9. toukokuuta 2014

Valmiusviivain - apuväline muutoshalun arvioimiseen

Lujittuneen käytösmallin muuttaminen ei koskaan ole vain valinta kahden vaihtoehdon välillä; tänään teen näin ja huomenna toisin. Erityisen monimutkaista tämä on kun pyritään muuttamaan käytöstä, johon liittyy pakkomielteitä ja/tai riippuvuutta kuten syömishäiriöissä. Muutosprosessissa on tällöin useita vaiheita, joita kuvasin aiemmassa kirjoituksessa. Läheinen ihminen voi auttaa ja ohjata sairastuneen muutosprosessia hellävaraisesti ja kunnioittavasti (vrt. delfiini-reaktiomalli). Ongelmaksi voi kuitenkin nousta se, etteivät läheinen ja sairastunut ole yhtä mieltä muutostarpeesta ja siitä onko muutos mahdollista toteuttaa.

Valmiusviivain on työkalu, jonka avulla voidaan arvioida sairastuneen valmiutta muutokseen. Kun auttajalla on käsitys siitä, missä kohdassa muutosprosessia mennään, odotukset ja tarjottu apu on helpompi suhteuttaa sairastuneen tilanteeseen. Viivain on yksinkertaisesti jana nollasta kymmeneen, jossa arvo nolla tarkoittaa esimerkiksi "ei ollenkaan / huonoin mahdollinen" ja arvo kymmenen "hyvin paljon / paras mahdollinen". Viivainta voi käyttää joko konkreettisesti kuvana tai sanallisesti pyytäen keskustelukumppania arvottamaan esitetty asia asteikolla 0-10.

Valmiusviivain (mukaeltu: Skills-based Learning for Caring for a Loved One with an Eating Disorder)
Yleisesti ottaen motivoituminen voidaan esittää kaavalla:
Motivoituminen = asian koettu tärkeys x onnistumisen todennäköisyys x tekemisen ilo (Furman&Ahola)

Muutosvalmiudessa on siis kaksi puolta: muutoksen koettu tärkeys ja usko kykyyn muuttua. Ensimmäinen kuvastaa sitä, miten tärkeänä sairastunut pitää muuttumista itsensä kannalta. Jälkimmäinen taas kuvastaa sairastuneen luottamusta siihen, että hän onnistuu toteuttamaan muutoksen.

Keskustelussa koskien muutoksen tärkeyttä sairastuneelta voi kysyä seuraavan kaltaisia kysymyksiä pyytäen soveliaassa kohdassa näyttämään arvoa valmiusviivaimelta:
- arvioi muutoksen (esim. syödyn ruokamäärän lisäämisen) tärkeyttä itsellesi asteikolla nollasta kymmeneen?
- millaisia huolenaiheita sinulla on koskien nykyistä käytöstäsi (esim. syömisten rajoittamista)?
- miksi haluaisit tämän asian muuttuvan (esim. haluaisit syödä enemmän)
- mitä syitä sinulla on tehdä muutos (esim. syödä enemmän)? 
- tarvitsetko muutosta johonkin / mitä se saisi aikaan (esim. mitä tapahtuisi jos söisit enemmän)?
- kuinka sitoutunut olet muuttumaan?

Keskustelussa koskien kykyä muuttua sairastuneelta voi vastaavasti kysyä seuraavaa:
- arvioi kykyäsi toteuttaa muutos asteikolla nollasta kymmeneen?
- kuinka luottavainen olet sen suhteen että pystyt muuttumaan (esim. syömään enemmän)?
- onko sinulla eväitä / kykyjä / taitoja tämän muutoksen tekemiseen?
- kuinka paljon olet valmis panostamaan muutoksen toteuttamiseen?
- mikä on suurin syy sille, että alkaisit toteuttamaan muutosta?
- kuka voisi auttaa sinua muutoksen tekemisessä?

Keskustelu voi kulkea myös tähän tapaan: ”Et ole antanut itsellesi nollaa, joten joku osa sinussa haluaa muuttua. Voisitko kertoa miksi annoit itsellesi kolmosen etkä nollaa?” Tällainen avaus antaa sairastuneelle mahdollisuuden miettiä omia positiivisia motiivejaan muutokselle. Näin saat tilaisuuden antaa kehuja ja kohentaa sairastuneen itsetuntoa ja itseluottamusta muuttumisen suhteen: ”On ollut varmaan vaikeaa vastustaa syömishäiriötä ja päästä noin kauaksi nollasta! Mitähän vaatisi, että pääsisit kymppiin? Onko jotain mitä minä voisin tehdä auttaakseni?”

Voit myös antaa oman arvosanasi muutoksen tärkeydelle, jos sairastunut antaa siihen luvan: ”Saanko minäkin laittaa oman numeroni, joka kertoo kuinka tärkeänä pidän tämän käytöksen muuttumista?”  Näin saatat saada aikaan neuvottelun, joka johtaa jonkinlaisen kompromissin tekemiseen kyseisen muutoksen suhteen.

Yhdistettynä tavoitekeskeiseen motivoivaan keskustelutapaan valmiusviivaimen käyttö voi edesauttaa muutosprosessia ja avata tilaisuuksia hyödylliselle vuorovaikutukselle. Sitä voidaan käyttää muutoksen valmistelussa etenkin harkintavaiheessa.

Sairastunutta voi pyytää antamaan viivaimella arvosanan esimerkiksi koskien hänen kykyään huolehtia omasta ravitsemustilastaan. "Miksi annoit itsellesi tuon numeron?" Jos arvo on suurempi kuin nolla, voi kysyä seuraavaksi "miksi annoit itsellesi nelosen etkä nollaa?" Näin kysymällä sairastunut voidaan saada ottamaan esille asiosta, jotka tukevat muutosta parempaan. "Mitä ajatettelet tapahtuvan jos pysyt aina tuossa numerossa? Mitähän pitäisi tapahtua, että voisit antaa itsellesi tästä kympin? Millaista apua tarvitsisit päästäksesi kymppiin?" Näin saatetaan päästä ns. muutospuheeseen (ongelman tunnistaminen >> huolen ilmaisu >> muutosaikomusten esittäminen >> muutokseen sitoutuminen). Tiedetään, että ihminen toteuttaa todennäköisimmin sellaisia asioita, joita hän on lausunut ääneen. Sen takia sairastuneen saaminen puhumaan muuttumisesta on tärkeää. Mikäli kuulet tällaista muutospuhetta, muista heijastava kuunteleminen ja asioiden yhteenvetäminen!

Jos sairastuneen itselleen antamat arvosanat ovat mielestäsi suhteettoman korkeita, voi olla hyödyllistä havainnollistaa omaa arviotaan viivaimen avulla: "haittaako jos minä näytän mihin kohtaan asteikolla minä asettaisin sinut tässä tilanteessa?" Jos saat luvan, perustele antamasi luku rauhallisesti omien havaintojen ja/tai tosiasioiden avulla esimerkiksi: "antaisin sinulle tässä vaiheessa kakkosen, koska et ota ateriasuunnitelman mukaisia annoksia, vaikka painosi laskee. Kätesi ovat koko ajan kylmät ja laboratoriokokeiden mukaan luuytimesi ei toimi kunnolla. En antaisi kuitenkaan nollaa, koska syöt kaiken ottamasi ruuan etkä yritä enää kieltäytyä siitä kokonaan". Voit myös kysyä ensin, minkä arvosanan sairastunut uskoisi sinun antavan hänelle ja pyydä häntä perustelemaan miksi, näin pääsette vertailemaan näkökulmia rakentavalla tavalla.

Viivaimen avulla voidaan myös tehdä tilannekatsauksia ja konkreettisesti osoittaa muutoshalun edistyminen"Kun keskusteltiin tästä pari viikkoa sitten, annoit itsellesi kakkosen. Nyt annoit nelosen! Hienoa, olet edistynyt! Jos voin mitenkään auttaa sinua pysymään nelosessa tai jopa etenemään lisää, kerro ihmeessä."

Valmiusviivaimen käytön hyviä puolia ovat myös se, että sen avulla läheinen voi pitää keskustelun melko neutraalina siinä tapauksessa, että olisi taipuvainen herkästi reagoimaan sairastuneen sanomisiin ylitunteellisesti ("meduusa") tai pyrkimään väittelemällä tai kiistelemällä lopputulokseen ("sarvikuono"). Lisäksi vierekkäin keskustelu (esim. valmiusviivaimen äärellä) ei ole niin herkkä konflikteille kuin keskustelu kasvoikkain.

- N -

1 kommentti:

  1. Tämä yksinkertainen työväline, jota ei edes tarvitse välttämättä piirtää kuin mieleensä, on hyvä apu myös oman toimintansa arvioimisessa; Kuinka olen kehittynyt läheisenä ja hoitajana? Kuinka olen oppinut tunnistamaan omat haitalliset reaktiomallini? Kuinka paljon edistymistä on kuin huomaamatta tapahtunut? Kuinka hyvin olemme puolisoni kanssa pystyneet pysymään yhtenäisessä rintamassa syömishäiriötä vastaan? Usein tunteet vellovat valtoimenaan ja tilanteet tuntuvat vaikeammilta kuin mitä ne jäsenneltyinä ja ikäänkuin ulkoapäin katsottuina ovatkaan. Valmiusviivainta apuna käyttäen hoitaja pystyy antamaan itselleen kannustavaa palautetta silloinkin, kun sairastunut ei vielä suostu keskusteluihin.

    VastaaPoista

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.