Moderoimassani läheisten tukiryhmässä on hiljan käyty keskustelua sairastuneen oman motivaation merkityksestä toipumiselle ja siitä, kannattaako oireiluun puuttua ennenkuin sairastunut on valmis itse tekemään mitään toipumisen eteen. Koska motivoitumisen odottelu on varsin yleinen ansa syömishäiriöiden hoidossa, ajattelin vääntää toipumiseen vaikuttavat eri osa-alueet eli komponentit ihan rautalangasta. Mikäli olet joskus osallistunut läheisten taitovalmennukseen, motivoivan keskustelun työpajaan tai pitämääni ammattilaisten koulutukseen, olet hyvinkin saattanut törmätä tähän kuvaan silloin. Taisin tehdä tämän Syömishäiriöpäivien 2019 esitykseeni.
 |
| Syömishäiriöstä toipumiseen vaikuttavia komponentteja on monta, ja niiden voimakkuus vaihtelee syömishäiriön vaiheesta riippuen. |
Toipumiseen vaikuttavia - joko sitä edistäviä tai haittaavia - komponentteja ovat:
- halu toipua
- motivaatio muutokseen, jolla kuvataan tarvetta, kykyä ja halua tehdä muutoksia omaan toimintaansa; voidaan ilmaista myös termillä "toipumisrohkeus"
- kyky kantaa vastuuta toipumista edistävien asioiden toteuttamisesta kuten vaikkapa ravitsemustilan korjaamisesta tai syömishäiriöajatusten vastustamisesta
- ahdistus, joka voi toimia joko haittaavana tekijänä kannustamalla noudattamaan syömishäiriön asettamia sääntöjä tai joskus - tosin harvemmin - toipumista edistävänä tekijänä aiheuttamalla niin suurta kurjuutta, että sairastunut haluaa tilanteen muuttuvan
- tietoisuus, jolla tarkoitetaan sairastuneen ymmärrystä syömishäiriön vaikutuksista häneen itseensä ja omiin ajatuksiinsa sekä mahdollisuuksista toimia toipumista edistävällä ja ylläpitävällä tavalla
Syömishäiriön vaiheista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Motivaatiosta toipua löytyy kirjoitus täältä. Tietoisuudesta voit lukea lisää täältä.
Mutta siis puretaanpa toipuminen näihin osa-alueisiin. Mitä lähempänä alaviivaa ollaan, sen vähäisempi on kyseinen komponentti. Yläreunassa taas on maksimi.
Esiharkintavaiheessa, jota myös kuherrusvaiheeksi voidaan kutsua, sairastunut on usein sairaudentunnoton ja tietoisuus on nolla. Sairaudentunnottomuus on elimellistä, aivoperäistä, ja johtuu aivojen nälkiintymisestä: sairastunut ei pysty ymmärtämään fyysistä ja psyykkistä tilaansa, vaikka saattaa muuten käyttäytyä tavanomaisesti. Tällöin tietenkin halu toipua on myös nolla, sillä eihän ole mitään ongelmaa, kaikki menee loistavasti (ainakin jos nuo muut eivät sotkeentuisi asiaan)! Motivaatio muutokseen on myös nolla, sillä kun ei ole ongelmaa, ei ole mitään tarvetta tehdä muutoksia. Ahdistus on myös kuhertelun alkuvaiheessa matalalla, koska tässä kohtaa sairastunut kokee syömishäiriökäyttäytymisen tuovan kontrollin ja voiman tunnetta. Kyky kantaa vastuuta toipumista edistävästä toiminnasta on puhdas nolla, sillä mitä hyötyä siitä olisi? Päin vastoin, syömishäiriön sääntöjen vastustaminen vain lisää ahdistusta!
Harkinta- eli kärsimysvaiheessa ahdistus nostaa päätään. Mikään ei riitä syömishäiriölle ja sairastunut huomaa, ettei olekaan itse puikoissa (älä kuitenkaan kuvittele, että hän välttämättä haluaisi myöntää tämän sinulle). Myös syömishäiriön aiheuttamat fyysiset seuraukset aiheuttavat sekä henkistä että ruumiillista kärsimystä, vaikka näitäkään sairastunut ei välttämättä halua (vielä tässä vaiheessa) muille myöntää. Tietoisuus syömishäiriön haitallisista vaikutuksista sekä halu toipua alkavat nousta, vaikkakin viimeksi mainittu on vielä asteella voisin toipua kunhan minun ei tarvitsisi yhtään lihoa / syödä noin paljon / lopettaa liikuntaa / ahmimista jne - epärealistia ajatuksia siis. Niiden perässä seuraa kuitenkin varovainen ajatus siitä, että muutos olisi hyvästä. Kyky kantaa vastuuta käyttäytymisen muuttamisesta on kuitenkin vielä olematon, eikä sairastunut välttämättä pysty edes kuvittelemaan, miten nuo muutokset olisivat mahdollisia.
Valmisteluvaiheessa ("toive muutoksesta") ajatus siitä, että muutoksen tekeminen on välttämätöntä, vahvistuu. Halu toipua ja motivaatio muutokseen vahvistuvat, vaikkakin tietoisuus - etenkin ajatus niistä asioista mitä pitäisi tehdä tai pystyisi tekemään - ja kyky kantaa vastuuta laahaavat vähän perässä. Sairastunut saattaa juuttua tuottamaan muutospuhetta huomenna / ensi viikolla / seuraavassa ruokailussa kyllä tsemppaan...", mutta toimintaa ei vielä ole. Kun halu toipua ja toipumisrohkeus lisääntyvät, myös ahdistus hellittää hiukan.
Toteutusvaiheessa ("toimintavaihe") sairastunut sitten toimii eli lähtee tekemään omaehtoisesti muutoksia. Aluksi se, että kykenee ottamaan askeleita itse, on voimauttavaa. Ahdistus saattaa helpottaa edelleen, ja tietoisuus ja kyky ottaa vastuuta lisääntyvät.
Käyttäytymisen muuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan syömishäiriön sääntöjen rikkominen ahdistaa! Niinpä ylläpitovaiheessa - kun toipumiseen johtavaa käyttäytymistä pitäisi jatkaa - voi hyvinkin tulla notkahduksia niin muutosmotivaatiossa kuin halussa toipua. Askeleet taaksepäin ovat yleisiä, sekin ahdistaa. Kun toimintaa kuitenkin jatkaa sitkeästi, huomaa ettei mitään pahaa tapahdukaan, ahdistus hellittää (huom! nollaanhan ei kukaan koskaan pääse!) ja tietoisuus omista mahdollisuuksista vaikuttaa omaan toipumiseen jatkaa nousuaan. Halu ja motivaatio pysyä erossa syömishäiriöstä kasvavat. Seuraa mielen vapautuminen syömishäiriöstä eli toipuminen.
No miten tämä käppyrästö nyt läheisiin liittyy?
Jos jäädään odottelemaan sairastuneen oman motivaation kehittymistä, saadaan odottaa kauan! Mitä kauemmin ihminen sairastaa syömishäiriötä, sen vaikeampaa siitä on toipua sairauden kroonistuessa ja syömishäiriökäyttäytymisen ja -ajatusten integroituessa osaksi hermoratoja. Odottelu myös altistaa erilaisille välittömille ja pysyville fyysisille komplikaatioille, ja syrjäyttää ihmisen omasta elämästään tai kehityspolulta itsenäiseen aikuisuuteen. Mikä pahinta, nälkiintyneet aivot eivät pysty toipumisen vaatimaan tietoisuuden kehittämiseen ja psyykkiseen työhön, joten ollaan noidankehässä.
Yksi läheisen tärkeimmistä tehtävistä onkin haluta syömishäiriöstä toipumista sairastuneen puolesta silloinkin, kun tämä ei vielä itse sitä halua (esiharkinta) tai ei usko kykenevänsä koskaan pääsemään eroon syömishäiriöstä (harkinta). Silloin, kun kyky kantaa vastuuta on olematon tai heikko, läheinen voi ottaa tilapäisesti vastuun itselleen (lapset ja nuoret) tai tukea vastuun kantamisessa (aikuiset). Tähän perhepohjaisessa hoidossa pyritäänkin. Myöhemmissäkin vaiheissa läheinen voi rohkaista eteenpäin, havaita takapakit ja pitää yllä kokonaiskuvaa silloin, kun toipuvan mielestä asiat etenevät liian hitaasti tai toivo toipumisesta horjuu. Lisäksi mikään ei estä läheistä käyttämästä motivoivaa keskustelua herätelläkseen muutoshalua ja motivaatiota. Lisää käytännön esimerkkejä keskustelusta voit lukea täältä ja täältä, muutoshalun arvioinnista täältä.
Sairastuneen toipumisen haluaminen ja vastuun ottaminen sisältää konkreettista toimintaa läheisiltä. Se voi olla ravitsemustilan korjaamisesta vastuun ottamista (kuten ruokien valmistaminen, annostelu sairastuneelle ja syömisessä tukeminen), syömisen priorisoimista ennen muita aktiviteetteja sillä syömättömyys ei ole vaihtoehto jos haluaa toipua (harva syöpään sairastuneenkaan sytostaattihoitoja skippailisi, koska hoito ahdistaa, on pelottavaa, on hankalaan aikaan, aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, vaatii töistä/koulusta poissaoloa/siihen keskittymistä jne), seurauksien asettamista jos syöminen ei onnistu (huom! seuraus ei ole sama asia kuin uhkaus tai rangaistus, vaan välttämätön toimi sairastuneen hengen ja terveyden turvaamiseksi), tuen tarjoamista riittävän pitkään kunnes sairastunut itse pystyy olemaan oman toipumisensa ohjaksissa, syyllistämättömän asenteen omaksumista ja syömishäiriökäyttäytymisen mahdollistamisen lopettamista.
Vaikka osastohoito saattaa olla joskus välttämätöntä vakavien komplikaatioiden estämiseksi ja toipumisen alkuun saattamiseksi, kukaan ei kuitenkaan lopullisesti parannu osastohoidossa. Syömishäiriöstä toipuminen tehdään omassa elämässä, niiden haasteiden parissa joita toipuva yleensäkin kohtaa. Läheisten tuki on korvaamattoman arvokasta, sillä se on saatavilla juurikin niiden arkisten haasteiden keskellä, joiden kanssa toipuvan on opittava pärjäämään. Tukeminen vaatii läheisiltä paljon. Auttamistaitoja voi kuitenkin opetella, ne eivät ole rakettitiedettä eivätkä vaadi psykoterapeutin koulutusta! Oman kokemukseni mukaan tärkein oivallus oli syömishäiriön ulkoistaminen. Meidän polkumme alussa koin ajoittain pelkoa, epäluottamusta, vihaa ja katkeruutta omaa lastani kohtaan hänen käyttäytymisensä takia, mikä ei suinkaan luonut hedelmällistä ilmapiiriä toipumiselle. Ymmärtäessäni syömishäiriön hallitsevan hänen käyttäytymistään tiettyinä hetkinä, minun oli paljon helpompi toimia rakentavasti hankalissakin hetkissä.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole syyllistää ketään, vaan auttaa ymmärtämään sitä miksi syömishäiriöstä toipuminen on välillä niin hankalaa ja monimutkaista, ja miksi ulkopuolinen (läheisten) panos on niin tärkeää toipumiselle.
