuksille. Huomasin, että yksi hyödyllisimmistä kysymyksistäni oli: Miten olet ajatellut, että tämä hoituisi/mitä olet ajatellut tehdä asialle? 

Aluksi kökötimme saunan kuumuudessa hiljaisuuden vallitessa puoli tuntia tai tunninkin. Saatoin saada jotain reaktiota aikaan aloittamalla kertoen havainnoistani: Olen pannut merkille, että... Huomasin eilen, että... Pikku hiljaa tyttären epäluulo alkoi hälvetä, ja vaikutti siltä kuin hän olisi alkanut suorastaan odottamaan tätä "lämpöterapiaa". Yhä useammin ja useammin kuulin häneltä: mä olen tässä miettinyt..., eikä saunassa tarvinnut enää hikoilla loputtomiin. Sitten aloitusfraasi alkoi siirtyä muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin; koulukyydityksiin, koiran iltalenkitykselle, iltapalalle, välipalalle, sitten jopa pääruokien yhteyteen. Ei ollut enää myöskään niin väliä, kuuliko isä keskustelun vai ei - aikaisemmin tytär ei ollut halunnut isän kuulevan asioistaan mitään. Puhetta alkoi tulla ja tulla etenkin silloin, kun jotain isompia askeleita oli suunnitteilla tai toteutuksessa. Nyt olemme päässeet siihen pisteeseen, että tytär pyysi itse minulta apua uusien tavoitteiden listaamisessa, koska entiset tavoitteet ovat pääsääntöisesti toteutuneet, hoitotaholta ei tällaisia ole asetettu eikä tytär edelleenkään koe voivansa keskustella siellä sellaisista. Pidän tätä suurena luottamuksen osoituksena ja olen tyttärestäni todella ylpeä! Hän haluaa jo itse tarttua ongelmiin ja pyytää apua niiden ratkaisemisessa.

Mitä näillä kokemuksilla haluan kertoa?

Muutos on mahdollinen, niin sairastuneen kuin omakin! Vaaditaan kärsivällisyyttä, lempeyttä ja itsehillintää. Ja mikä tärkeintä, aikaa ja läsnäoloa sairastuneelle. Vaikka kuinka turhauttaisi, ole läsnä! Järjestä sellaisia hetkiä, jolloin voitte olla yhdessä ja sairastunut voi rentoutua riittävästi puhuakseen. Hanki joku taho, jossa voit purkaa keskustelujen aiheuttaman ahdistuksen, pelon ja turhautumisen, mutta älä näytä niitä sairastuneelle! Jos hän pelkää sinun menevän rikki omista ajatuksistaan, hän ei tuo niitä esille.

- N -