17. heinäkuuta 2016

Eläinmetaforat - mitä kenguru ja sarvikuono opettavat meille?

Läheisten vaistomaiset reaktiot heistä käsittämättömältä tuntuvaan syömishäiriökäyttäytymiseen ovat ymmärrettäviä, mutta eivät tue paranemista. Aiemmista kasvatuskokemuksista ei useinkaan ole hyötyä, vaikka olisitkin onnistunut hyvin kasvattajana. Esimerkiksi logiikan käyttö ja perustelu, jota itse yritin epätoivoisesti käyttää, eivät purreet millään tavalla, vaikka aiemmin olin käyttänyt niitä lasteni kasvatuksessa menestyksekkäästi.

Kuten edellisessä blogitekstissä kirjoitin, oman käyttäytymisen ja reaktioiden arviointi ja muuttaminen tarvittaessa on erittäin tärkeä taito syömishäiriötä sairastavan läheiselle, sillä tietynlaiset reaktiomallit toimivat syömishäiriötä ylläpitävinä laukaisevina tekijöinä eli triggereinä (vrt. ABC-malli). Saattaa kuulostaa vaikealta, mutta Maudsleyn työkalupakin mukaan asia opetellaan eläinmetaforien kautta. Eläinesimerkkien käyttö tekee asiasta varsin yksinkertaisen ja ymmärrettävän.

Kun asiaa rupeaa tarkastelemaan, huomaa, että omassa käytöksessä vilahtelee useita eri eläimiä, jopa pienen hetken välein. Tunnustan, olen käynyt läpi lähes kaikki (paitsi strutsia). Itse haahuilin alussa meduusan ja sarvikuonon välimaastossa; kun saarnaaminen ei purrut, suutuin, sitten rupesin kyynelehtimään. Pompin kenguruna hädissäni kaupasta toiseen yrittäen keksiä jotain, mitä tytär suostuisi syömään. Jossain vaiheessa olisin vaikka parantunut hänen puolestaan, jos se vain olisi ollut mahdollista. Kun alkusokista olin päässyt, siirryin kommentoimaan sarkastisesti hänen annoskokojaan terrierin tavoin räksyttäen - täysin hyödytöntä, voin kertoa.

Tässä vältettävät eläimet:

Meduusa: kyynelehtijä - liikaa tunnetta

Syömishäiriö herättää tyypillisesti voimakkaita tunteita läheisissä. Meduusalle on tyypillistä, että hän näyttää voimakkaan negatiiviset tunteensa sairastuneelle sensuroimatta niitä juurikaan. Lisäksi tunnetilat saattavat vaihdella voimakkaasti laidasta laitaan esimerkiksi vihasta epätoivoon. Meduusa myös mielellään esiintyy marttyyrina, ja yrittää vedota sairastuneen paranemishaluun kertomalla, mitä kaikkea on tämän puolesta joutunut kärsimään. Taustalla on usein syyllisyyden tunne, pelko sekä väärät käsitykset syömishäiriöstä ja sen aiheuttajista. Käsitys itsestä vanhempana ja kasvattajana on romahtanut.

Negatiiviset tunteet heijastuvat takaisin sairastuneesta, jonka syyllisyyden tunto lisääntyy ja joka voi reagoida aggressiolla joko toisia tai itseään kohtaan (itsensä vahingoittaminen). Noidankehä on valmis. Meduusa  taas uuvuttaa itsensä murehtiessaan ja palaa herkästi loppuun.

Itseäni auttoi meduusamaisuudesta eroon pääsemisessä sekä oikean tiedon saaminen syömishäiriöiden aiheuttajista että paremman teflonpinnan hankkiminen pienellä mielialalääkeannoksella, joka helpotti tasaamalla tunteita ja estämällä emotionaalisia romahduksia. Vaikka omien negatiivisten tunteiden salaaminen olikin aluksi vaikeaa, palkinto itsehillinnästä tuli kuitenkin varsin nopeasti, kun tyttären raivokohtaukset vähenivät huomattavasti.


Strutsi: välttelijä - liian vähän tunnetta

Elämä syömishäiriö kanssa voi olla hyvinkin kaoottista. Yksi syömishäiriöihin liitettävä stigma on myös häpeä. Jos meduusa ei pysty hallitsemaan tunteitaan, strutsi ratkaiseen asian toisella tavalla. On helpompi vältellä tunteita ja "haudata pää hiekkaan" strutsin tavoin; joko kieltää kaikki ongelmat tai jättää niiden hoitaminen muiden harteille esimerkiksi vetoamalla osaamattomuuteen tai siihen, ettei asia nyt niin kovin vakava taida olla ja kanssavanhempi hössöttää turhaan.

Sairastuneelle strutsin käytös näyttäytyy välinpitämättömyytenä, joka on omiaan laskemaan omanarvontuntoa entisestään. Huono asia sairaudessa, jossa on muutenkin vaikea arvostaa itseään ja ottaa apua vastaan! Kanssavanhempi taas väsyy joutuessaan kantamaan kaiken vastuun. Tyypillisesti tilanne johtaa vanhempien väliseen eripuraan, joka ei todellakaan paranna kodin ilmapiiriä ja tekee auttamiselle välttämättömän yhteisen rintaman muodostamisen hankalaksi.

Strutsia auttaa syömishäiriöiden vakavuuden ymmärtäminen, ja tieto siitä, ettei virheiden tekemistä tarvitse pelätä. Nehän ovat suorastaan aarteita, koska ne osoittavat miten ei kannata jatkossa toimia! Jos strutsi kokee vaikeaksi esimerkiksi tukea sairastunutta ruokailuissa, hän voisi aluksi ottaa vaikkapa kontolleen muun, syömiseen liittymättömän puuhan keksimisen aterioiden jälkeistä ahdistusta torjumaan.

Kenguru: suojelija - ei minkäänlaista suuntaa

Kengurun rima vanhempana on korkealla ja hän on tyypillisesti aina tehnyt paljon perheensä puolesta. Hän on tottunut puhaltamaan pipiin ja halaamaan itkevää lasta, lukemaan sadun ja antamaan jäätelön. Nyt tällainen ei enää autakaan, ja kenguru on hukassa. Hän tekee kaikkensa; ylisuojelee ahdistukselta, siloittelee, peittelee, ei puutu ikäviin asioihin ja mukautuu syömishäiriön vaatimuksiin.

Kengurun käytös kuitenkin palkitsee sairastunutta syömishäiriö-käyttäytymisestä, eikä auta häntä oppimaan sietämään ahdistusta tai pistämään itse kampoihin syömishäiriölle. Ylisuojelu ja seurauksilta varjelu ei lisää sairastuneen motivaatiota parantua, ja sairastunut saattaa olla jopa täysin riippuvainen kengurusta ja tämän läsnäolosta. Kenguru puolestaan väsyy yrittäessään hoitaa kaiken.

Kengurumaisesta käyttäytymisestä luopuminen oli mielestäni kaikkein hankalinta, koska siitä "palkkio" tulee vasta jälkikäteen. Aluksi mukautumisesta luopuminen nimittäin lisää sairastuneen vastarintaa! Minua auttoi kuitenkin sen ymmärtäminen, ettemme etene muualle kuin huonoon suuntaan, jos aina annan periksi. Myös sen tajuaminen, että olin tyttären "kainalosauva" ja täydellisesti kiinni kotona ilman mahdollisuutta taukoihin, antoi voimaa yrittää korjata omaa käytösmallia.

Sarvikuono: jyrääjä - liian paljon suunnan näyttämistä

Sarvikuonon ajattelutapa on analyyttinen, ja hän uskoo että järkeä puhumalla sairastunut saadaan paranemaan syömishäiriöstä. Onhan fiksu lapsi ennenkin puhetta uskonut! Niinpä sarvikuono yrittää saarnata, väitellä ja perustella väitteitään logiikalla. Kun tämä ei toimikaan ja etenkin kun syömishäiriön logiikka eroaa totaalisesti todellisuudesta, sarvikuono turhautuu, suuttuu ja päätyy määräilemään ja uhkailemaan. Tyypillinen esimerkki oli mieheni karjaisu tyttärelle; mikä siinä syömisessä nyt on niin vaikeaa, haarukka suuhun vaan ja syöt!!!

Sarvikuonon käytös saa sairastuneen tyypillisesti tuntemaan itsensä torjutuksi ja väärinymmärretyksi, ja syömishäiriö taas haluaa vastustaa entistä enemmän. Lisäksi, syömishäiriön vääristyneellä logiikalla voitetut keskustelut vain lisäävät sairaita ajatuksia, eivätkä auta sairastunutta kyseenalaistamaan niitä. Ehkä juuri siitä syystä sairastunut usein aluksi pyrkiikin haastamaan väittelyihin. Muutospuheelle ei jää minkäänlaista sijaa, mikä taas ei millään tavalla auta siirtymään syömishäiriön vaiheissa eteenpäin.

Sarvikuonomaisuudesta kuten meduusamaisuudestakin luopuminen palkitaan myös nopeasti, sillä yhteentörmäykset sairastuneen kanssa loppuvat nopeasti, kun kieltäytyy kalistelemasta sarvea. Kun siirryin saarnauslinjalta kuuntelemaan, myös tyttären motivaatio toipua rupesi muutamissa viikoissa kasvamaan selvästi, kun sitä ennen mielipide oli "tehän ette minua määrää".

Terrieri: nalkuttaja - jatkuvaa kritisointia

Pienempi mutta vähintään yhtä ärsyttävä muunnelma sarvikuonosta on terrieri, joka tekee sarkastisia kommentteja, huomauttelee, naputtaa ja nalkuttaa jatkuvasti. Terrieri ei myöskään pysty näkemään kuin epäonnistumiset, eikä pysty huomioimaan sitäkään, että sairastunut on ehkä yrittänyt kaikkensa. Taustalla on vanhemman turhautuminen ja kyynistyminen, kun mikään tavanomainen metodi ei tunnu auttavan, ja joskus myös perfektionismi.

Terrierin käytös muistuttaa niin sanottua "syömishäiriöääntä", jonka osa sairastuneista ihan konkreettisesti kuulee päässään tai vähintäänkin kokee sen tuomat ajatukset. Tuo ääni kertoo sairastuneelle, kuinka surkea paska hän onkaan, täysin epäonnistunut läski ääliö! Terrieri vahvistaa tätä ajatusta sanomalla samaan viittaavan asian ääneen, joskin hivenen hienovaraisemmalla tavalla vain. Seuraukset ovat kahdenlaisia. Sairastunut joko sulkee terrieriltä korvansa eikä kuuntele enää mitään kommentteja ja/tai sitten lopettaa yrittämisen.

Terrierimäisyydestä luopuminen vaatii itsehillintää, mikä voi olla vaikeaa kun toisen käytös ärsyttää. "Huulen pureminen" aina ennen kommentteja on hyvä tapa. Ajattele ennen kuin sanot, ennen kuin sanot mitä ajattelet! Sairauden ulkoistamisen opettelu auttoi tästä tavasta luopumisessa. Lisäksi kokonaiskuvan ajatteleminen hyödyttää; sairaus vie usein cha-cha-chan tapaan kaksi askelta eteen, yhden taakse, tärkeintä on se, että edetään oikeaan suuntaan edes pikku hiljaa.

Hyvin usein muuten vanhemmat saattavat muodostaa käytöspareja, sillä toisen reaktiomalli ruokkii toisen vastakkaista käytöstä. Tavallisia käytöspareja ovat strutsi - kenguru ja sarvikuono - meduusa. Sukupuolella tai iällä ei ole tässä väliä, kuka hyvänsä saattaa käyttäytyä kengurun, sarvikuonon, meduusan tai terrierin tapaan. Ja kuten sanottu, "eläinsivupersoonia" voi olla monia ;D Meillä oli yhdessä vaiheessa tyttären kouluruokailua valvomassa nuori naispuolinen kouluavustaja, joka oli varsinainen sarvikuonon ja terrierin risteytys. Strutsit ehkä tyypillisemmin ovat isiä (tai niitä jotka eivät pääsääntöisesti vastaa perheen ruokahuollosta) ihan käytännön syistä johtuen. Perheen "ruokkija" kun sekä huomaa tapahtuneet muutokset aiemmin että joutuu keskelle "ruokasotaa", jolloin on vaikea reagoida vetäytymällä vastuusta.

Jos edellä olevasta eläintarhasta luopuu, niin mitä sitten tilalle?

Bernhardinkoira: lämpöä ja turvaa

Kaikki tietävät, että bernhardinkoiria on käytetty pelastustehtävissä iät ja ajat, siksi se sopii mainiosti esimerkiksi. Bernhardilainen on kriisinkin keskellä vakaa, luotettava ja rauhallinen. Vaikka tilanne olisi kriittinenkin (esim. sairastunut saa raivokohtauksen), hän ei hermostu, panikoi tai ryhdy räksyttämään. Hän ei halvaannu pelosta, vaikka sairastunut uhkailisi syömättömyydellä tai itsensä/toisten vahingoittamisella. Hän tietää, että syömishäiriö on pokeria - se kumman pokka pitää paremmin, voittaa. Bernhardilainen ei myöskään välttele ongelmia tai haasteita kuten kenguru tai strutsi, vaan uskaltaa kohdata ne tyynen rauhallisesti. Hän on lämmin ja hyväksyvä, eikä osoita negatiivisia tunteitaan kuten meduusa.

Äidilläni oli nuoruudessaan koira, Uffa nimeltään, tosin rottweiler mutta kuitenkin. Uffalla oli tapana tulla rannalle katselemaan kun lapset menivät Kymijokeen uimaan. Koira istui rannalla hiljaa, ei haukkunut tai mekkaloinut vaan tarkkaili. Jos sen mielestä joku meni liian kauas, pärski tai oli sukelluksissa liian pitkään, se hyppäsi veteen, ui uimarin luo ja veti tämän uikkareista tai kädestä päättäväisesti rannalle ja palasi sitten vartiopaikalleen. Ja tätä se jaksoi kuulemma tuntikausia. Koiran kärsivällisyys oli rajaton. Mielestäni tämä kuvaa läheisen tehtävää erinomaisesti: olla läsnä turvallisena, estämässä syömishäiriön aiheuttama vaarallinen käytös kun sellaista ilmenee rauhallisesti, määrätietoisesti ja kärsivällisesti, ei vihaisena tai räksyttäen vaan lämmöllä ja rakastaen.

Delfiini: tukea ja kannustusta

Delfiiniäiti auttaa vastasyntyneen poikasensa pintaan hengittämään, ja sitten opettaa tämän uimaan itsenäisesti. Tiedetään delfiinien myös auttaneen merihätään joutuneita pysymään pinnalla. Saman tekee delfiinivanhempi: pitää pinnalla silloin kun sairastunut ei vielä itse pysty "uimaan", mutta vähentää tukea asteittain kun sitä ei enää niin tarvita. Delfiini viljelee pieniä mutta tärkeitä rohkaisun sanoja: kiitos, että... minusta oli mukavaa, että..., näen miten vaikeaa sinun on (toiminnan kuvailu), ja on hienoa että yrität niin kovasti. Delfiini pystyy astumaan taka-alalle ja antamaan vastuuta, silloin kun sen aika on, mutta on valmiina puuttumaan, jos tarve vaatii.












Omaa käytöstään kannattaa tutkiskella säännöllisesti, eikä haittaisi ollenkaan keskustella asiasta toisen (vanhemman) kanssa, joka on nähnyt kohtauksen. Tässä pitää sitten muistaa, että kyseessä ei ole kilpailu parhaan vanhemman tittelistä eikä toisen mollaaminen, vaan pyrkimyksenä on auttaa paremmin. Omista reaktioistaan ei pidä syyllistyä, fiksuinkin menee välillä ansaan! Tärkeintä on, että siitä ottaa opiksi ja vaikka miettii seuraavaa kertaa varten valmiiksi toimivamman lähestymismallin. Tätäkin vanhemmat voivat yhdessä harjoitella.

- N -

11. heinäkuuta 2016

Millaiset taidot hyödyttävät syömishäiriöön sairastuneen läheistä?

Syömishäiriöön sairastuneen läheiset ovat - tullessaan tietoisiksi ongelmasta - usein erittäin halukkaita toimimaan auttaakseen, mitä hyvänsä se vaatisikin. Tarkoitus on hyvä, mutta aina pelkkä maalaisjärki ei riitä kertomaan, miten missäkin tilanteessa kannattaisi käyttäytyä. Vaikka perhe harvoin onkaan syypää sairastumiseen, voivat tietyt toiminta- ja reaktiomallit ylläpitää sairastuneen syömishäiriökäyttäytymistä ja oireilua (vrt. ABC-malli). Vaikka kannustankin vapautumaan syyllisyydestä, tämä asia kannattaa tiedostaa ja toimia sen mukaisesti omaa käytöstään muokkaamalla. Asiantuntijoiden mukaan pahimpia syömishäiriökäyttäytymistä ylläpitäviä läheisten käytösmalleja kotona ovat kritisointi, vihamielisten tunteiden osoittaminen ja syyttely sekä ylisuojelu, jolla tarkoitetaan tässä yhteydessä mukautumista syömishäiriön vaatimuksiin sairastuneen ahdistumisen välttämiseksi. Samaan hengenvetoon muistutan, että syömishäiriökäyttäytymistä laukaisevat tekijät eivät ole sama asia kuin syömishäiriön aiheuttaja!

On tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia, joiden harjoittaminen auttaa syömishäiriöön sairastuneen läheistä. Läheisiä voidaan valmentaa rohkaisemaan sairastunutta muutokseen aivan kuten ammattilaisiakin (Treasure et al. 2007). Erona on oikeastaan vain se, että läheiset ovat usein jopa motivoituneempia ja määrätietoisempia kuin ammattilaiset! Läheisten halu auttaa perustuu rakkauteen, ammattilaisten yleensä jonkin asteiseen kutsumukseen ja professionalismiin. On hirvittävää resurssien tuhlausta, jos läheisille tätä mahdollisuutta ei annettaisi! Ja kuten Käypähoito -suosituskin toteaa perhepohjaisesta hoidosta: "perheen tuki potilaalle jatkuu vuosia terapian jälkeen terapiassa opittujen tekniikoiden avulla", mikä selittänee menetelmän tehokkuuden. 

Ennen kuin kukaan kauhistuu, nyt puhutaan taidoista, jotka eivät ole ylivoimaisia kenenkään oppia eikä niiden oppimiseen mene tuhottomasti aikaa - kyseessä ei ole monivuotinen psykoterapiakoulutus. Maudsleyn sairaalassa Lontoossa nämä taidot opetettiin anoreksiaan sairastuneiden vanhemmille kuuden kaksituntisen ryhmätyösession aikana, jonka jälkeen oli vielä yksi seurantasessio. Pilottitutkimuksessa taitovalmennus vähensi merkittävästi vanhempien kokemaa stressiä ja vaikeuksia, joita syömishäiriöön sairastuneesta jälkeläisestä huolehtiminen aiheutti. 94 % vanhemmista jatkoi valmennuksen loppuun saakka, joten sitä ei siis koettu erityisen vaikeana. Positiivinen vaikutus vanhempiin säilyi valmennuksen loppumisen jälkeenkin (Sepulveda et al. 2008). Tulokset on toistettu mm. Australiassa erilaisessa kontekstissa (Pépin&King 2013). Mikä parasta, vanhempien kouluttaminen näyttäisi hyödyttävän myös sairastuneita, jopa täysi-ikäisiä (Goddard et al. 2011), vaikka kritisoijien mukaan perhepohjaisen hoidon on ajateltu tehoavan lähinnä alaikäisiin.

Huoltajan hyödylliset taidot voidaan jakaa kuuteen osa-alueeseen, jotka ovat 1) kokonaiskuvan hahmottaminen 2) tietoisuus ja hyväksyntä 3) kärsivällisyys 4) itsehillintä  5) tunneäly ja 6) itsestä huolehtiminen. Kokonaiskuvan hahmottamisella pyritään lisäämään joustavuutta ja jäykistä ajatusmalleista luopumista, hyvänä mallina sairastuneelle. Parantamalla tietoisuutta ja hyväksyntää pyritään lisäämään lämpöä sairastuneen ja huoltajan väleihin. Kärsivällisyys ja itsehillintä ovat tärkeitä, kun halutaan vähentää negatiivista tunneilmaisua (esimerkiksi kritisointia tai vihamielisyyttä) sairastunutta kohtaan. Tunneälyn kehittäminen motivoivan haastattelun perusteita opettelemalla parantaa huoltajan ja sairastuneen kanssakäymistä. Itsestä huolehtimisen opettelulla pyritään vähentämään stressiä ja rasitusta ja lisäämään kestävyyttä. Kaikki nämä taidot liittyvät tutkitusti sekä huoltajan taakan vähenemiseen että voimavarojen lisääntymiseen.

Kokonaiskuvan hahmottaminen

Ihan ensimmäinen asia on opetella ulkoistamaan syömishäiriö sairastuneesta (lue lisää tästä).  Asia on tärkeä siksi, ettei takerru loukkaantumiseen ja vieraantumisen tunteeseen, vaan näkee ihmisen syömishäiriön alta. Kun pystyy ymmärtämään, ettei sairastuneen persoona ja syömishäiriökäyttäytyminen ole sama asia eikä sairastunut voi käytökselleen mitään, on paljon helpompi edetä myös kärsivällisyyden ja itsehillinnän saralla! Toinen tärkeä asia on taito tunnistaa ja arvioida oman käyttäytymisensä vaikutusta sairastuneeseen, sillä läheisten väärät reaktiomallit ylläpitävät syömishäiriötä toimimalla triggereinä.

Joustamattomuus ja pakkomielteisyys ovat tyypillisiä syömishäiriölle. Vanhempien taito "nähdä metsä puilta" ja keskittyä kokonaiskuvaan (esim. "kuinka paljon luulet tämän koenumeron vaikuttavan elämääsi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua..?") toimii myös hyvänä esimerkkinä sairastuneelle. Kyky pitää yllä toivoa parantumisesta, tuoda esiin onnistumisia ja antaa positiivista palautetta edistysaskeleista auttavat sairastunutta huomaamaan, että muutos on mahdollista. Sairastunut on usein myös taipuvainen katastrofiajatteluun, joten on hyvä toistuvasti muistuttaa, että epäonnistumisia sattuu kaikille - olemmehan vain ihmisiä. Virheet eivät ole maailmanloppu, vaan osoittavat sen, miten asioita ei kannata jatkossa tehdä.

Se, että läheinen osaa pitää silmällä myös muita toipumisen (tai takapakin) merkkejä kuin painoa, on tärkeä osa kokonaiskuvaa. Syömishäiriöön liittyy niin paljon muutakin kuin syöminen! Sosiaaliset suhteet, kyky läheisyyteen, mieliala ja kiinnostus ulkomaailmaan ovat esimerkkejä asioista, joissa tapahtuu muutoksia. Kokonaisvaltaisesti ajatteleva läheinen todennäköisesti myös tunnistaa takapakin merkit nopeammin kuin pelkkään painoon ja syömiseen takertuva. Mikäli läheinen pystyy osoittamaan sairastuneelle tämän vahvuudet, se auttaa positiivisen minäkuvan luomisessa. 

Tietoisuus ja hyväksyntä

Lapsen sairastuessa syömishäiriöön vanhemmalla on valtava tarve löytää syy sairastumiselle. Itselläni oli alkuvaiheessa naiivi ajatus, että syyn löytyminen ratkaisisi kaiken; kun aiheuttaja poistettaisiin tai selvitettäisiin, tämä paha uni päättyisi ja tyttäreni "palaisi järkiinsä". Käytin valtavasti aikaa ja voimavaroja yrittäessäni löytää tämän syyn, kunnes Maudsleyn menetelmästä luettuani tajusin, ettei se ratkaisisi mitään. Oikotietä ei ollut. Mikä hyvänsä asia olikin laukaissut tapahtumien ketjun, sen selvittäminen ei pysäyttäisi lumivyöryä. Oli järkevämpää keskittyä pelastamaan se, mikä pelastettavissa oli sekä korjaamaan vyöryn aiheuttamat tuhot mahdollisimman pian. Tämän oivaltaminen vapautti suunnattoman määrän energiaa paljon hyödyllisempään tarkoitukseen: tyttären auttamiseen.

Se, että pystyy hyväksymään tilanteen ei tarkoita sitä, että hyväksyy syömishäiriön! Hyväksyntä tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, ettei jumitu katkeruuteen, syyllisyyteen ja itsesääliin, vaan lähtee rakentamaan uutta niistä palikoista, jotka ovat jäljellä. Elämä voi olla hyvää, vaikka se olisi erilaista kuin ennen. Tällainen asenne on edellytys kriiseistä selviämiselle (vrt. posttraumaattinen kasvu).

Yksi vaikeimmista, mutta myös tärkeimmistä asioista syömishäiriötä sairastavan auttamisessa, on kestää sairastuneen voimakkaat tunteet torjumatta tai mitätöimättä niitä ja samalla romahtamatta itse. Omien tunteiden ja ahdistuksen tiedostaminen ja hallitseminen on olennaista, jotta pystyy auttamaan toista sietämään ahdistustaan. Tässä tarvitaan kykyä erottaa sympatia ja empatia toisistaan. Sympa­tiassa toi­sen tun­teisiin osal­lis­tutaan eläy­ty­västi. Täs­tä seu­raa, et­tä hen­kilö jää tuntei­densa val­taan kyke­ne­mättä ot­tamaan etäi­syyttä ja toi­mimaan raken­ta­vasti toi­sen ih­misen hy­väksi. Empa­tialla taas tarkoi­tetaan tun­teen siirty­mistä tai tarttu­mista toi­seen. Empaat­tinen hen­kilö pys­tyy myötäe­lämään kanssa­kul­kijan tun­teen, ilon, su­run, hä­dän tai ah­dingon, mut­ta etään­nyttää it­sensä näis­tä tun­teista. Hän pys­tyy ymmär­tämään toi­sen näkö­kulman asiaan ei­kä jää tun­teiden val­taan.

Kärsivällisyys

Epäloogisesti ja jopa itsetuhoisesti käyttäytyvän, auttajaansa usein negatiivisesti suhtautuvan ihmisen auttaminen vaatii huomattavasti kärsivällisyyttä, oli tämä kuinka läheinen hyvänsä. Ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia, mutta luonteesta huolimatta kaikki voivat opetella kärsivällisyyttä. Jaksatko pysyä rauhallisena, vaikka kohtaisitkin ruokalautasen ääressä itkua, raivoa, uhkailua ja ehkä jopa fyysistä aggressiivisuutta, kerrasta toiseen? Motivaatiota sitkeyden ja kärsivällisyyden kehittämiseen lisää ehkä muistikuva siitä, miten oma panikointi, suuttuminen, itkuun purskahtaminen tms vain pahentaa tilannetta. Samaten tietoisuus siitä, että sairastuneen reaktio heijastaa silkkaa kauhua eikä ole hänen itsensä hallinnassa, auttaa suhtautumaan myötätuntoisesti silloinkin, kun tilanne on hermoja raastava. Joitakin auttaa kärsivällisyyttä koettelevissa tilanteissa hetkeksi rauhalliseen ja syvään hengittämiseen keskittyminen tai muut mielikuvaharjoitteet (esimerkiksi jonkin omaa jaksamista tukevan "voimalauseen" toistaminen omassa mielessä).

Syömishäiriö pyrkii jatkuvasti houkuttelemaan läheistä ansoihin haastamalla mm. väittelyyn, kinasteluun tai logiikan käyttöön, jotka ovat tuhoon tuomittuja lähestymistapoja. Aikalisän ottaminen on äärimmäisen hyvä taito tilanteissa, joissa oma kärsivällisyys alkaa olla katkeamispisteessä. 

Kärsivällisyydestä on muuten tavattomasti apua myös normaalissa perhearjessa ja työelämässä, joten sen harjoittelusta on hyötyä moneen!

Itsehillintä

Itsehillinnän voisi tässä kohtaa suomentaa sanonnalla "purra huulta". Nalkutus tai jatkuva huomauttelu ei todellakaan paranna kodin ilmapiiriä tai kasvata sairastuneen itseluottamusta. Vaarana on pikemminkin se, että sairastunut sulkee korvansa kaikilta kommunikaatioyrityksiltä eikä kuuntele enää mitään. Myöskään jatkuva rauhoittelu ("ei, et liho syömällä tämän") ei pitkän päälle vähennä sairastuneen ahdistusta, päin vastoin. Siitä tulee kainalosauva, johon tukeudutaan yhä enemmän ja enemmän ja siitä huolimatta ahdistus vain kasvaa. 

Itsehillintä tarkoittaa myös sitä, että syömishäiriökäyttäytymisen aiheuttamia negatiivisia tunteita ei näytetä sairastuneelle, oli se sitten suuttumusta, turhautumista, pelkoa tai pahaa mieltä. Sairastunut tuntee kyllä syyllisyyttä aiheuttamastaan huolesta ja vaivasta, vaikkei aina sitä tässä muodossa ilmaisekaan. Syyllisyys voi ilmentyä läheisten torjuntana, aggressiivisuutena tai itsensä vahingoittamisena. Jos ja kun niin käy (hei, me olemme kaikki ihmisiä!), että itseään ei pysty hillitsemään, on erittäin tärkeää pahoitella tilannetta ja pyytää anteeksi.

Tunneäly

Tunneälyn taidot liittyvät kykyihin vetää rajoja jämäkästi mutta lempeästi sekä keskustelemaan sairauteen liittyvistä tunteista ja tilanteista syyllistämättä ja avoimesti niin sairastuneen kuin muun lähipiirin (esim. sairastuneen sisarusten) kanssa. On vaikeaa kuunnella ja sietää sairastuneen vääristyneitä ajatuksia ja ahdistusta, mutta väittelyyn ryhtyminen on hyödytöntä. Tilanteessa auttaa sairauden vaiheen ymmärtäminen; eri vaiheissa lähestymistapojen tulee olla erilaisia, jotta niistä olisi hyötyä. Se, että sairastuneella on joku, joka osoittaa että voimakkaista tunteista voi selvitä menemättä rikki, on äärimmäisen hyödyllinen esimerkki. Läheisen tärkeä rooli on myös tunnistaa muutospuhe (ts. kaikki toipumiseen ja syömishäiriöstä luopumiseen viittaava), ja pyrkiä vahvistamaan näitä ajatuksia. 

Taitoihin kuuluu myös kunnioitus sairastunutta kohtaan; ei saarnata tai sanella neuvoja, vaan kysytään lupa omien ratkaisuehdotusten esittämiseen tai ne esitetään ehdotuksina, kysymyksen muodossa ("mitä luulet, voisiko.....toimia?"). Kun tiukkoja rajoja vedetään, se tehdään myötätuntoisesti ja ystävällisesti koska tilanne edellyttää niitä, ei siksi että sairastunutta rangaistaisiin. Tämä periaate tulee pitää kirkkaana mielessä!

Erityisesti tunneälyn taitojen harjoittamisessa tarvitaan tukea. Vertaistuki on äärettömän tärkeää, koska toisen ei-ammattilaisen onnistuminen vastaavan kaltaisessa tilanteessa on kannustavampaa kuin tuhannen ammattilaisen vakuuttelut. Läheisen pitäisi myös saada purkaa omat tuntemuksensa pois, saada "työnohjausta" kuten muutkin henkisesti raskasta työtä tekevät. 

On mahdollista, että syömishäiriö perheessä halutaan usein salata esimerkiksi ystäviltä tai työkavereilta, mutta salailu käy pitkän päälle raskaaksi. Se voi myös estää läheisiä saamasta ansaitsemaansa tukea, vaikkakin varjopuolena voivat olla tökeröt kommentit tai "hyvät" neuvot, joita asiaa ymmärtämättömät saattavat päästellä. Joka tapauksessa, läheisen kannattaa pitää kiinni oikeudestaan tukeen, vaikka sairastunut esimerkiksi kieltäisi sairaudestaan puhumisen. Mistä päästäänkin viimeiseen osa-alueeseen.

Itsestä huolehtiminen

On tavallista, että syömishäiriöön sairastuneen läheinen polttaa itsensä loppuun. Siksi on erityisen tärkeää muistaa huolehtia myös itsestään. Vaikka usein joutuukin tekemään kompromisseja ja huomattaviakin henkilökohtaisia uhrauksia esim. ajankäytön suhteen (joksikin ajaksi), joku henkireikä on syytä säilyttää. On myös osattava pitää tauko tarvittaessa silloin, kun tilanne tuntuu liian kuormittavalta. Se, että huolehtii itsestään toimii hyvänä esimerkkinä sairastuneelle ja myös vähentää tämän kokemaa syyllisyyttä. 

Syömishäiriö on usein melkoinen kuormitus kaikille perheenjäsenille, ja olisi tärkeää viettää aikaa myös heidän kanssaan "ilman syömishäiriötä". Mikäli aiemmat yhteiset vapaa-ajanviettotavat eivät onnistu (esim. jos on ollut tapana käydä yhdessä ravintolassa ja siitä on tullut vaikeaa yhden perheenjäsenen syömishäiriön takia), olisi hyödyllistä keksiä tilalle jotain muuta johon syömishäiriö ei liity. Kenenkään etu ei ole, että yritetään hampaat irvessä ja itku kurkussa pitää kiinni aiemmista yhteisistä traditioista. Niiden aika tulee kyllä myöhemmin. Ei pidä myöskään unohtaa, että muut perheenjäsenet saattavat kaivata kahdenkeskistä aikaa kanssasi!

Itsestä huolehtimiseen kuuluu myös kyky päästää irti, astua taka-alalle ja antaa sairastuneelle vastuuta silloin, kun toipuminen on edennyt riittävän pitkälle. Kokonaisvaltaisesti asiaa katsovan ja tunneälyään harjoittaneen läheisen on helpompi tehdä näin, sillä hän voi myös luottaa kykyynsä havaita, missä tilanteessa on syytä jälleen ottaa ohjat omiin käsiinsä.


Kaikkia edellä mainittuja taitoja pyritään kehittämään Maudsleyn työkalupakilla, jonka sisältöä kuka hyvänsä syömishäiriötä sairastavasta huolehtiva voi käyttää diagnoosista, mahdollisesta hoidosta ja sairauden kestosta riippumatta. Englantia taitaville erinomaisena käsikirjana taitojen oppimiseen toimii kirja Skills-based Learning for Caring for a Loved One with an Eating Disorder - The New Maudsley Method. Englantia taitamattomat, ottakaa yhteys yhteydenottolomakkeen avulla!

- N -