30. joulukuuta 2017

Millaista syömishäiriökäyttäytyminen on?

Jotta syömishäiriökäyttäytymisestä pääsisi eroon tai voisi auttaa läheistään pääsemään siitä eroon, on välttämätöntä ymmärtää, millaista se on. Itse asiassa, läheisen on hyvin vaikea ulkoistaa syömishäiriö ja suhtautua rakentavalla tavalla, jos hän ei ymmärrä milloin kyseessä on syömishäiriöön liittyvä käytös. Sama koskee ammattilaisia.

Yleisesti ajatellaan, että syömishäiriökäyttäytyminen on jotain, mikä liittyy suoranaisesti syömiseen (tai syömättömyyteen), mutta se on vain osa totuutta. Syömishäiriökäyttäytyminen on paljon muutakin: se on rutiineja, pakkoja ja pelkoja. Käyttäytymisen eri ulottuvuudet ovat eri henkilöillä tietenkin yksilöllisiä, mutta hämmästyttävän paljon yhteisiä piirteitä niissä on.

Syömiseen ja ruokaan liittyviä syömishäiriökäyttäytymisen muotoja

Anoreksiassa ehkä helpoiten tunnistettava käyttäytymismuoto on liian pienten ruoka-annosten syöminen tai täydellinen syömättömyys, mutta energiansaannin rajoittaminen voi näkyä muillakin tavoilla. Sairastunut voi täyttää lautasensa jollain erittäin vähäenergisellä, vaikkapa salaatilla ja ottaa minimaalisesti mitään muuta. Epäterveellisistä ruuista kieltäydytään jyrkästi. Monella on ns. pelkoruokia; joku ruoka-aine tai ruokalaji, jonka syömisestä sairastunut kieltäytyy täysin tai syöminen aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja pelkoa. Tyypillisesti pelkoruuat sisältävät rasvoja, sokeria ja ns. "turhia" hiilihydraatteja - kuten esimerkiksi juusto, jäätelö, levitteet ja öljyt, pasta tai (vaalea) leipä. Pelon taustalla voi olla jokin aivan irrationaalinen - esimerkkinä tyttäreni kammo perunaa kohtaan, sillä se oli keltaista (=rasvan väri). Yksilöllistä vaihtelua on runsaasti. Oman kokemukseni mukaan se mistä aiemmin on pitänyt, muuttuu helposti pelkoruuaksi - ehkä taustalla on ajatus siitä, että lempiruokaa tulee syötyä helposti enemmän... parempi siis välttää sitä! Pakkausmerkintöjen pakonomainen lueskelu on tyypillistä, ja syömishäiriötä sairastava tietää usein ulkoa kuinka monta kaloria mikäkin jugurtti, jäätelö tai leipäpala sisältää. 

Syömiseen liittyy helposti outoja rutiineja: ruuat syödään lautaselta aina tietyssä järjestyksessä eivätkä ne saa sekoittua lautasella (toisaalta sairastunut voi levitellä ruuan lautaselle niin, että näyttää siltä kuin hän olisi syönyt sitä vaikka todellisuudessa sitä jää paljon), ruokailuvälineet ovat aina samoja tiettyjä, lautaskoko on tavanomaista pienempi. Sairastunut saattaa vaatia, että hänen ruokansa valmistetaan eri välineillä tai säilytetään esimerkiksi eri hyllyllä jääkaapissa kuin muiden ruuat. Ateriasuunnitelma johtaa helposti ruuan mittaamiseen ja punnitsemiseen, ja vain tietty mitta tai vaaka kelpaa. Ruokailu onnistuu vain tietyllä kellonlyömällä, ja ehkä tiettyjen rutiinien jälkeen - kompensatorinen liikunta voidaan suorittaa myös ENNEN ruokailua!

Sairastunut voi vältellä muiden seurassa syömistä, jottei joutuisi selittämään esimerkiksi annoskokoaan tai koska muiden tarkkailu tuntuu ahdistavalta: hän esimerkiksi toistuvasti väittää syöneensä jo tai suoraan kieltäytyy syömästä muiden seurassa. Taustalla voi olla myös läheisten kommentointi tai kaverien nirsoilu vaikkapa koululounaalla, mikä tuntuu sairastuneesta triggeröivältä. Tai voi olla että sairastunut syö, mutta katoaa hetken päästä vessaan tai omaan huoneeseensa (tyhjentäytymään) tai vaihtoehtoisesti lenkille tai kuntosalille kuluttamaan saadut kalorit.

Joillekin sairastuneille on erittäin vaikeaa syödä jotain sellaista, jonka joku muu kuin hän itse on valmistanut (niin kotiruokaa kuin ravintolaruokaakin) - ruuan ainesosia kun ei tiedä. Tällöin valmisruuat saattavat kuitenkin kelvata, paketissa kun yleensä lukee valmistusaineluettelu ja energiamäärät. Joku kuitenkin saattaa hyvinkin pystyä syömään ravintolassa, koska ei "mahda mitään" sille mitä annoksessa on - näin valinta on otettu häneltä pois. Ylipäänsä ruokaan ja annoksiin liittyvät valinnat voivat olla hirveän ahdistavia ja viedä aikaa. Usein sairastunut onkin (salaa) helpottunut, jos hänen ei tarvitse näitä valintoja itse tehdä.

Syömishäiriötä sairastava usein mielellään laittaa ruokaa tai leipoo, muille. Itse hän ei syö luomuksiaan. Ehkäpä ruuan ympärillä hössöttäminen saa aikaan harhan, että sairastunut syö. Sairastunut saattaa myös puuttua toisten syömiseen, joko vaatien että muut syövät saman verran kuin hänkin (painonnostovaiheessa) tai huomautellen toisten suurista annoksista. Myös huomauttelu ruuan sisällöstä (rasvasta, eläinperäisyydestä jne) on varsin tavallista.

Ahmimis- ja tyhjentäytymistyypin anoreksiassa tai bulimiassa ravinnonsaannin rajoittaminen voi päättyä ahmimiseen, joka voi olla todellista tai sitten kuviteltua (sairastunut syö liikaa suhteessa omaan käsitykseensä "normaalista" ruokamäärästä). Joka tapauksessa koettu ahmiminen voi taas johtaa syvään morkkikseen, joka taas saa aikaan rajoittamista - tämä on tyypillista melkein kaikille syömishäiriöille. Ahmintahäiriötä sairastavallakin ahmiminen johtaa päätökseen laihduttamisesta, mutta yritys päättyy jossain kohtaa holtittomaan ahmimiseen ja syömisestä tulee kaoottista.

Varsin usein rajoittaviin syömishäiriöihin liittyy ryhtyminen kasvissyöjäksi ja sitten vegaaniksi. Tämä saattaa tapahtua jo ennen kuin syömishäiriötä on varsinaisesti diagnostisoitu, mikä vaikeuttaa asian tunnistamista. En väitä, että kaikki vegaaniruokavaliota noudattavat ovat syömishäiriöisiä, mutta tällainen ruokavalio tarjoaa erinomaisen keinon "laillisesti" välttää kaikkea kuvitellusti epäterveellistä tai lihottavaa. Epäilen, että osalla veganismi kumpuaa myös sairastuneen ajatuksesta, ettei ole arvollinen kuin rajoittamalla tai kurittamalla itseään - tälle on sukua myös varhaiskeskiajan nuorten naisten "Pyhä anoreksia". On spekuloitu, altistaako vegaaniruokavalio syömishäiriön kehittymiselle tiettyjen ravintoaineiden puutteen takia. Aito vegaani kuitenkin syö varsin monipuolisesti, joten epäilen, että kyseessä voi kuitenkin olla tilanne, jossa vegaanius on vain keino rajoittaa ei-toivotus ruuat pois ja tilaa ei vielä ole edes tunnistuttu syömishäiriöksi.

Kun sairastunut laihtuu, hän yleensä jossain vaiheessa alkaa peittämään laihtumisensa, jotta kukaan ei puuttuisi asiaan. Normaali laihduttaja taas kehuskelee saavutuksillaan ja pyrkii kyllä esittelemään laihtunutta olemustaan. Sairastunut taas piiloutuu löysiin ja paksuihin vaatteisiin - toki siksikin että aliravitsemus aiheuttaa palelua.

Liikunta ja siihen liittyvät syömishäiriökäyttäytymisen piirteet

Syömishäiriötä sairastava käyttää yleensä liikuntaa tapana päästä eroon saadusta energiasta, eikä saa minkäänlaista mielihyvää liikuntasuorituksesta - päinvastoin (mutta tätä hän ei sinulle tunnusta!). Pakonomaisuus ja joustamattomuus on tyypillistä; sairastunut lähtee lenkille oli keli tai oma vointi mikä hyvänsä. Puhutaankin pakkoliikunnasta. Liikuntamuoto ei välittämättä ole sellainen, josta sairastunut olisi aiemmin nauttinut, tai sitten aiemmin miellyttävästä liikuntatavasta on tullut pakonomaista suorittamista (näin esimerkiksi urheilua harrastaneilla). Melko usein pakkoliikunta on jokin yksinäinen liikuntamuoto, jossa kukaan ei yritä rajoittaa vauhtia tai sitten sitä harjoitetaan salaa. Ei ole tavatonta, että sairastunut vetää vatsalihasliikesarjoja suljettujen ovien takana vaikkapa vessassa tai yöllä makuuhuoneessaan.

Sairastuneen on vaikea suoda itselleen lepoa, vaikka liikunta aiheuttaisi esimerkiksi rasitusvammoja. Syyllisyys ja huono omatunto pukkaavat päälle heti, jos punnerruspyramidista on jäänyt muutama sarja vetämättä. Sairaudentunnottomuuden takia sairastunut ei välttämättä itse pysty millään tavalla havaitsemaan huonoa ruumiillista kuntoaan, ja pyrkii liikkumaan viimeiseen saakka ennen täydellistä romahdusta. Suoritusmäärät eivät ole minkäänlaisissa realiteeteissa.

Liikunnan ei välttämättä tarvitse olla helposti hahmotettavaa lenkkeilyä tai jumppaa. Sairastuneet ovat mestareita keksimään erilaisia muita fyysisen kulutuksen tapoja. Seisominen aina ja joka paikassa vaikka tuolejakin olisi tarjolla, portaiden käyttäminen vaikka kerroksia olisi monta, istuminen tikkusuorana tuolin reunalla, lihasten jännittäminen istuessa, jalkojen jatkuva liikuttelu. Energiaa saa myös kulumaan pukeutumalla liian kevyesti kylmällä säällä. Tässä vain muutamia tapoja mainitakseni.

Suhde omaan kehoon ja itseen

Kaikille syömishäiriöille tyypillistä on voimakas itseinho ja tyytymättömyys niin omaan persoonaan kuin kehoonkin.  On tyypillistä, että sairastunut kokee olevansa niin arvoton, ettei ansaitse mitään hyvää. Ei lepoa, ruokaa, lämpöä, ystäviä, läheisiä, eikä ainakaan apua tai hoitoa. Mikään suoritus ei koskaan ole riittävän hyvä. Koskaan ei ole riittävän sairas / laiha / oireileva. 

Syömishäiriöön sairastuneella menee tyypillisesti pitkään, ennenkuin he uskaltavat hakeutua hoitoon ja uskovat olevansa avun arvoisia. Sen takia on äärimmäisen lyhytnäköistä hoitotaholta ilmoittaa, ettei sairastunut ole vielä "riittävän sairas" tai täytä jotain hoidonsaamiskriteereitä. Silloin kun sairastunut itse kokee tarvitsevansa apua ja on sen vastaanottamiseen kypsä, silloin apua pitäisi myös olla saatavilla!

Arkeen ja vapaa-ajan viettoon liittyviä oireita

Joustamattomuus ja rutiineihin juuttuminen on tyypillistä syömishäiriölle. Tämä näkyy kaikessa elämässä. Arkisten rutiinien kanssa ei ole ongelmia, mutta auta armias jos joku yrittää muuttaa totuttua! Reaktio muutokseen on aivan ylimitoitettu. Jos joku aiemmin odotettu tai pidettykin tapahtuma menee päällekäin sairastuneen rutiinin kanssa, hän mieluummin luopuu siitä kuin rutiinistaan. Rutiinit voivat koskea lähes mitä hyvänsä, esimerkiksi sitä miten ruokailuun valmistaudutaan tai milloin mennään nukkumaan tai herätään. Jos joku toinen on  vaikka suihkussa sillä minuutilla kuin sairastuneen on siellä tapana käydä, seurauksena on hirvittävä huuto ja riita. Yleensä syömishäiriön tarpeet menevät kaikkien muiden perheenjäsenten tarpeiden yli (jos niiden annetaan mennä ja niihin mukaudutaan), eikä mikään riitä.

Aiemmat kiinnostuksen aiheet ja sosiaalinen elämä menettävät merkityksensä. Sairastunut voi vaikuttaa alakuloiselta ja itseensä vetäytyneeltä. Sairastuneella ei kerta kaikkiaan riitä energiaa muiden kanssa olemiseen. Kaverit saattavat jäädä eikä uusiin jaksa tutustua. Sosiaaliset tilanteet voivat pelottaa; koulu, perhejuhlat, kaverien kanssa bilettäminen... Etenkin sellaiset, joissa joutuisi syömään toisten nähden tai outoja ruokia saattavat olla erityisen pelottavia. Jotkut sairastuneet pystyvät kuitenkin helpommin juomaan kuin syömään, ja tietäen herkkyyden päihteille humalaan saakka bilettäminen ei ole mahdotonta (yleensä sitä kuitenkin sekä edeltää että seuraa kompensatorinen rajoittaminen). Alkoholihan myös poistaa estoja, joten humala voi antaa kaivatun breikin syömishäiriön kynsistä.

Tyypillistä on, ettei henkilö itse (varsinkaan kuherrusvaiheessa) tunnista toiminnassaan mitään poikkeavaa, tai ei ainakaan myönnä sellaista olevan.

Henkilön persoonallisuus voi "muuttua"

Syömishäiriö aiheuttaa sairastuneelle suurta kärsimystä ja
vangitsee tämän omien sääntöjensä kahleisiin.
Meidän tapauksessa tyttäreni täysin odottamaton ja suhteettoman suuri tunnepuuska oli ensimmäinen tunnistamani merkki syömishäiriökäyttäytymisestä. Äärimmäiset tunnepuuskat ovat kuitenkin tyypillisiä; raivo ja aggressiviinen kielenkäyttö tai käytös, pako tilanteesta hinnalla millä hyvänsä tai lysähtäminen täydelliseen epätoivon tilaan ovat tavanomaisia. Tunnepuuskassaan henkilö voi vahingoittaa tavaroita, toisia tai itseään. Lue eskalaatiosta ja siitä selviytymisestä täältä.

Syömishäiriö saa rehellisenkin henkilön valehtelemaan ja manipuloimaan, ja tämän huomaaminen voi tulla läheisille järkytyksenä. Myös sairastunut itse voi kokea tästä suurta syyllisyyttä ja arvottomuuden tunnetta. Joskus tilanne näkyy niin, että sairastunut antaa vihjeitä omasta valheellisesta toiminnastaan (esim. vaikka jättää päiväkirjan näkyville luettavaksi tai "piilottaa" syömättä jättämänsä ruuat niin että ne helposti löytyvät) ja ikäänkuin pyrkiikin kärähtämään valheistaan - näin voi taas selvitä syömishäiriön syytöksistä kun ei ollut vaihtoehtoja.

Sairastunut usein taantuu aliravitsemuksen takia niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Monet vanhemmat kuvaavat, että teini on palannut takaisin leikki-ikäisen käyttäytymiseen (raivokohtauksine, inttämisine kaikkineen) - vaikka osaakin tarvittaessa erinomaisen hyvin puhua vanhempansa suohon, kun keskustellaan vaikka ruuan terveellisyydestä tai lasten oikeuksista. Sairastunut saattaa hakea rauhoittelua tai vahvistusta ("enhän ole lihava/kamala/yököttävä/huono? enhän liho jos syön tämän? rakastathan sä mua, vaikka olen näin ällöttävä"), ja jos sitä saa, takertuu sen antajaan kuin pelastusrenkaaseen. Vaikka nuori saattaa korostaa päätäntävaltaansa suhteessa hoitopäätöksiin, yksinkertaistenkin valintojen tekeminen saattaa olla hänelle ylivoimaista ja aiheuttaa suhteetonta ahdistusta.

Syömishäiriöön sairastunut voi aina olla ollut suhteellisen joustamaton, mustavalkoinen ja perfektionisti, mutta sairastumisen jälkeen nämä ominaisuudet nousevat ihan omaan potenssiinsa. Pienistäkin epäonnistumisista tulee maailmanloppuja, lähellä olevat tai hoidon ammattilaiset jaetaan "hyviin" ja "pahoihin" eikä mikään täydellistä onnistumista vähäisempi kelpaa. On huomattava, että nämä ominaisuudet kulkevat niin sanotusti perheessä, ja lähimaastosta saattaa löytyä useampikin samoin (vaikkakin lievemmin) käyttäytyvä. Omien ominaisuuksien tarkastelu saattaa olla hyvinkin hyödyllistä; jos vaadin muutosta sairastuneelta, pitäisikö minun tehdä jotain myös omalle käytökselleni?

On erittäin tavallista, että sairastunut vaikuttaa epäempaattiselta ja vain itseään ajattelevalta. Hänen käyttäytymisensä on helppo leimata narsismiksi, vaikka todellisuudessa taustalla on pelko ja pakko-oireisuus, ei itsensä korostaminen. Usein syömishäiriöön sairastuneet ovat itse asiassa varsin empaattisia ja herkästi toisten mielialoja huomioivia, mutta heidän energiansa ei välttämättä riitä siihen, kun he painivat syömishäiriöajatusten kanssa tai empatian osoittaminen aiheuttaisi ristiriitaa syömishäiriön käskyjen kanssa. Jos 90 % valveillaoloajasta miettii, montako kaloria on siihen mennessä syönyt ja mitä vielä voi syödä tai montako punnerrusta seuraavassa jumppasessiossa täytyy vetää kompensoidakseen edellisen ruokailun kalorit, ei ole ihmekään ettei voimavaroja riitä juuri muuhun.

Onneksi sairastuneen omat persoonallisuuden piirteet pääsevät toipumisen edistyessä taas esiin, ja yksi osoitus toipumisesta onkin ikätasoisen psyykkisen ja fyysisen kehitystason saavuttaminen. Myös edellä kuvattujen käyttäytymispiirteiden katoaminen kertoo toipumisesta - siksi on tärkeää tunnistaa ne ja ymmärtää niiden olevan syömishäiriön aikaansaamaa.


Yhteenvetona sanoisin, että tyypillistä syömishäiriökäyttäytymiselle - mihin ikinä se liittyykään - on se, että siihen puuttuminen saa aikaan epätavallisen voimakasta vastustusta ja/tai suhteettomia reaktioita. Tyypillistä on, että sairastunut uhkailee vaikka millä - syömättömyydellä, itsensä vahingoittamisella, karkaamisella, välien katkaisulla, kantelemisella sosiaaliviranomaisille - mikäli häntä estetään tai pakotetaan toimimaan toisin. Kumman pokka pettää ensin, läheisen vai syömishäiriön? Puuttuminen tehdään rakkaudella ja lempeydellä mutta myös sitkeydellä - mukautumisella ei saada aikaan muuta kuin sairauden pitkittyminen. Syömishäiriön ulkoistaminen on tärkeää, jotta kärsivällinen, rauhallinen ja ystävällinen suhtautuminen olisi mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.