2. toukokuuta 2014

Kuuntelemisen ja keskustelun vaikea taito

Keskusteleminen syömishäiriötä sairastavan kanssa on välillä todella turhauttavaa. Etenkin kuherrusvaiheessa (kts. sairauden vaiheet) sairastunut kokee, ettei mitään ongelmaa ole vaan hän voi loistavasti - ongelma on korkeintaan muiden päässä. Kärsimysvaiheessa sairastunut on jo huomannut ettei kaikki olekaan niin loistavasti, mutta halua muutokseen ei ole. Mitäs siis sotkeudutte, pakotatte turhiin juttuihin, ei kuulu teille! 

Siinäkin vaiheessa, kun toive muutoksesta on herännyt, ajatukset heilahtelevat ambivalentisti paranemishalun ja syömishäiriöön palaamisen välillä. Vanhemman vaistot suorastaan huutavat vähättelemään syömishäiriöajatuksia ja siloittelemaan tietä terveyteen; "Unohda tuollaiset ajatukset! Et sinä tuosta annoksesta liho! Ei se niin vaikeaa ole, kyllä kaikki kääntyy hyväksi kun vain syöt". Tässä piilee selvä ansa! Sairaiden ajatusten vähättely, oikaisu ja neuvominen saavat sairastuneen tuntemaan, ettei häntä kuunnella eikä kukaan ymmärrä miltä hänestä tuntuu. Kuinka kukaan siis voisi auttaa? Ahdistusta herättävien asioiden siloittelu ei auta pitkässä juoksussa eikä sairastunut opi keinoja itse sietämään muutokseen liittyvää ahdistusta. Hetken päästä saat siloitella lisää, eikä tarve lopu koskaan. Syömishäiriön tarjoamat ahdistuksen sietokeinot ovat paljon tehokkaampia.

Ei ole helppoa kuunnella, kun omat negatiiviset tunteet ovat pinnassa ja tekisi mieli torpata epäloogiset tai sairaat ajatukset saman tien. Älä kuitenkaan keskeytä tai puhu päälle. Keskity! Jos sairastunut luottaa sinuun niin paljon, että haluaa jakaa ajatuksiaan, palkitse se kuuntelemalla. Jotta sairastunut tietää sinun keskittyvän siihen mitä hän sanoo, osoita sanattomasti että kuuntelet. Ota katsekontakti, nyökyttele, ynähtele, mitä vaan mikä sinulle on luontevaa. Eräs tehokkain kuuntelemisen keino on heijastaa kuultu (reflective listening). Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa, että kuunneltuasi mitä sairastuneella on sanottavana, toistat saman asian mutta omin sanoin. Avauksena voi käyttää esim. "kuulostaa siltä, että...", "tarkoititko että...?", "ymmärsinkö oikein että ajattelet...?" Pitemmästä ajatuskulusta voi tehdä yhteenvedon. Eikä ole aina niin väliä, että heijastamasi asia meni täysin oikein. Pieni epätarkkuus tai virhe antaa sairastuneelle mahdollisuuden tutkia asiaa mielessään enemmän, lisätä tai tarkentaa. Tämä vain vahvistaa kokemusta siitä, että häntä todella yritetään ymmärtää. Edistyneemmillä heijastustavoilla pystytään esimerkiksi vahvistamaan muutoshalua tai auttamaan sairastunutta näkemään asian positiiviset puolet.

Kiistely sairastuneen kanssa on turhaa. Se saa hänet vain kaivautumaan syvemmälle poteroonsa ja puolustautumaan kuten kenet hyvänsä. Ambivalenttia ei todennäköisesti saa taivuteltua oikeaan suuntaan väittelemällä, vaan joutuessaan haastetuksi hän valitsee sen toisen polun. Tuomitseminen, kritisointi ja syyttely ovat varmoja keinoja lopettaa tuloksellinen keskustelu siihen paikkaan. On karu tosiasia, että syömishäiriöön sairastunut ajattelee asioista ristiriitaisesti ja vastustaa muutosta. Mikäli näin ei olisi, hän ei olisi nyt siinä pisteessä kuin on. Koeta siis hyväksyä se! Lämmin, rauhallinen ja ystävällinen ilmapiiri osoittaa sairastuneelle, että hänet hyväksytään siitäkin huolimatta, että syömishäiriö on vallannut hänen elämänsä (viittaan syömishäiriön ulkoistamisen tärkeyteen!).

Keskusteltaessa syömishäiriöön sairastuneen kanssa empatian ilmaiseminen on elintärkeää. Tämä ei suinkaan tarkoita ajatusten hyväksymistä sellaisenaan, vaan yritystä ymmärtää sairastuneen näkökulma ilman tuomitsemista, kritiikkiä ja neuvojen tuputtamista. Esimerkiksi tyttäreni ilmaistessa kovin sanoin ärtymystään siitä, että vahdin hänen syömisiään, en vastaa "pakkohan mun on, koska suhun ei voi luottaa siinä suhteessa että ottaisit riittävän annoksen!" vaan mieluummin "sen täytyy tosiaan tuntua susta ärsyttävältä, koska ajattelet syöväsi riittävästi eikä sun ikäisen ruokailua yleensä kukaan valvo".

Ajatusten ristiriitaisuus antaa mahdollisuuden korostaa eroavaisuuksia sairaudessa pysyttelyn ja tulevaisuuden toiveiden välillä. Tämä antaa perspektiiviä paranemishalun suhteen ja tarjoaa sairastuneelle mahdollisuuden pyrkiä muutokseen itse ilman pakkoa: "Kerroit että haluaisit mennä ensi kesänä rippileirille. Painosi ei ole vielä lääkärin määrittämällä turvallisella alueella, et ota täysiä annoksia etkä suostu syömään toisten kanssa. Leirillä sun pitäisi pärjätä viikko ja syödä toisten kanssa kokin laittamaan ruokaa. Olen hiukan hämmentynyt. Mitä ajattelet, millä tavoin leiri voisi onnistua?"

Kun voimakasta vastarintaa ilmenee, kannattaa keskustelussa ottaa aikalisä eikä lähteä hyödyttömään väittelyyn. "Tuntuu siltä että keskustelu on nyt mennyt vähän liian kiihkeäksi. Pidetäänpä pieni tauko ja palataan asiaan myöhemmin." Älä kerro valkoisia valheita ("en suinkaan ole vihainen, grrrr!!!") etenkin jos ruumiinkielesi kertoo, että olet voimakkaiden tunteiden vallassa. Se on sairastuneen vähättelyä, hän kyllä pystyy havaitsemaan ilmapiirin muutoksen. Mieluummin myönnä asia; "Minä olen nyt ärtynyt, joten ei kannata jatkaa keskustelua. Kun olen rauhoittunut niin jatketaanko sitten tästä aiheesta?" Kyky myöntää negatiivisetkin tunteet ja pysyä niiden yläpuolella antaa sairastuneelle hyvän esimerkin siitä, etteivät vaikeat tunteet riko ja miten niitä pitäisi käsitellä.

Jos mahdollista, keskustelussa kannattaa korostaa sairastuneen omia kykyjä muistaen empatia ja antaa positiivista palautetta pienistäkin edistysaskeleista ja ei-syömishäiriöisestä toiminnasta; "Kuulostaa siltä, että noiden pakkoajatusten kanssa pärjääminen ei tosiaankaan ole helppoa! Toisaalta olet aina ollut erittäin päättäväinen. Ja olet tosi hienosti onnistunut nyt ottamaan uusia ruoka-aineita ateriasuunnitelmaan. Joten uskon kyllä että pystyt siihen!"

Kun sairastuneelle esittää kysymyksiä, kannattaa muistaa että niitä on sekä suljettuja että avoimia. Suljettuihin kysymyksiin on olemassa lähinnä lyhyitä vastauksia: "Voisitko ottaa vähän lisää?" "EN!" "Miksi et suostu syömään?" "No kun ei huvita!" Suljetut kysymykset lopettavat vuorovaikutuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Avoimet kysymykset sen sijaan vaativat pidemmän vastauksen ja avaavat mahdollisuuden uusille ideoille ja keskustelulle. Avoimet kysymykset eivät ole tuomitsevia tai uhkaavia, ja ne alkavat useimmiten sanoilla kuka, mitä, milloin, missä ja millä tavalla. Käteviä keskustelun avauksia ovat myös "kertoisitko...", "kuvailisitko...", "mitä luulet...", "mitä ajattelet...". "Tuo makaronilaatikko näyttää herättävän sussa voimakkaita tunteita. Voisitko kertoa niistä mulle?... Millä tavoin voisin auttaa?"

Edellä oleva antaa ehkä yltiöpositiivisenkin kuvan siitä, miten kanssakäyminen syömishäiriöön sairastuneen kanssa on tuloksekasta. Ainahan näin ei todellakaan ole! Huoltajan hermojen säästämiseksi keskustelun taso ja tavoitteet kannattaisi suhteuttaa sekä sairauden vaiheeseen että sairastuneen muutoshalukkuuteen. Niistä lisää tuonnempana.

- N -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.