Mietteitä luopumisesta, jakamisesta ja jaksamisesta

Syömishäiriöön sairastuminen laittaa nuoren elämän käsikirjoituksen uusiksi. Sama pätee koko perheeseen. Mistä kaikesta syömishäiriöperheessä joudutaankaan luopumaan? Sairastunut itse luopuu terveydestään, luottamuksestaan tulevaisuutta kohtaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan, itseluottamuksestaan, ystävistään, ikävaiheeseen kuuluvasta lisääntyvästä vapaudesta sekä lukemattomista asioista, joista on aina pitänyt jne. Syömishäiriö haluaa täyttää sairastuneen koko maailman. Se ei tyydy toiseen sijaan vaan vaatii päästä elämän keskipisteeksi ja ainoaksi sisällöksi.

Samalla sairastuneen läheiset joutuvat luopumaan monista asioista; haaveistaan nähdä lapsensa itsenäistyvän, urheilevan nuoren vanhemmalle tutusta nosteesta, kun jälleen kerran on tuotu mitali kotiin tai nuoren kuva komeilee lehdessä, kodin iloisesta ilmapiiristä, lasten kasvun myötä lisääntyvästä omasta vapaa-ajasta ja sen suomista mahdollisuuksista. Lista on lähes loputon ja se saa tilanteen helposti tuntumaan toivottomalta. Kun tähän vielä lisätään taloudelliset menetykset, kun apua joudutaan hakemaan yksityisistä terveys- ja hyvinvointipalveluista ja lopulta, kun huomataan, että voidakseen tehokkaasti hoitaa sairastunutta nuortaan, ainakin toisen vanhemman on tilapäisesti luovuttava työstään ja mahdollisesti uratoiveistaan, voi helposti tuntua, että sairaus on vienyt kaiken.

Tämäkään ei vielä riitä. Ei riitä, että sekä sairastunut nuori että hänen vanhempansa uhraavat kaiken ja jäävät odottamaan parempia päiviä. Jostain pitäisi saada voimia toimia. Pitäisi jaksaa panna hanttiin sairaudelle ja tehdä asioita, jotka edistävät paranemista ja tuovat kaikki menetetyt asiat uudelleen saataville, vieläpä vaikean elämänkokemuksen rikastamassa ja jalostamassa muodossa. Ei ihme jos tässä tilanteessa tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja siirtää pallo jollekulle ammattilaiselle. Tekisi mieli sulkea silmänsä voipuneena ja sanoa; en jaksa enää.

Rakkaus antaa voimaa, mutta rajansa kaikella.

Maudsleyn menetelmän yhteydessä tuodaan usein esiin kysymys; Entä jos se olisi syöpä? Entä jos sinulle sanottaisiin, että omalla toiminnallasi voit auttaa lastasi parantumaan syövästä? Millaisiin uhrauksiin olisit valmis? Rakkaus omaan lapseen on valtava voima, joka saa vanhemman jaksamaan silloinkin, kun koulutettu ammattilainen uupuisi. Rakastava vanhempikaan ei kuitenkaan jaksa, jos kukaan ei vastaa kysymykseen, miten minä voin auttaa? Mistä on hyötyä, mistä haittaa? Onneksi Maudsleyn perhelähtöinen menetelmä tarjoaa vastauksia juuri tähän kysymykseen. Ihminen jaksaa uskomattomia asioita, kun tietää, että on menossa oikeaan suuntaan. Jaksaminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys vaan samoin kuin vaikeasti sairaiden potilaiden parissa työskentelevä ammattilainen tarvitsee jaksaakseen työnohjausta, sitä tarvitsee myös vanhempi, joka hoitaa omaa ”syöpäpotilastaan”.

Maudsleyn menetelmässä korostetaan paitsi vanhempien mahdollisuutta vaikuttaa nuorensa terveyttä edistävästi myös tarvetta pitää huolta siitä, että tämä tärkeä hoitaja pysyy toimintakuntoisena, jotta itseluottamuksensa menettänyt, epätoivoinen ja valtavien ristiriitojen täyttämä nuori voi turvallisesti luottaa vanhempaansa valmentajana ja oppaana, joka voi auttaa häntä löytämään tiensä takaisin terveyteen. Kuinka jaksaa vastata kaikkiin näihin tarpeisiin, kun on itsekin uupunut, pettynyt ja epätietoinen - ja vihainen? Ei ihme, jos vanhempi tuntee olevansa mahdottoman tehtävän edessä.

Voidakseen luoda kotiin paranemista edistävän, myönteisen ja hyväksyvän ilmapiirin, vanhemman on huolehdittava myös omista tarpeistaan. On kyettävä vapautumaan itsesyytöksistä ja sairastumisen syiden vatvomisesta. On vakuutettava itsensä siitä, ettei ole mitään yksittäistä syytä, jolla on itse aiheuttanut tai mahdollistanut nuorensa sairastumisen vaan uskottava, että sairastuminen on pikemminkin kaaosteorian tuotos. On pinnoitettava itsensä sellaisella teflonilla, joka saa ulkopuolisten katseet liukumaan kuin vesi hanhen selästä. On myös hyväksyttävä, ettei kyseessä ole tilapäinen häiriö, joka kyllä korjaantuu ajan kuluessa, vaan että syömishäiriö harvoin poistuu itsestään tai paranee muutamassa kuukaudessa. On orientoiduttava uudelleen, on oltava valmis ottamaan vastaan se, mitä elämällä on tarjota. On myös otettava itse vastaan apua.

Anna jonkun huolehtia myös sinusta.

Kun tiedostaa sairauden vakavuuden ja pitkäkestoisuuden, omien voimiensa rajallisuuden ja omien tunteidensa kuorman, voisi ajatella, että tuntuu hyvältä tulla vakuutetuksi siitä, että auttamalla itseäsi autat myös sairastunutta. Usein tunne on kuitenkin päinvastainen; en kyllä jaksa enää huolehtia itsestäni, kun joudun niin tiukille jo tämän nuoren kanssa!

Maudsleyn menetelmän kehittäjät tietävät asettavansa vanhemmat ja koko perheen suuren ja vaativan tehtävän eteen ja juuri siitä syystä korostavat, että vanhemman on tärkeää hakea apua myös itselleen. Apu voi olla vertaistukea ryhmässä tai nettiyhteisössä, se voi olla avointa jakamista ystävien ja sukulaisten kesken, tunteiden työstämistä kirjoittamalla tai maalaamalla, mutta se voi olla myös ammattiapua.

Kun tiedostetaan se tosiasia, että syömishäiriöstä paraneminen vie useimmiten pikemminkin vuosia kuin kuukausia, voi olla heti alkuun viisasta miettiä, kuinka kauan läheisimmätkään ystävät jaksavat ”terapoida” toistaan. Sukulaiset puolestaan itsekin kuormittuvat läheisensä sairastumisesta eikä sokeasta ole sokean taluttajaksi. Omasta kokemuksestani en voisi liikaa korostaa ammattiavun merkitystä.

Tyttären äkillinen sairastuminen oli valtava shokki ja kuin onnenkantamoisena aiheutti minulle niin suuria uniongelmia, että jouduin hankkiutumaan sairauslomalle ja psykiatrin vastaanotolle. Unettomuuden syiden käsittely toi esiin vaikean perhetilanteemme ja minut ohjattiin kotipaikkakunnan psykiatrian poliklinikalle, jossa olen saanut käydä kerran viikossa purkamassa tuskaani, itkemässä ja voimaantumassa sekä myös kertomassa, kuinka alankin vähä vähältä löytää itsestäni uusia voimavaroja, kuinka unirytmini alkaa normalisoitua ja kuinka menemme muutenkin eteenpäin - pienin askelin. Saan aina hetkeksi laskea taakkani sellaisen henkilön harteille, joka ei itse henkilökohtaisesti kuormitu, ei odota minulta vastapalvelusta ja on kuullut oudompiakin asioita. Saan kuulla ulkopuolisen havaintoja vahvuuksistani, edistymisestäni ja reaktiotaipumuksistani. Saan voimia. Pahimpana aikana olen myös saanut niin unta kuin mielialaakin parantavaa lääkitystä ja sairaslomaa ja mikä parhainta, hoitosuhteen olemassaolo tarjoaa minulle mahdollisuuden hakea itselleni ja/tai koko perheelle terapiaa, jonka avulla voimme jälleen nousta jaloillemme uuvuttavan taistelun jälkeen. Tosiasia lienee, että nuoret itse kyllä nousevat siivilleen, mutta me vanhemmat jäämme helposti siipirikoiksi vuosikausiksi - jopa lopuksi elämäämme.

Huolehdi itsestäsi. Sen ei tarvitse tapahtua naistenlehden vaatimusten mukaan eikä olla suorittamista, vaan huolehti että sinulla on jokin kanava, jonka kautta voit kanavoida synkimmätkin tunteesi ja ajatuksesi niin, että jaksat olla turvallinen delfiinivanhempi joka opastaa nuorensa turvallisille vesille - ilman että itsekään hukkuu.

- M -

Miksi yhteinen rintama ei onnistu?

Syömishäiriöiden hoidossa on tavallista, että kotiuduttuaan hyvin sujuneen osastohoitojakson jälkeen sairastunut palaa nopeasti entisiin tapoihinsa ja sekä ravitsemustila että vointi alkaa huonontua uudelleen - tulee takapakkia, joka riittävästi jatkuessaan saattaa jälleen johtaa uuteen osastohoitojaksoon. Syitä tähän on useita.

Osastolla tuki, hoito ja valvonta on ympärivuorokautista ja kaikki hoitoon osallistuvat ovat samassa linjassa hoitomenetelmien ja sääntöjen kanssa. Avohoidon resursseista johtuen kotiutumisen jälkeen ammattiauttajien tuki ja hoito harvenevat parhaimmillaan 1-2 kertaa viikossa tapahtuvaksi - useimmiten paljon harvemmaksikin - ja voi olla, etteivät sairastuneen vanhemmat syystä tai toisestä valvo sairastuneen toimintaa yhtä tarkasti kuin osastolla. Suurin ongelma voi kuitenkin olla se, etteivät vanhemmat pääse täyteen yhteisymmärrykseen siitä, miten valvontaa ja tukea kotona pitäisi toteuttaa. Yhteinen rintama sairautta vastaan kuulostaa itsestäänselvyydeltä, sillä varmasti jokainen vanhempi haluaa lapsensa toipuvan syömishäiriöstä. Sen toteuttaminen ei silti välttämättä ole niin helppoa kuin kuvittelisi.

Seuraavassa on kuvailtu esimerkkejä, joissa vanhempien muodostama yhteinen rintama ei toteudu, vaan syömishäiriö pääsee toteuttamaan "hajoita ja hallitse" -tekniikkaa (lähde: Help Your Teenager Beat an Eating Disorder, Lock&Le Grange).

1. Toinen vanhempi kieltää syömishäiriön olemassaolon. Syömishäiriödiagnoosiin kuten moneen muuhunkin lapsen psyykkisen sairauden diagnoosiin voi liittyä voimakasta häpeän tunnetta. On helpompaa, jos syy lapsen käytökseen ja oireisiin löytyisikin jostain fyysisestä sairaudesta tai esimerkiksi murrosiästä, elämäntilanteesta tms. muusta "ohimenevästä". Koska syömishäiriöön sairastuneen on usein vaikea myöntää oman tilanteensa olevan hoitoa vaativa, tällainen viesti vanhemmalta vain lisää hoitokielteisyyttä. Sairastunut voi liittoutua tämän vanhemman kanssa saadessaan tukea sairaudentunnottomuudelleen, mikä edelleen vaikeuttaa sekä hoitoa että vanhempien yhteisen rintaman muodostamista. Tällaisessa tilanteessa vanhempien tulisi yhdessä (ilman sairastunutta) käydä läpi tosiasiat lapsen terveydentilan suhteen tarvittaessa myös hoitotahon kanssa, jotta hoidon tarpeesta ja laadusta päästään yksimielisyyteen.
2. Vain toinen vanhemmista on vakuuttunut siitä, että vanhempien olisi syytä osallistua lapsensa hoitoon. Syynä epävarmuudelle voi olla esimerkiksi koettu syyllisyys tilanteesta. Se taas johtaa pelkoon siitä, että osallistuminen vain pahentaa asioita. Epävarma vanhempi voi kokea osallistumisen epämukavana ja liian kuormittavana, koska sairastunut usein voimakkaasti kieltää avun tarpeen ja osoittaa pitävänsä vanhempien puuttumista asiaan loukkaavana ja hirveänä. Epävarma vanhempi voi myös uskoa, että aiemmin fiksu ja asioistaan huolehtimaan kyennyt nuori pystyy hoitamaan myös syömishäiriön itse sitten, kun on itse valmis siihen. On kuitenkin muistettava, että sitä syömishäiriö juuri haluaa: vapautta toimia sairaiden pakkoajatusten kanssa jopa niin, että toinen vanhemmista kieltää toista puuttumasta, "painostamasta" tms. Sairaudentunnottomuus ja muutoksen pelko voivat kestää pitkäänkin, jos asioihin ei puututa. Vanhempien pitäisi kahdestaan puhua ja päättää toimintalinjoista yhteistyössä (tarvittaessa hoitotahon kanssa) ilman että sairastuneelta kysytään toimintaohjeita silloin, kun hän ei pysty omasta hyvinvoinnistaan huolehtimaan.
3. Vanhemmat ovat sitä mieltä, että toinen ei tee tarpeeksi tai toimi oikealla tavalla tai he asettuvat vuoron perään toisiaan vastaan syömishäiriön puolelle. Tällaisessa tilanteessa molemmat ovat yhtä mieltä toiminnan tarpeesta, mutta eivät toteuttamistavasta. "Sinä et valvo hänen syömistään riittävän tarkasti, hän jättää lautaselleen ruokaa!" - "Sinä taas annat hänen ottaa liian vähän!" Etenkin tilanteissa, joissa edistystä ei näytä tapahtuvan, vanhemmat saattavat ruveta taistelemaan syömishäiriön sijaan toisiaan vastaan. Samaten jos vanhemmilla on aiemmin ollut vaikeuksia tehdä yhteistyötä, ei syömishäiriötä vastaan yhdessä taisteleminen ole helppoa. Molemmat yrittävät kovasti omalla tavallaan, mutta kritisoivat vuoron perään toisen tapaa toimia. Sairastuneen tukeminen ei kuitenkaan ole mikään keskinäinen kilpailu! "Hajoita ja hallitse" -tekniikka toteutuu aina, jos sairastunut arvostelee toisen vanhemman toimintaa ja toinen liittyy arvosteluun. Riitely sairastuneen edessä ei kannata! Vanhempien tulisi sopia toimintamallit niin tarkasti, että ovat varmasti "samassa sanassa ja kirjaimessa" - ei vain samalla sivulla ja rivillä. Näin myöskään sairastunut ei voi vedota toiseen, jonka tietää esim. helpommin antavan periksi tai harjoittavan löysempiä sääntöjä. Tarvittaessa säännöt voidaan kirjata ylös niin, että kaikki kotona ovat niistä täydellisesti selvillä.
4. Toinen vanhempi syyttää toista liiasta kovuudesta / kriittisyydestä / negatiivisuudesta tai vesittää toisen sanomisia. On tavallista, että sairastunut arvostelee auttajaansa kovin sanoin syyttäen tätä julmuudesta, vihamielisyydestä tms. Vaarana on että toinen vanhemmista alkaa uskoa tätä syömishäiriön aikaansaamaa puhetta ja kääntyy toista vastaan etenkin, jos parisuhteessa on jo ennestään kitkaa. Viittaan edelliseen; riitelyä sairastuneen edessä pitää välttää! Parisuhteeseen liittyvät asiat käsitellään jossain muualla. On myös mahdollista, että toisen vanhemman kasvatustyyli on ollut pehmeämpi ja neuvottelevampi, joten syömishäiriötä vastaan tarvittava jämäkkyys on vaikea sisäistää. Vanhemman voi olla vaikea yrittää olla miellyttämättä lastaan (tässä kohtaa kuitenkin syömishäiriötä!), jolloin hän vesittää toisen vaatimukset antamalla periksi (Isä: "Haluan, että syöt lautasesi tyhjäksi". Sairastunut: "Ei, en jaksa enää! Äiti, sano tuolle ettei komentele!" Äiti: "No ehkä voit tämän kerran jättää tuon lopun, jos kerran olet jo täynnä."). Edelleen yhteisistä linjoista sopiminen (esim. vaikka sopivien "kannustusfraasien" kehittely ja harjoittelu yhdessä) auttaa vanhempia välttämään erimielisyydet. Erimielisyyden ilmaiseminen syömishäiriön edessä ei auta sairastunutta toipumaan, joten em. tilanteessa molempien pitäisi (omista tunteistaan huolimatta) ilmaista sama toive; lautanen on syötävä tyhjäksi. Jos asiassa on jotain epäselvää, vanhemmat keskustelevat siitä yhdessä myöhemmin ilman sairastunutta.
5. Sairastuneen paino on korjaantunut, jolloin toinen vanhemmista alkaa kyseenalaistaa syömisen ja toisen vanhemman toiminnan tärkeyttä. Painon nousu aiheuttaa etenkin anoreksiaa sairastavalle voimakasta ahdistusta ja syyllisyyttä sekä halun palata vanhoihin turvallisiin ympyröihin. Mitä lähemmäksi paino tulee tavoitetta, sairastunut voi alkaa vastustella enemmän ja väittää että hänet lihotetaan muodottomaksi. Tämä aiheuttaa yllättävän usein syyllisyyden tunnetta ja hermostumista myös vanhemmissa! On muistettava että muutoksen ylläpitäminenkin on työlästä ja vaatii runsaasti tukea. Painon pysyttyä riittävän kauan tavoitetasolla nälkiintymisen aiheuttamat pakkoajatukset alkavat helpottaa, mikä sallii terveen minän vallata jälleen tilaa sairaudelta. Jos tällaista ajattelua alkaa esiintyä jomman kumman vanhemman puolelta, heidän on aika yhdessä tarkistaa tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi sekä tukea toista muistamaan mistä asioista syömishäiriön hoidossa olikaan kysymys.
6. Avioero tms. tekee yhteisen rintaman muodostamisesta hankalaa. Erotilanteissakin useimmat vanhemmat haluaisivat lapsensa parasta, eikä se toteudu jos asioista ei pystytä aikuisten kesken sopimaan. Tyypillisesti ex-puolisoa on helppo syyttää lapsen syömishäiriöön sairastumisesta tai sairaudelle periksi antamisesta. Tiedonkulku on ratkaiseva tekijä. Ei voida olettaa, että sairastunut toimii vanhempiensa tiedonvälittäjänä (esimerkiksi toteutuneiden ruokailuiden tai liikunnan suhteen), koska varsinkaan hoidon alkuvaiheessa hänen yhteistyökykyynsä ei voi luottaa! Jos puhuminen kasvokkain ei tahdo onnistua riitelemättä, sähköisiäkin tiedonvälityksen keinoja on olemassa. Mikäli vanhemmat eivät pysty keskenään sopimaan asioista, he voivat pyytää neuvottelua (jälleen ilman sairastunutta!) niin että hoitotahon edustajia on mukana pitämässä keskustelu asialinjalla. Toisen syyttely tai väheksyminen on hyödytöntä, kun tehtävänä on löytää yhteiset toimintamallit, viittaan edellisiin kohtiin. Harva vanhempi pystyy yksin 24/7 valvomaan ja huolehtimaan sairastuneesta ilman toisen (ajallista ja/tai taloudellista) tukea, joten yhteisen lapsen edun vuoksi erimielisyydet olisi syytä jättää omaan arvoonsa! Selvyyden vuoksi saattaa olla parasta, että jompi kumpi on päävastuussa hoidosta, mutta oman jaksamisenkin takia vastuiden jakaminen on tärkeää. Jos mahdollista, tueksi ja avuksi voi pyrkiä saamaan sellaisia läheisiä, jotka pystyvät kommunikoimaan molempien vanhempien kanssa asiallisesti ilman riitelyä. Heidän pitäisi sitten myös tutustua tarkoin niihin tapoihin, joilla sairastunutta kotona tuetaan. Mikäli sairastunut joutuu kulkemaan kahden kodin välillä, olisi tärkeää että kummassakin paikassa olisi samat säännöt koskien ruokailua, liikuntaa ym. Selvyyden vuoksi ne kannattaa laatia kirjallisena. Yhteiset säännölliset vanhempien tilannekatsaukset (tarvittaessa hoitotahon edustajan läsnäollessa) pitävät molemmat kartalla. Vihollinen on yhteinen, on turha hukata voimavaroja eripuraan parhaiden puolustajien kesken (muista jälleen "hajoita ja hallitse")!
7. Toinen vanhemmista toimii, mutta toinen vaikuttaa luovuttaneen. Vaikka toinen vanhemmista kokisikin, ettei osaa, pysty tai jaksa ylläpitää syömishäiriön kotihoidossa (esim. ruokalutilanteissa) vaadittua lämmintä ja ystävällistä mutta jämäkkää asennetta sairastunutta kohtaan (vrt. delfiini ja bernhardinkoira), hän voi silti auttaa ja tukea toimivaa vanhempaa monella tavalla. Tärkeintä on, että molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että toiminta on tarpeen. Taustalla pysyttelevä vanhempi voi antaa kannustusta ja tukea toimivalle vanhemmalle esimerkiksi vakuuttamalla tukevansa häntä sataprosenttisesti (myös sairastuneen läsnäollessa!), antamalla positiivista palautetta hänen toiminnastaan ja kertomalla toipumista koskevista huomioistaan. Kritisointi, vähättely tai sairastuneen puolelle asettuminen eivät rohkaise toimivaa vanhempaa. Jos hänen voimansa loppuvat, kuka auttaa sairastunutta? Taustalla oleva vanhempi voi ottaa huolehtiakseen suuremman osuuden muista kodin töistä ja toimista, kun toisen aika kuluu sairastuneen ruokailuja valvoessa tms. Hän voi myös ottaa huolekseen syömishäiriöön liittymättömän toiminnan, kuten yhteisen ajanvieton järjestämisen perheelle ja antaa siten omaa aikaa toiselle palautumista varten.

On myös mahdollista, että vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä, mutta eivät taistele sairautta vaan omaa lastaan vastaan. Syömishäiriökäyttäytyminen vaikuttaa koko perheen elämään ja herättää läheisissä runsaasti negatiivisia tunteita; ärtymystä, epäluottamusta, turhautumista, suoranaista vihaakin. Mikäli vanhemmat eivät pysty ulkoistamaan sairautta, he heijastavat nämä tunteensa suoraan sairastuneeseen pitäen tätä syntipukkina tilanteeseen. Sairastunut syyllistyy ja joutuu turvautumaan sairauteensa entistä enemmän. Vanhempien tulisikin tukea toisiaan (ja muuta perhettä) muistamaan, että syömishäiriö on sairaus eikä sairastuneen oma valinta, ja hän ansaitsee molempien vanhempiensa rakastavan tuen.

- N -

ABC-malli - miten puuttua ei-toivottuun käytökseen?

Psykologiassa ajatellaan, että käyttäytyminen on reaktio johonkin ärsykkeeseen, joka voi olla ulkosyntyinen (esim. koettu tilanne, toisten käyttäytyminen) ja/tai sisäsyntyinen (esim. koetun tilanteen herättämä ahdistus, itseinho, huono itsetunto). Tällainen ärsyke on siis reaktion (= käyttäytymisen) laukaiseva tekijä. Reaktiolla on aina myös jonkinlainen seuraus, joka voi olla reagoineen kannalta joko positiivinen tai negatiivinen. Positiivinen seuraus toimii käyttäytymistä vahvistavana tekijänä eli palkkiona. Negatiivinen seuraus toimii tietyllä tavalla "rangaistuksena", mutta ei välttämättä vähennä käyttäytymistä, etenkin jos palkinto ylittää rangaistuksen. Joskus negatiivinenkin seuraus voi toimia uudelleen laukaisijana käyttäytymiselle >>> oravanpyörä.

Käyttäytymistä voidaan siis analysoida käyttämällä ns. ABC-mallia. Nimi tulee englanninkielisistä sanoista Antecedents (edeltäjät), Behavior (käyttäytyminen) ja Consequences (seuraukset). Eli otetaan joku tietty käytösmalli, mietitään mitkä asiat laukaisivat käyttäytymisen ja millaisia positiivisia ja negatiivisia seurauksia käytöksellä oli henkilölle. Kun tietystä käyttäytymismallista halutaan pois, pyritään vaikuttamaan laukaiseviin tekijöihin (esim. poistamalla ne, jotka on mahdollista poistaa) ja seurauksiin, etenkin palkitseviin sellaisiin.

Syömishäiriökäyttäytymiseen (mm. syömisen rajoittaminen, pakkoliikunta, oksentaminen, ahmiminen, itsensä vahingoittaminen, hallitsemattomat tunnepurkaukset) voidaan pyrkiä vaikuttamaan tarkastelemalla käyttäytymistä ABC-mallin avulla.

ABC-malli. (mukaeltu kirjasta "Skills-based Learning for Caring for a Loved One With an Eating Disorder")

Ulkoisina laukaisevina tekijöinä toimivat tavallisimmin ympäristön tuomitseva, vihamielinen ja kritisoiva suhtautuminen sekä negatiivinen ja kireä ilmapiiri. Myös ulkoiset pettymykset kuten toivottua huonompi numero kokeessa tai ystäviin kohdistuneiden odotusten raukeaminen saattaa toimia laukaisijana.

Ulkoisista tekijöistä jokainen vanhempi pystyy vaikuttamaan kodin ilmapiiriin ja omaan suhtautumiseensa sairastuneeseen. Tässä kohtaa en taas voi olla viittaamatta sairauden ulkoistamisen tärkeyteen! Ilman ulkoistamista se voi käydä liian vaikeaksi ja raskaaksi. Jos kotona on menossa muita kriisejä (kuin syömishäiriö), olisi hyvä jos niitä käsiteltäisiin jossain muualla niin, ettei sairastunut joudu keskelle taistelutannerta. Itsestä huolehtiminen, oman ajan ottaminen, yhteinen rintama ja vastuun jakaminen auttavat vanhempia kodin ilmapiirin säilyttämisessä turvallisena ja lämpimänä.

Kaikkiin ulkoisiin tekijöihin ei voi vaikuttaa. Pettymyksiä sattuu jokaiselle ja niitä on vaan opittava sietämään. Tähän liittyy se, ettei sairastunutta kannattaisi rauhoitella sellaisten asioiden suhteen, jotka aiheuttavat hänelle ahdistusta. Esimerkiksi toteamukseen "mä varmaan lihon sata kiloa jos mä syön tän annoksen" on turha vastata rauhoittelemalla "et tietenkään, kultaseni! Ei kukaan liho tuosta.", vaikka toteaisit terveille ihmisille itsestään selvän asian. Sairastunut rauhoittuu ehkä hetkeksi, mutta sitten ahdistus palaa entistä voimakkaampana ja tarvitaan entistä järeämpiä toimia (pakkokäyttäytyminen) sen poistamiseksi. On parempi todeta esimerkiksi "tuo kuulostaa siltä että syömishäiriö on nyt äänessä, enkä lähde keskustelemaan sen kanssa. Huomaan, että tuo annos herättää sussa ahdistusta, mutta se menee kyllä pikkuhiljaa ohi." Torjutaan yritys joutua keskusteluun epäloogisen syömishäiriön kanssa, heijastetaan tunnetila sairastuneelle ja todetaan että se menee ohi kun antaa mennä vaan. Tunteet eivät riko!

Sisäisinä laukaisevina tekijöinä voivat toimia esimerkiksi itseen kohdistuvat negatiiviset tunteet kuten alhainen itseluottamus, itseinho ja itsekritiikki, pyrkimys vaikeiden tunteiden välttämiseen, turvattomuuden tunne (liittyy usein kyvyttömyyteen käsitellä negatiivisia tunteita), syömishäiriön sääntöjen rikkominen (esim. syö "liian paljon" tai "kiellettyä" ruokaa), ahdistuksen palaaminen voimakkaampana rauhoittelun jälkeen (viittaan edelliseen), sosiaalisten tilanteiden välttely sekä tietyt fyysiset tuntemukset kuten täysi vatsa.

Näihin on joskus vaikeampi puuttua. Positiivisen palautteen anto nimenomaan toiminnasta, ei ominaisuuksista rakentaa tervettä itseluottamusta. Sitä kannattaa viljellä usein ja etenkin kiittäen muutokseen johtavaa toimintaa ("Olet tosi hienosti uskaltanut vaihtaa iltapalalle tuon maustetun jugurtin rasvattoman tilalle!", "Olipa mukava kävelylenkki, maltoit kävellä rauhallisesti ja pystyit jopa juttelemaan!"). Sairastuneille on usein tyypillistä perfektionismi ja mustavalkoinen, virheitä pelkäävä ajattelu. Niihin voi puuttua muistuttamalla, että virheet ovat arvokkaita, koska ne kertovat meille miten asiaa ei pidä tehdä seuraavalla kerralla. Pitämällä yllä suhteellisuudentajua ("kuinka paljon tällä koenumerolla on sinulle merkitystä viiden vuoden kuluttua?") voi yrittää torpata ns. katastrofiajattelua.

Koska syömishäiriön asettamien sääntöjen rikkominen aiheuttaa yleensä voimakasta syyllisyyttä ja ahdistusta, voi sairastunutta auttaa esimerkiksi järjestämällä ajatuksia harhauttavaa toimintaa siksi ajaksi, jolloin ahdistus on pahimmillaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ruokailun jälkeinen yhteinen pelihetki tai TV:n katselu 30-60 minuuttia. Joskus tätä harhautusta saatetaan tarvita esimerkiksi ruokailun aikana, jolloin syömisen aikana voidaan kuunnella musiikkia, joku voi lukea ääneen tai voidaan miettiä yhdessä vaikka ristisanatehtävän ratkaisuja. Sisarukset ovat yleensä hyviä harhauttajia.

Positiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Käytöksellään syömishäiriöön sairastunut hakee yleensä palkintoa, jotain joka saa hänet edes hetkellisesti tuntemaan olonsa hyväksi. Palkinto voi olla vaikkapa ympäristön käyttäytymisen johdosta antama huomio, joka saa sairastuneen tuntemaan itsensä "erityiseksi" (esim. ruokailutilanne järjestetään sairastuneen mielen mukaan, sairastunut saa "etuajo-oikeuden" kylpyhuoneen käyttöön) tai läheisen osallistuminen pakkokäyttäytymiseen (= rauhoittelu tms). Varsinkin syömishäiriön alkuvaiheessa sairastunut saattaa saada perheenjäseniltä tai ystäviltä myös suoraa positiivista palautetta "hoikistumisesta" tai "terveellisistä elämäntavoista".

Kun syömishäiriökäyttäytymiseen yritetään puuttua, kannattaakin huolellisesti miettiä onko jossain perheen tai perheenjäsenten toiminnassa sellaista, mikä todellisuudessa palkitsee syömishäiriökäyttäytymisestä. Kengurumainen suojelu saattaa hyvinkin johtaa palkitsemiseen.

Syömishäiriökäytös saattaa vähentää hetkellisesti ahdistusta (esim. pakkoliikunta) tai muuttaa psyykkisen kivun fyysiseksi (itsensä vahingoittaminen). Myös huijaaminen syömishäiriön nimissä (esim. oksentaminen tai muu tyhjentäytyminen) hyvittää syömishäiriön sääntöjen rikkomisen. Tällaisissa tilanteissa muun ajateltavan tarjoaminen (kuten edellä) saattaa auttaa, kun käytökseen yritetään puuttua.

Negatiiviset seuraukset ja niihin puuttuminen. Syömishäiriökäyttäytyminen aiheuttaa useimmiten lähiympäristössä ärtymystä, turhautumista ja suuttumusta. Negatiivinen palaute ja vihamielinen suhtautuminen ei kuitenkaan auta käyttäytymisestä luopumisessa, vaan toimii jälleen uutena laukaisijana. Näin pahenevan syömishäiriökäyttäytymisen oravanpyörä on valmis. Tässä kohtaa vanhemmilta tarvitaan käyttäytymisen reaktiomalleja, jotka tukevat sairastunutta rauhallisesti, lempeästi ja päättäväisesti (kts. reaktiomallit delfiini ja bernhardinkoira). Ja jälleen tarvitaan sairauden ulkoistamista.

Itsensä vahingoittaminen (esim. viiltely), pakkoliikunta ja oksentaminen johtavat väistämättä myös terveydellisiin ongelmiin, jotka voivat olla pitkäaikaisia tai jopa pysyviä (esim. rasitusmurtumat, arvet, osteoporoosi, hampaiden kiillevauriot). Seurauksista voi antaa rauhallisesti ja kiihkottomasti tietoa sairastuneelle tyyliin "olen lukenut, että...", "lääkäri sanoi, että...", "oletko huomannut, että...". Jälleen harhauttaminen ja muu yhteinen tekeminen (vaikka yksinäisen juoksulenkin korvaaminen yhteisellä rauhallisella kävelyllä) voi olla apuna. Vahtiminen voi johtaa siihen, että sairastunut keksii uusia salaisia tapoja toteuttaa käyttäytymistään, jolloin vanhempien on vaikea pysyä kärryillä siitä, tapahtuuko tällaista kuinka usein ja onko muutosta parempaan vai huonompaan suuntaan.

Jos mahdollista, sairastuneen pitäisi joutua vastaamaan käyttäytymisen negatiivisista seurauksista itse. Näin esimerkiksi tilanteessa, jossa hän on rikkonut raivonpuuskassa tavaroita, heitellyt ruokaa, sotkenut kylpyhuoneen oksentaessaan. Teon tehnyt siivoaa jäljet, ei läheinen! Hukkaan menneen ruuan hinta voidaan esim. vähentää viikkorahasta. Syömishäiriökäyttäytymisen jälkien hävittäminen ja siloittelu on palkinto, ei rangaistus.

Pieneltäkin tuntuva asia voi joskus toimia joko palkintona syömishäiriökäyttäytymisestä tai ei-kannustavana rangaistuksena. Esimerkki: sairastunut jättää erityisruokavalion takia syömästään leivästä kaikki kannikat syömättä, koska ne ovat isompia/painavampia kuin muut viipaleet. Hän vaatii vanhempaa syömään nämä itselleen kelpaamattomat osat, jotteivat ne "mene hukkaan" - sairastunut on kovin ympäristötietoinen. Aluksi vanhempi syö leivänkannikat ja käyttäytyminen jatkuu ennallaan, vaikka vanhempi huomattelee asiasta. Lopulta vanhempi kieltäytyy syömästä kannikoita. Leivänkannikoita homehtuu ja sairastunut joutuu heittämään niitä pois. Tämän jälkeen sairastunut alkaa itse syödä kannikoita.

* * * * *

Kun ABC-mallia hyödynnetään, voi olla hyvä pitää aluksi kirjaa ei-toivotusta käyttäytymisestä ja omista havainnoista laukaisevien tekijöiden suhteen (edeltävä tapahtuma + sen mahdollisesti herättämät tunteet sairastuneessa). Keskustelu sairastuneen kanssa laukaisevista tekijöistä on helpointa aloittaa viitaten omiin havaintoihin tapahtumista ja jatkaen sitten koettuihin tuntemuksiin esimerkiksi tähän tapaan: "Huomasin, että puristit kätesi nyrkkiin ja rypistit otsaasi. Näin tapahtuu yleensä silloin kun ihminen suuttuu. Voisitko kuvailla miltä sinusta tuntui sillä hetkellä?" tai "kun ystäväsi oli soittanut ja perunut leffareissun, huomasin että olit kovin vaisu ja sinulla oli kyyneleitä silmissä. Ihan kuin olisit ollut hirveän surullinen. Sinua taisi harmittaa kovasti?" Yhdessä kannattaa jos mahdollista myös pohtia, millaisia seurauksia (positiivisia tai negatiivisia) käytöksellä on sairastuneelle.

- N -

Valmiusviivain - apuväline muutoshalun arvioimiseen

Lujittuneen käytösmallin muuttaminen ei koskaan ole vain valinta kahden vaihtoehdon välillä; tänään teen näin ja huomenna toisin. Erityisen monimutkaista tämä on kun pyritään muuttamaan käytöstä, johon liittyy pakkomielteitä ja/tai riippuvuutta kuten syömishäiriöissä. Muutosprosessissa on tällöin useita vaiheita, joita kuvasin aiemmassa kirjoituksessa. Läheinen ihminen voi auttaa ja ohjata sairastuneen muutosprosessia hellävaraisesti ja kunnioittavasti (vrt. delfiini-reaktiomalli). Ongelmaksi voi kuitenkin nousta se, etteivät läheinen ja sairastunut ole yhtä mieltä muutostarpeesta ja siitä onko muutos mahdollista toteuttaa.

Valmiusviivain on työkalu, jonka avulla voidaan arvioida sairastuneen valmiutta muutokseen. Kun auttajalla on käsitys siitä, missä kohdassa muutosprosessia mennään, odotukset ja tarjottu apu on helpompi suhteuttaa sairastuneen tilanteeseen. Viivain on yksinkertaisesti jana nollasta kymmeneen, jossa arvo nolla tarkoittaa esimerkiksi "ei ollenkaan / huonoin mahdollinen" ja arvo kymmenen "hyvin paljon / paras mahdollinen". Viivainta voi käyttää joko konkreettisesti kuvana tai sanallisesti pyytäen keskustelukumppania arvottamaan esitetty asia asteikolla 0-10.

Valmiusviivain (mukaeltu: Skills-based Learning for Caring for a Loved One with an Eating Disorder)

Yleisesti ottaen motivoituminen voidaan esittää kaavalla:
Motivoituminen = asian koettu tärkeys x onnistumisen todennäköisyys x tekemisen ilo (Furman&Ahola)

Muutosvalmiudessa on siis kaksi puolta: muutoksen koettu tärkeys ja usko kykyyn muuttua. Ensimmäinen kuvastaa sitä, miten tärkeänä sairastunut pitää muuttumista itsensä kannalta. Jälkimmäinen taas kuvastaa sairastuneen luottamusta siihen, että hän onnistuu toteuttamaan muutoksen.

Keskustelussa koskien muutoksen tärkeyttä sairastuneelta voi kysyä seuraavan kaltaisia kysymyksiä pyytäen soveliaassa kohdassa näyttämään arvoa valmiusviivaimelta:
- arvioi muutoksen (esim. syödyn ruokamäärän lisäämisen) tärkeyttä itsellesi asteikolla nollasta kymmeneen?
- millaisia huolenaiheita sinulla on koskien nykyistä käytöstäsi (esim. syömisten rajoittamista)?
- miksi haluaisit tämän asian muuttuvan (esim. haluaisit syödä enemmän)? 
- mitä syitä sinulla on tehdä muutos (esim. syödä enemmän)? 
- tarvitsetko muutosta johonkin / mitä se saisi aikaan (esim. mitä tapahtuisi jos söisit enemmän)?
- kuinka sitoutunut olet muuttumaan?

Keskustelussa koskien kykyä muuttua sairastuneelta voi vastaavasti kysyä seuraavaa:
- arvioi kykyäsi toteuttaa muutos asteikolla nollasta kymmeneen?
- kuinka luottavainen olet sen suhteen että pystyt muuttumaan (esim. syömään enemmän)?
- onko sinulla eväitä / kykyjä / taitoja tämän muutoksen tekemiseen?
- kuinka paljon olet valmis panostamaan muutoksen toteuttamiseen?
- mikä on suurin syy sille, että alkaisit toteuttamaan muutosta?
- kuka voisi auttaa sinua muutoksen tekemisessä?

Keskustelu voi kulkea myös tähän tapaan: ”Et ole antanut itsellesi nollaa, joten joku osa sinussa haluaa muuttua. Voisitko kertoa miksi annoit itsellesi kolmosen etkä nollaa?” Tällainen avaus antaa sairastuneelle mahdollisuuden miettiä omia positiivisia motiivejaan muutokselle. Näin saat tilaisuuden antaa kehuja ja kohentaa sairastuneen itsetuntoa ja itseluottamusta muuttumisen suhteen: ”On ollut varmaan vaikeaa vastustaa syömishäiriötä ja päästä noin kauaksi nollasta! Mitähän vaatisi, että pääsisit kymppiin? Onko jotain mitä minä voisin tehdä auttaakseni?”

Voit myös antaa oman arvosanasi muutoksen tärkeydelle, jos sairastunut antaa siihen luvan: ”Saanko minäkin laittaa oman numeroni, joka kertoo kuinka tärkeänä pidän tämän käytöksen muuttumista?”  Näin saatat saada aikaan neuvottelun, joka johtaa jonkinlaisen kompromissin tekemiseen kyseisen muutoksen suhteen.

Yhdistettynä tavoitekeskeiseen motivoivaan keskustelutapaan valmiusviivaimen käyttö voi edesauttaa muutosprosessia ja avata tilaisuuksia hyödylliselle vuorovaikutukselle. Sitä voidaan käyttää muutoksen valmistelussa etenkin harkintavaiheessa.

Sairastunutta voi pyytää antamaan viivaimella arvosanan esimerkiksi koskien hänen kykyään huolehtia omasta ravitsemustilastaan. "Miksi annoit itsellesi tuon numeron?" Jos arvo on suurempi kuin nolla, voi kysyä seuraavaksi "miksi annoit itsellesi nelosen etkä nollaa?" Näin kysymällä sairastunut voidaan saada ottamaan esille asiosta, jotka tukevat muutosta parempaan. "Mitä ajatettelet tapahtuvan jos pysyt aina tuossa numerossa? Mitähän pitäisi tapahtua, että voisit antaa itsellesi tästä kympin? Millaista apua tarvitsisit päästäksesi kymppiin?" Näin saatetaan päästä ns. muutospuheeseen (ongelman tunnistaminen >> huolen ilmaisu >> muutosaikomusten esittäminen >> muutokseen sitoutuminen). Tiedetään, että ihminen toteuttaa todennäköisimmin sellaisia asioita, joita hän on lausunut ääneen. Sen takia sairastuneen saaminen puhumaan muuttumisesta on tärkeää. Mikäli kuulet tällaista muutospuhetta, muista heijastava kuunteleminen ja asioiden yhteenvetäminen!

Jos sairastuneen itselleen antamat arvosanat ovat mielestäsi suhteettoman korkeita, voi olla hyödyllistä havainnollistaa omaa arviotaan viivaimen avulla: "haittaako jos minä näytän mihin kohtaan asteikolla minä asettaisin sinut tässä tilanteessa?" Jos saat luvan, perustele antamasi luku rauhallisesti omien havaintojen ja/tai tosiasioiden avulla esimerkiksi: "antaisin sinulle tässä vaiheessa kakkosen, koska et ota ateriasuunnitelman mukaisia annoksia, vaikka painosi laskee. Kätesi ovat koko ajan kylmät ja laboratoriokokeiden mukaan luuytimesi ei toimi kunnolla. En antaisi kuitenkaan nollaa, koska syöt kaiken ottamasi ruuan etkä yritä enää kieltäytyä siitä kokonaan". Voit myös kysyä ensin, minkä arvosanan sairastunut uskoisi sinun antavan hänelle ja pyydä häntä perustelemaan miksi, näin pääsette vertailemaan näkökulmia rakentavalla tavalla.

Viivaimen avulla voidaan myös tehdä tilannekatsauksia ja konkreettisesti osoittaa muutoshalun edistyminen: "Kun keskusteltiin tästä pari viikkoa sitten, annoit itsellesi kakkosen. Nyt annoit nelosen! Hienoa, olet edistynyt! Jos voin mitenkään auttaa sinua pysymään nelosessa tai jopa etenemään lisää, kerro ihmeessä."

Valmiusviivaimen käytön hyviä puolia ovat myös se, että sen avulla läheinen voi pitää keskustelun melko neutraalina siinä tapauksessa, että olisi taipuvainen herkästi reagoimaan sairastuneen sanomisiin ylitunteellisesti ("meduusa") tai pyrkimään väittelemällä tai kiistelemällä lopputulokseen ("sarvikuono"). Lisäksi vierekkäin keskustelu (esim. valmiusviivaimen äärellä) ei ole niin herkkä konflikteille kuin keskustelu kasvoikkain.

- N -

Ei laihduteta huomennakaan

Jos perheessä nuori alkaa kiinnittää huomiota muiden syömiseen, kuluttaa tuhottomasti aikaa tuoteselosteita tutkien, vaatii kevyttuotteita jääkaappiin ja suhtautuu kovin tunteenomaisesti "epäterveellisiin" ruokiin, on syytä havahtua. Mikä on tällaisen käytöksen taustalla? Miksi ruoka herättää niin paljon ristiriitaisia tunteita?

Hämmästyttävän moni anoreksiatarina lähtee muutaman kilon laihdutusyrityksestä, erityisesti sellaisesta joille alun pitäenkään ei ollut mitään terveydellistä tarvetta. Kun keho laihtuu riittävästi, kehittyy aliravitsemustila. Fyysisten oireiden lisäksi kaikki riittävän alipainoiset ihmiset saavat psyykkisiä oireita (vrt. Minnesota-tutkimus); tunteiden säätelyvaikeuksia, pakonomaisen käyttäytymisen oireita, mielialan laskua, seksuaalisen ja sosiaalisen mielenkiinnon häviämistä ym. Joskus muinoin nälänhädän aikana ruuan ympärille keskittyvä pakonomainen käyttäytyminen saattoi palvella jopa hengissä selviytymistä, mutta anoreksiassa pakko-oireet suuntautuvat ruokaan ja syömiseen liittyvien rajoittavien sääntöjen ja rutiinien muodostamiseen. Sairastunut saattaa kuvata ulkopuolisen äänen, joka puhuu yksikön toisessa persoonassa, käskyttää ja haukkuu. Eikä sitten enää oikein erota, mikä ajatus on oma ja mikä syömishäiriön; voinko enää pitää lempiruuastani, koska siinä on liikaa kaloreita? Keskittymiskyky, muisti, oppimis- ja ongelmanratkaisukyky heikkenevät, mikä hankaloittaa paranemista. Itseään ruokkiva noidankehä on valmis.

Tänään 6. toukokuuta on kansainvälinen Älä laihduta -päivä. Mutta mitä jos ei annettaisi kyseenalaista esimerkkiä huomennakaan?

- N -

Muutos ja syömishäiriön vaiheet

Syömishäiriön vaiheita sairautena voidaan kuvata monivaiheisella kaarella. Eri vaiheiden kesto on yksilöllistä vaihdellen kuukausista vuosiin. Takaisin kuherrus- ja kärsimysvaiheisiin palaamistakin voi tapahtua.

Kuva 1. Syömishäiriön vaiheet (Syli ry. Opas läheisille)

Jotta syömishäiriöön sairastunut etenisi sairauden vaiheesta toiseen ja paranisi, hänen tulisi kyetä muuttamaan käyttäytymistään. Käyttäytymisen muutosta voidaan kuvata transteoreettisella muutos-mallilla (Prochaska, J. & DiClemente, C. (1984). The Transtheoretical Approach: Crossing the Traditional Boundaries of Therapy). Syömishäiriöiden hoidossa tämä malli on kätevä, koska sillä voidaan havainnollistaa huoltajille sairastuneen valmiutta hyväksyä muutostarve, suunnitella ja toteuttaa muutosta. Tämä vähentää ristiriitoja ja turhia odotuksia perheessä.

Kuva 2. Miten muutos toteutuu syömishäiriössä?

On tavallista, että syömishäiriöön sairastunut pyörii tässä muutosympyrässä joskus useampiakin kierroksia, kun taas sairastuneen läheiset olisivat tilanteen huomattuaan heti valmiita toimintaan. Se on kuitenkin turhaa niin kauan, kun sairastunut ei itse ole valmis tekemään muutoksia. Tämä aiheuttaa herkästi yhteenottoja. Läheisille lohdutuksena sanottakoon, että vaikka varsinaiseen toimintavaiheeseen ei heti pääsisikään, sairastunutta voi silti auttaa etenemään monin tavoin. Tässä itse asiassa perheellä - niin vanhemmilla kuin sisaruksillakin - on oma tärkeä tehtävänsä.

Esiharkintavaihe

Aluksi sairastunut ei ilmaise minkäänlaista halukkuutta muutokseen (vrt. kuherrusvaihe, kuva 1). Itse asiassa hänen mielestään sille ei ole mitään tarvetta, koska hänen mielestään ongelmaa ei ole. Suhtautuminen kaikkeen keskusteluun, informaatioon ja ajatuksiin koskien syömishäiriötä ja käyttäytymisen muuttamista terveellisempään suuntaan on torjuvaa ja vastustavaa. Tässä vaiheessa oleva tulee hoitoon lähinnä toisten pakottamana. Hän saattaa tehdä pakon edessä muutoksia, mutta palaa nopeasti vanhoihin tapoihin, jos painetta ei enää ole (esim. osastolta kotiutuessa - siksi yhteinen rintama!).

Miten läheinen voi auttaa? 

Loogiset perustelut, väittely ja määräily ovat turhia. Ne vain lisäävät vastustusta ja antavat sairastuneelle tilaisuuden harjoitella syömishäiriöargumentaatiota. Kannattaa mieluummin käyttää epäsuoria kehoituksia kuten "hoitotahon mukaan meidän pitäisi...", "olen lukenut, että...", "oletko huomannut, että...". Sairastunutta ei kannata yrittää "korjata", hänen täytyy parantua itse. 

Miksi -kysymykset vaikuttavat uhkaavilta ja tuomitsevilta, viittaan  edelliseen kirjoitukseen. Konfliktit ja negatiivinen ilmapiiri vievät sairastuneelta vähäisetkin halut kertoa murheistaan (siksi sairauden ulkoistaminen). Rauhoittelusta ("et näytä lihavalta vaikka syötkin tuon") ei ole hyötyä, sitä saa jatkaa loputtomiin.

Kanssakäymisessä sairastuneen kanssa pitäisi keskittyä luomaan lämmin ja turvallinen ilmapiiri ilman kritiikkiä. Keskusteluissa kannattaa pitäytyä ajankohtaisissa, syömishäiriön ulkopuolisissa aiheissa tai miellyttävissä muistoissa, joihin nykyhetkeä voi tarvittaessa verrata. Yhteinen mukava tekeminen tai ajanviete sisarusten ja perheen kera auttavat. Sairastuneen terveydentilasta voi antaa objektiivista tietoa kytkien havainnot syömishäiriön aiheuttamiin oireisiin ("oletko huomannut että sinulta lähtee paljon hiuksia? olen lukenut että se liittyy aliravitsemukseen", "sinulla tuntuu olevan nykyisin aina kylmä. Et saa riittävästi energiaa, jotta ruumiisi jaksaisi lämmittää itseään"). Sairastunut kannattaa myös keskustelussa erottaa syömishäiriöstä ("syömishäiriö saa sinut ajattelemaan, että..."), jotta hänen kanssaan voisi paremmin liittoutua sitä vastaan kun se aika tulee. Pieniäkin muutoksia terveeseen suuntaan ja syömishäiriöön liittymätöntä toimintaa kannattaa kehua. Jos mahdollista, yritä ymmärtää, mikä sairastuneen elämässä on saanut hänet turvautumaan syömishäiriöön ja mitä turvaa se hänelle antaa. Muista kärsivällisyys! Panosta omaan ja muun perheen hyvinvointiin aina kun mahdollista.

Harkintavaihe

Sairastuneelle alkaa muodostua käsitys siitä, että hänellä on ongelma (vrt. kärsimysvaihe, kuva 1). Vaiheelle tunnusomaista on ajattelua hallitseva ristiriitaisuus. Toisaalta muutoksen tarve tunnistetaan ja mahdollisista ratkaisuista ja toiminnasta ollaan valmiimpia ottamaan vastaan tietoa, toisaalta taas muutokseen ei haluta vielä sitoutua. On tyypillistä, että sairastunut ajattelee toisten liioittelevan hänen ongelmiaan. Hän saattaa punnita - joskus pitkään ja hartaasti - muutoksen hyviä ja huonoja puolia.

Miten läheinen voi auttaa?

Edelleen syömishäiriön negatiivisista seurauksista - niin fyysisistä kuin psyykkisistä - kannattaa antaa tietoa yhdistäen ne sairastuneen omaan tilanteeseen. Sairastunutta voi auttaa listaamaan syömishäiriöstä luopumisen hyviä ja huonoja puolia. Muutosta estäviä tekijöitä voi kartoittaa. Mikä on vaikeaa, olisiko jotain helpompaa? Millaisia vaihtoehtoisia toimintasuunnitelmia olisi? Suorien neuvojen antamista kannattaa edelleen välttää ja keskittyä mieluummin vaihtoehtojen etsimiseen ja sairastuneen oman valinnan ja muutostahdon tärkeyden korostamiseen.

Valmisteluvaihe

Tässä vaiheessa sairastuneen halu muuttua vahvistuu samoin kuin aikomus aloittaa muutokseen tähtäävä toiminta (vrt. toive muutoksesta, kuva 1). Motiiveja käydään läpi ja niistä haetaan voimaa muutoksen aloittamiseen. Ongelmana voi olla se, että hyvät aikomukset eivät yksin riitä ja sairastunut voi jäädä jumiin tähän vaiheeseen. Tarvitaan toteuttamiskelpoinen suunnitelma.

Miten läheinen voi auttaa?

Tavoitteiden selkeä määrittely auttaa toimintasuunnitelman tekemisessä. Lisäksi se helpottaa onnistumisen seurantaa, minkä avulla toiminnan suunta on helpompi säilyttää. Mistä sairastunut tietää onnistuneensa? Miten edistymistä voi seurata? Kysy voitko auttaa sairastunutta jollain tavalla hänen suunnitelmissaan. Mistä olisi apua ja mistä taas ei?

Esimerkki:
Tavoite; haluan lopettaa tyhjentäytymiskäyttäytymisen
Mistä tiedän että onnistun; pystyn olemaan oksentamatta pääaterioiden jälkeen
Miten voin seurata edistymistä; oksentamiskerrat/viikko vähenevät (oma kirjanpito), aika jonka pystyn olemaan oksentamatta ruuan jälkeen pitenee
Mikä auttaa; ruokailun jälkeen pelataan korttia / katsotaan TV:tä 1 tunnin ajan
Mikä ei auta; jään yksin huoneeseeni

Mikäli läheinen haluaa tehdä ehdotuksia, kannattaa ensin kysyä lupa sairastuneelta; "sopiiko että kerron mitä ajattelen tästä...?" "haluaisitko kuulla minun näkökulmani tähän...?". Näin vahvistetaan sairastuneen tunnetta siitä, että hän itse on avainasemassa muutoksen toteuttamisessa.

Tavoitteet voi jakaa pieniin osiin, joiden toteuttaminen on helpompaa kuin yhden ison tehtävän. Aina ei myöskään kannata aloittaa vaikeimmasta tehtäväst vaan sellaisesta, jossa onnistuminen on todennäköisintä. Onnistumiset kasvattavat sairastuneen itsetuntoa, joka useimmiten on syömishäiriöön sairastuneella huono. Entä onko varasuunnitelmaa mihin turvautua, jos ensin kaavailtu ei onnistukaan? 

Läheisen kannattaa muistaa, että tavoitteen toteutuminen voi myös aiheuttaa ahdistusta! Jotta tämä ei tulisi yllätyksenä, myös näistä vaikeuksista kannattaa keskustella etukäteen ja miettiä mahdollisia selviytymistapoja. Kannattaa myös kartoittaa kaikki tahot, joilta apua ja tukea voi saada ja tehdä nämä selväksi myös sairastuneelle (esim. sisarukset, lähisukulaiset, vertaistukiryhmät, ystävät, hoitotaho).

Jotta sairastuneen olisi helpompi nähdä muutostarve ja aloittaa muutos, hänen pitäisi joutua kohtaamaan sairaan toimintansa seuraukset (esim. jos hän oksentaa tai rikkoo tavaroita, hän myös siivoaa jäljet) eikä hänen saisi antaa toimia syömishäiriötä hyödyttävällä tavalla (esim. pitää huoneen patteria täysillä palelemisen takia).

Toimintavaihe

Tässä vaiheessa sairastunut muokkaa käyttäytymistään ja/tai elämäntapojaan (esim. lopettaa pakkoliikunnan, alkaa noudattamaan ateriasuunnitelmaa), mikä vaatii huomattavaa sitoutumista ja energiamäärää.

Itse toiminta sinänsä sekoitetaan usein muutokseen. Tällainen ajattelutapa jättää huomiotta kaiken sen valmistautumisen mikä toiminnan aloittamiseen tarvitaan sekä yritykset ylläpitää muutosta sen tapahduttua.

Miten läheinen voi auttaa?

On hyödyllistä pyrkiä löytämään tapoja välttää kiusausta palata vanhoihin käytösmalleihin, kun tavoite on saavutettu. Jos tavoitteen saavuttamista on yritetty ennenkin, pyri keskustelemaan epäonnistumiseen johtaneista syistä ja siitä, mitä niistä voisi oppia. Onko joitain merkkejä, jotka ennakoivat epäonnistumista? Mitkä asiat auttoivat aiemmin, olisiko niistä nyt hyötyä? 

Rohkaise ottamaan mieluummin pieniä kuin suuria askeleita, pidä huolta suhteellisuudentajusta. Anna tunnustusta jo saavutetuista askeleista. Sairastunutta voi myös auttaa näkemään pientenkin muutosten tuomat positiiviset seuraukset kyselemällä hänen havaintojaan ("oletko huomannut, että kätesi ovat nyt paljon lämpimämmät / jaksat paremmin / olet sosiaalisempi...?"). Anna hänen ottaa sopivassa määrin vastuuta ja riskejä. Huomioi yrittämisen halu ja anna siitäkin tunnustusta, vaikka kaikki ei heti onnistuisikaan. Muistuta tarvittaessa, että jokaisesta virheestä voi oppia eikä kaikki toiminta aina johda suoraan menestykseen. Auta muokkaamaan toimintasuunnitelmaa, jos se ei näytä toimivan. Huomioi myös merkit mahdollisesta tosiasioiden kieltämisestä (= sairastunut kieltää palaavansa vanhoihin tapoihin vaikka näin olisi käynyt) ja pyri tarttumaan niihin ajoissa.

Ylläpitovaihe

Tässä vaiheessa uusia toimintamalleja pyritään lujittamaan niin, että saavutetusta muutoksesta tulisi pysyvä. Asiaan liittyviä pieniä takapakkeja ja pettymyksiä täytyy opetella sietämään niin, ettei niiden sattuessa sairaus ala uudelleen pahentua.

Miten läheinen voi auttaa?

Kannusta sairastunutta löytämään uusia syömishäiriön ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita tai toimintaa. Se auttaa palaamaan elämään, jossa syömishäiriötä ei tarvita. Rohkaise (iänmukaiseen) itsenäisyyteen ja vastuunottoon, mutta tarjoa tarvittaessa tukeasi ja muistuta muista olemassa olevista tukiresursseista (kts. edellä). On hyödyllistä tietää, mitkä merkit viittaavat pahenemisvaiheeseen. Pidä myös edelleen silmällä kieltämisen merkkejä äläkä epäröi tarttua niihin - lisää tässä ja tässä tekstissä.

Pahenemisvaihe

Ylläpitovaihe saattaa päättyä joko toipumiseen tai takapakkiin. Pahenemisvaiheet ovat yleisiä syömishäiriöissä. Vaikka sairastunut kuitenkin ikäänkuin palaisi lähtöruutuun, on taustalla kuitenkin kokemus yrittämisestä, ja ympyrästä on mahdollista selvitä nopeammin läpi. Virheistä voi oppia ja kokeilla seuraavaksi toisenlaista lähestymistapaa.

Miten läheinen voi auttaa?

Takapakkeja kannattaa pitää osana oppimisprosessia. Kannusta positiivisuuteen - epäonnistuminen ei ole maailmanloppu! Tilannekatsaus ja yrityksestä opitun läpikäynti auttaa. Rohkaise uusien näkökulmien ottamiseen. Älä syyllistä epäonnistumisesta.

***

Tässä pähkinänkuoressa muutosmalli ja sen soveltaminen syömishäiriön kotihoitoon. Jotta läheisten olisi vielä helpompi arvioida sitä, millainen on sairastuneen kyky ja halukkuus muutokseen, kirjoitan myöhemmin valmiusviivaimesta ja sen käytöstä.

- N -

Kuuntelemisen ja keskustelun vaikea taito

Keskusteleminen syömishäiriötä sairastavan kanssa on välillä todella turhauttavaa. Etenkin kuherrusvaiheessa (kts. sairauden vaiheet) sairastunut kokee, ettei mitään ongelmaa ole vaan hän voi loistavasti - ongelma on korkeintaan muiden päässä. Kärsimysvaiheessa sairastunut on jo huomannut ettei kaikki olekaan niin loistavasti, mutta halua muutokseen ei ole. Mitäs siis sotkeudutte, pakotatte turhiin juttuihin, ei kuulu teille! 

Siinäkin vaiheessa, kun toive muutoksesta on herännyt, ajatukset heilahtelevat ambivalentisti paranemishalun ja syömishäiriöön palaamisen välillä. Vanhemman vaistot suorastaan huutavat vähättelemään syömishäiriöajatuksia ja siloittelemaan tietä terveyteen; "Unohda tuollaiset ajatukset! Et sinä tuosta annoksesta liho! Ei se niin vaikeaa ole, kyllä kaikki kääntyy hyväksi kun vain syöt". Tässä piilee selvä ansa! Sairaiden ajatusten vähättely, oikaisu ja neuvominen saavat sairastuneen tuntemaan, ettei häntä kuunnella eikä kukaan ymmärrä miltä hänestä tuntuu. Kuinka kukaan siis voisi auttaa? Ahdistusta herättävien asioiden siloittelu ei auta pitkässä juoksussa eikä sairastunut opi keinoja itse sietämään muutokseen liittyvää ahdistusta. Hetken päästä saat siloitella lisää, eikä tarve lopu koskaan. Syömishäiriön tarjoamat ahdistuksen sietokeinot ovat paljon tehokkaampia.

Ei ole helppoa kuunnella, kun omat negatiiviset tunteet ovat pinnassa ja tekisi mieli torpata epäloogiset tai sairaat ajatukset saman tien. Älä kuitenkaan keskeytä tai puhu päälle. Keskity! Jos sairastunut luottaa sinuun niin paljon, että haluaa jakaa ajatuksiaan, palkitse se kuuntelemalla. Jotta sairastunut tietää sinun keskittyvän siihen mitä hän sanoo, osoita sanattomasti että kuuntelet. Ota katsekontakti, nyökyttele, ynähtele, mitä vaan mikä sinulle on luontevaa. Eräs tehokkain kuuntelemisen keino on heijastaa kuultu (reflective listening). Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa, että kuunneltuasi mitä sairastuneella on sanottavana, toistat saman asian mutta omin sanoin. Avauksena voi käyttää esim. "kuulostaa siltä, että...", "tarkoititko että...?", "ymmärsinkö oikein että ajattelet...?" Pitemmästä ajatuskulusta voi tehdä yhteenvedon. Eikä ole aina niin väliä, että heijastamasi asia meni täysin oikein. Pieni epätarkkuus tai virhe antaa sairastuneelle mahdollisuuden tutkia asiaa mielessään enemmän, lisätä tai tarkentaa. Tämä vain vahvistaa kokemusta siitä, että häntä todella yritetään ymmärtää. Edistyneemmillä heijastustavoilla pystytään esimerkiksi vahvistamaan muutoshalua tai auttamaan sairastunutta näkemään asian positiiviset puolet.

Kiistely sairastuneen kanssa on turhaa. Se saa hänet vain kaivautumaan syvemmälle poteroonsa ja puolustautumaan kuten kenet hyvänsä. Ambivalenttia ei todennäköisesti saa taivuteltua oikeaan suuntaan väittelemällä, vaan joutuessaan haastetuksi hän valitsee sen toisen polun. Tuomitseminen, kritisointi ja syyttely ovat varmoja keinoja lopettaa tuloksellinen keskustelu siihen paikkaan. On karu tosiasia, että syömishäiriöön sairastunut ajattelee asioista ristiriitaisesti ja vastustaa muutosta. Mikäli näin ei olisi, hän ei olisi nyt siinä pisteessä kuin on. Koeta siis hyväksyä se! Lämmin, rauhallinen ja ystävällinen ilmapiiri osoittaa sairastuneelle, että hänet hyväksytään siitäkin huolimatta, että syömishäiriö on vallannut hänen elämänsä (viittaan syömishäiriön ulkoistamisen tärkeyteen!).

Keskusteltaessa syömishäiriöön sairastuneen kanssa empatian ilmaiseminen on elintärkeää. Tämä ei suinkaan tarkoita ajatusten hyväksymistä sellaisenaan, vaan yritystä ymmärtää sairastuneen näkökulma ilman tuomitsemista, kritiikkiä ja neuvojen tuputtamista. Esimerkiksi tyttäreni ilmaistessa kovin sanoin ärtymystään siitä, että vahdin hänen syömisiään, en vastaa "pakkohan mun on, koska suhun ei voi luottaa siinä suhteessa että ottaisit riittävän annoksen!" vaan mieluummin "sen täytyy tosiaan tuntua susta ärsyttävältä, koska ajattelet syöväsi riittävästi eikä sun ikäisen ruokailua yleensä kukaan valvo".

Ajatusten ristiriitaisuus antaa mahdollisuuden korostaa eroavaisuuksia sairaudessa pysyttelyn ja tulevaisuuden toiveiden välillä. Tämä antaa perspektiiviä paranemishalun suhteen ja tarjoaa sairastuneelle mahdollisuuden pyrkiä muutokseen itse ilman pakkoa: "Kerroit että haluaisit mennä ensi kesänä rippileirille. Painosi ei ole vielä lääkärin määrittämällä turvallisella alueella, et ota täysiä annoksia etkä suostu syömään toisten kanssa. Leirillä sun pitäisi pärjätä viikko ja syödä toisten kanssa kokin laittamaan ruokaa. Olen hiukan hämmentynyt. Mitä ajattelet, millä tavoin leiri voisi onnistua?"

Kun voimakasta vastarintaa ilmenee, kannattaa keskustelussa ottaa aikalisä eikä lähteä hyödyttömään väittelyyn. "Tuntuu siltä että keskustelu on nyt mennyt vähän liian kiihkeäksi. Pidetäänpä pieni tauko ja palataan asiaan myöhemmin." Älä kerro valkoisia valheita ("en suinkaan ole vihainen, grrrr!!!") etenkin jos ruumiinkielesi kertoo, että olet voimakkaiden tunteiden vallassa. Se on sairastuneen vähättelyä, hän kyllä pystyy havaitsemaan ilmapiirin muutoksen. Mieluummin myönnä asia; "Minä olen nyt ärtynyt, joten ei kannata jatkaa keskustelua. Kun olen rauhoittunut niin jatketaanko sitten tästä aiheesta?" Kyky myöntää negatiivisetkin tunteet ja pysyä niiden yläpuolella antaa sairastuneelle hyvän esimerkin siitä, etteivät vaikeat tunteet riko ja miten niitä pitäisi käsitellä.

Jos mahdollista, keskustelussa kannattaa korostaa sairastuneen omia kykyjä muistaen empatia ja antaa positiivista palautetta pienistäkin edistysaskeleista ja ei-syömishäiriöisestä toiminnasta; "Kuulostaa siltä, että noiden pakkoajatusten kanssa pärjääminen ei tosiaankaan ole helppoa! Toisaalta olet aina ollut erittäin päättäväinen. Ja olet tosi hienosti onnistunut nyt ottamaan uusia ruoka-aineita ateriasuunnitelmaan. Joten uskon kyllä että pystyt siihen!"

Kun sairastuneelle esittää kysymyksiä, kannattaa muistaa että niitä on sekä suljettuja että avoimia. Suljettuihin kysymyksiin on olemassa lähinnä lyhyitä vastauksia: "Voisitko ottaa vähän lisää?" "EN!" "Miksi et suostu syömään?" "No kun ei huvita!" Suljetut kysymykset lopettavat vuorovaikutuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Avoimet kysymykset sen sijaan vaativat pidemmän vastauksen ja avaavat mahdollisuuden uusille ideoille ja keskustelulle. Avoimet kysymykset eivät ole tuomitsevia tai uhkaavia, ja ne alkavat useimmiten sanoilla kuka, mitä, milloin, missä ja millä tavalla. Käteviä keskustelun avauksia ovat myös "kertoisitko...", "kuvailisitko...", "mitä luulet...", "mitä ajattelet...". "Tuo makaronilaatikko näyttää herättävän sussa voimakkaita tunteita. Voisitko kertoa niistä mulle?... Millä tavoin voisin auttaa?"

Edellä oleva antaa ehkä yltiöpositiivisenkin kuvan siitä, miten kanssakäyminen syömishäiriöön sairastuneen kanssa on tuloksekasta. Ainahan näin ei todellakaan ole! Huoltajan hermojen säästämiseksi keskustelun taso ja tavoitteet kannattaisi suhteuttaa sekä sairauden vaiheeseen että sairastuneen muutoshalukkuuteen. Niistä lisää tuonnempana.

- N -