10. heinäkuuta 2019

Usein kysytyt kysymykset: Tarvitaanko osastohoitoa anoreksiasta toipumiseen?

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eräältä vanhemmalta kuulemastani kysymyksestä, tarvitaanko aina osastohoitoa, että anoreksiasta voisi toipua. Lapsi kun on hitaasti menossa parempaan suuntaan, mutta hoitotiimissä esiintyy pessimismiä sen suhteen, voiko toipuminen edetä kotona. Taustalla lienee ajatus, että anoreksia on niin vakava ja pitkäaikainen psyykkinen sairaus, että ns. "pohjakosketus" ja sairaalahoito on välttämätön siitä toipumiseen.

Meillä ensimmäiseltä erikoissairaanhoidon käynniltä, jossa myös diagnoosi asetettiin, päädyttiin suoraan sydänmonitoriin lastenosastolle. Siellä ravitsemustilaa korjattiin muutamia viikkoja ja hoitoa jatkettiin nuorisopsykiatrian osastolla ja intensiiviyksikössä joitakin kuukausia. Kotiutumisen kohdalla paino oli lähes samoissa mistä oli lähdetty, mutta pää edelleen täysin sekaisin. Jälkiviisaudella todeten tytär oli vasta kuherrus- eli esiharkintavaiheen ja kärsimys- eli harkintavaiheen välimaastossa, eikä hänellä ollut kykyä tai halua itse ottaa vastuuta toipumisesta. Kukaan ei kertonut meille vanhemmille, ettei kannattanut hellittää vielä - toipuminen oli vain näennäistä (ts. paino oli "normaali"). Hoito vaihtui polikliiniseen, hoitotiimi uusiin ihmisiin ja pari kuukautta hukattiin syntyjen syvien selvittelyyn. Emme saaneet käytännön ohjeistusta kotiin siitä miten toimia, tytär sai ruuan annosteluoikeudet ja liikuntaluvat takaisin ja sitten mentiinkin taas alamäkeen ja kovaa. Seurasi väistämätön relapsi (somaattisen voinnin suhteen, psyykkinen tilahan ei varsinaisesti edes ehtinyt korjaantua ensimmäisellä kierroksella).  Kerron nyt tältä toiselta kierrokselta oppimiani asioita. Se mitä osastohoidon jälkeen olisi pitänyt tehdä, onkin sitten toisen kirjoituksen aihe.

Toipumisen vaaka: kummalla puolella punnukset
painavat enemmän?
Meidän toinen kierros käytiin kotona, vaikka useampi ammattilainen oli jo lyömässä hanskoja tiskiin ja osastollakin uhkailtiin. Syöksyn pysäytti löytämäni Maudsleyn menetelmä työkaluineen - näistä erityisesti sairauden ulkoistaminen, omien reaktiomallien muokkaaminen sekä motivoiva keskustelu -  sekä sen mahdollistama turvallinen toipumisympäristö tyttärelle (on muistettava, että sairastunuthan loppuviimeksi tekee sitten sen suurimman toipumistyön!). Toisella kierroksella opin monta asiaa toipumismotivaatiosta tai paranemisrohkeudesta, kuten sitä myös voisi nimittää. Se lähtee kasvamaan, kun toipumisen vaaka (kts. kuva) vihdoin painuu oikeaan suuntaan ja pysyy siellä. Puntari on herkkä! Ihminen puntaroi asioiden hyötyjä ja haittoja varsin usein ihan tiedostamattaan. Tietenkin sitä voi tehdä myös tietoisesti terapiassa tai vaikka motivoivan keskustelun auttamana.

On hyvin tavallista, että sairastuneen elämän pitää olla riittävän "kurjaa", jotta toipumisen punnukset painavat enemmän kuin sairastamisen ja motivaatio muutokseen herää. Kuten syömishäiriön vaiheetkin kertovat, kärsimysvaihe täytyy käydä läpi että voi siirtyä eteenpäin. Tietynlainen "pohjakosketus" siis tarvitaan suunnan kääntämiseen ja paranemisrohkeuden löytymiseen, mutta sen laatu on subjektiivinen, omakohtainen eikä tarkoita välttämättä mitään hoitoon liittyvää (esim. osastohoitoa tai vakavia fyysisiä komplikaatiota). 

Motivoitumista ei tarvitse odotella, jotta sairastunutta voisi auttaa! Vanhempi voi lisätä punnuksia toipumisen puolelle tukemalla aktiivisesti ravitsemustilan korjaantumista sekä auttamalla motivoivalla keskustelulla ja muutospuheen lypsämisellä sisäisten motivaattoreiden löytymistä (sairastuneen omat ajatukset siitä, miksi toipuminen kannattaa, mitä elämällä haluaisi tehdä, millaisissa asioissa voisi olla hyvä). Punnuksia sairastamisen puolelta voi keventää mm. tarjoamalla apua ahdistuksen sietämiseen olemalla läsnä turvallisena ja kertomalla että ahdistus menee ohi kun sille ei tee mitään. 

Se mitä tällä haluan sanoa on: Osastohoito ei ole välttämättömyys anoreksiasta toipumiselle. Itse asiassa suuri osa toipuu syömishäiriöstään ihan ilmankin, mutta työtähän se vaatii! Lopullinen toipumistyö tehdään kuitenkin normaalielämässä, omassa elinympäristössä (siellähän sitä loppuelämäkin pitää pystyä elämään) - osastohoito voi olla tarpeellinen tuki tietyissä tilanteissa ja joidenkin sairastuneiden kohdalla. Ns. "pohjakosketuksen" laatu on jokaiselle yksilöllinen. Se voi olla vaikka sellainen ajatus kuten tyttärelläni: "tajusin, etten halua viettää koko nuoruuttani sairastaen, menettäen kaikki kivat jutut, voimatta elää kuten muutkin" (ajatuksen taustalla lienee ollut keskustelu erään pitkään sairastaneen, jo toipuneen nuoren naisen kanssa). Toisin sanoen, hän löysi oman sisäisen motivaationsa. Eihän siitäkään suoraviivaisesti ylöspäin menty (piti ensin siirtyä valmistelusta toimintaan ja sitten ylläpitoon) ja välillä tuli otettua askeleita taaksepäin, mutta pikkuhiljaa tyttäreni eteni toipumisen polulla yhä reippaammin askelein. Eikä enää koskaan osaston kautta.


7. heinäkuuta 2019

Usein kysytyt kysymykset: Riittääkö pelkkä painon / ravitsemustilan korjaaminen rajoittavasta syömishäiriöstä toipumiseen?

Tätä asiaa on kysytty sen verran usein mm. läheisten Facebook-ryhmässä, että kirjoitin asiasta ikioman postauksen ja siirrän sen myös tänne. Perhepohjainen hoitohan saatetaan helposti käsittää "pakkosyöttämiseksi" - minulta on jopa kysytty, eikö kyseessä olekin se hoito jossa vanhemmat (konkreettisesti) syöttävät jälkeläistään väkisin.
Vastaus kysymykseen "riittääkö pelkkä painon palauttaminen toipumiseen vai tarvitaanko jotain muutakin?" on KYLLÄ ja EI riippuen sairastuneen tilanteesta. 
Osalla - etenkin kovin nuorena sairastuneille, jos eivät sairasta pitkään - pelkkä pään selkiytyminen ravitsemustilan korjaantuessa riittää takaamaan normaalin murrosiän psyykkisen kehityksen etenemisen ja uusien käyttäytymismallien oppimisen syömishäiriön tilalle. Tällöin muuta hoitoa / terapiaa ei tarvita. Kun ravitsemustila on ollut riittävän pitkään hyvä, kehonkuvan häiriö (se että koetaan itsensä lihavammaksi kuin todellisuudessa on) sekä nälkiintymisestä johtuva ahdistuneisuus ja masennus häviävät. Mielen toipumisen etenemisaikataulusta suhteessa painoon olen kirjoittanut aiemmin tässä kirjoituksessa.
Mikäli sairastunut on kärsinyt huonosta itsetunnosta tai itseinhosta jo pitkään ennen sairastumistaan syömishäiriöön, ne eivät välttämättä häviä ravitsemustilaa korjaamalla vaan siihen vaaditaan itsemyötätunnon ja kehotuntemuksen opettelua. Tähän suosittelen mm. psykofyysistä fysioterapiaa. Etenkin teini-iässä ja nuorella aikuisiällä sairastuneilla tai pitempään sairastaneilla kannattaa muistaa myös tämä: Koska syömishäiriö on tullut sairastuneen elämään ratkaisuna johonkin tarpeeseen (oli se sitten viaton pyrkimys terveellisempään elämään tai elämän hallintakeino), täytyy sairastuneen opetella uusia tapoja toteuttaa näitä tarpeita. Siihen tarvitaan tietoisuutta, josta löytyy enemmän tässä kirjoituksessaOn tärkeää, että syömishäiriöstä toipuva oppii tunnistamaan tilanteita, joissa syömishäiriö on toiminut ratkaisukeinona ja ymmärtää, että hän omilla ratkaisuillaan ja valinnoillaan käyttäytymisensä suhteen voi vaikuttaa siihen, hallitseeko syömishäiriö häntä vai hän syömishäiriötä. Syömishäiriön uusiutumisen ehkäisemisestä olen kirjoittanut tässä postauksessa ja siinä triggerien (laukaisevien tekijöiden) tunnistamisella ja ylös kirjaamisella on oma tärkeä osansa.
Tietoisuuden kehittäminen vaatii sairastuneelta aktiivista työskentelyä ja toipumismotivaatiota - tai paranemisrohkeutta, joka mielestäni on armollisempi termi samalle asialle - ja joskus myös jotain omaa yksilöpsykoterapiaa (suositeltuja ovat mm. ratkaisukeskeiset terapiamuodot kuten dialektinen käyttäytymisterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia). Mikäli taustalla on traumoja (kuten vaikea koulukiusaaminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö) saatetaan tarvita traumaterapiaa
Työskentely ei onnistu nälkiintyneillä aivoilla - siksi on välttämätöntä, että aliravitsemustila korjataan ennen terapiaa! Jos ravitsemustila on ollut hyvä ainakin 3-6 kuukauden ajan ja toipuvalla on vieläkin häiritseviä ahdistus- ja masennusoireita, saatetaan oireisiin tarvita lääkitystä. Tässä tilanteessa perinteiset mielialalääkkeet usein myös toimivat paremmin kuin henkilön ollessa aliravittu ja vaarallisia sivuvaikuksia on vähemmän. On muistettava, että anoreksian alttiusgeenit sijaitsevat varsin lähellä ahdistuneisuushäiriölle ja neuroottisuudelle altistavia alueita, joten rajoittavaan syömishäiriöön sairastuneella voi olla taipumusta molempiin. Perhepohjaisen hoidon (FBT) 3. vaiheessa pitäisikin kartoittaa myös jatkopsykoterapian tarve ja ohjata toipuja siihen, mikäli tarvetta ilmenee.
Läheinenkin voi auttaa sairastunutta toipumisessa ja tietoisuuden kehittämisessä käyttämällä motivoivaa keskustelua. Erityisen hyvin se toimii aikuisilla ja täysi-ikäisyyttä lähestyvillä teineillä, esiteineillä näyttöä tehosta on vähemmän. Motivoiva keskustelu on (se delfiinimäinen) tapa töniä sairastunutta lempeästi kohti oikeita valintoja ja rakentavia tavoitteita elämässä niin, että toipuja loppujen lopuksi tekee itse suunnitelmia muutoksen ja tavoitteiden suhteen. Se, mistä asioista milloinkin kannattaa puhua riippuu sairauden vaiheesta. Läheiselle hyödyllisistä keskustelutaidosta voit lukea lisää tästä. Sairastuneen motivoitumisesta toipumiseen löytyy lisää tässä kirjoituksessa - on hyödyllistä ymmärtää ulkoisen ja sisäisen motivaation erot.
On muistettava, että sairauden alkuvaiheessa rajoittavaa syömishäiriötä sairastava ei ole motivoitunut ravitsemustilan korjaamiseen eli painon nousuun. Tämä johtuu nälkiintyneiden aivojen aiheuttamasta sairaudentunnottomuudesta eli anosognosiasta, joka edelleen tunnetaan ja tunnistetaan aivan liian huonosti ammattilaisten keskuudessa ja etenkin somaattisella puolella, joka joutuu tekemiseen nimenomaan vakavasta aliravitsemuksesta kärsivien syömishäiriötä sairastavien kanssa. Ravitsemustilan korjaamiseen tarvitaan intensiivistä tukea niin ammattilaisilta (hoidon suuntaviivat, rohkaisu ja psykoedukaatio, ravitsemuskuntoutuksen valvonta ja korjausliikkeet) kuin läheisiltäkin (tuki ruokailutilanteissa, altistaminen, ahdistuksen sietäminen). Rajoittavien syömishäiriöiden hoito voitaisiinkin tiivistää oheiseen kuvaan. Siinä punaisella rajatut asiat voidaan toteuttaa ilman, että sairastuneella itsellään ei ole vielä minkäänlaista paranemisrohkeutta / toipumismotivaatiota, kunhan hoitotaho ja läheiset toimivat yhteisessä rintamassa asian suhteen.


5. toukokuuta 2018

Älä laihduta – päivä 6.5.18: Säästetään edes lapset ja nuoret – vaihtoehto laihdutus- ja painopuheelle

Tämän kirjoituksen siemen jäi itämään päähäni muutama kuukausi sitten, kun rajoittavasta syömishäiriöstä toipunut tyttäreni kertoi ex tempore minulle viidennen luokan terveystarkastuksesta. Siellä n. 11-12 -vuotiaat mitattiin ja punnittiin, ja kouraan annettiin lappu strategisista mitoista (se muuten taitaa edelleen olla jossain arkistojeni kätköissä). Nyyti kertoi, kuinka tarkastusten jälkeen heidän koulussaan joukko tyttöjä aktiivisesti vertaili mittoja. Osa oli jo aloittanut murrosiän kehittymisen, joten paino saattoi olla huomattavasti muuttunut aiemmasta tai korkeampi kuin toisilla. Osalla tätä ei vielä ollut tapahtunut (tyttäreni kuului tähän joukkoon).

Useampi tyttö tästä joukosta sai myöhemmin virallisen syömishäiriödiagnoosin (joukossa oma tyttäreni) tai vähintäänkin oireili syömisillään vaikkei ehkä syömishäiriötä todettukaan. Jollain on edelleen ongelmia – aikaa on kulunut 7-8 vuotta. Nyytille kyseisen terveystarkastuksen painolukema jäi mieleen ja myöhemmin hänen sairastuttuaan anoreksiaan siitä tuli tavoite, vaikka pituutta oli tullut lisää reippaat kymmenkunta senttiä ja ikääkin pari kolme vuotta.

Tämä esimerkkinä siitä, että viattomaltakin vaikuttava painopuhe ja mittaaminen ei välttämättä millään tavalla edistä lapsen ja nuoren terveyttä, päinvastoin.

Tiedetään, että jo alakouluikäiset miettivät pitäisikö heidän laihduttaa, vaikka kasvuikäisen EI KOSKAAN pitäisi pudottaa painoa (poikkeuksena ehkä äärimmäisen ylipainoiset, joilla on joku ylipainosta paheneva aineenvaihduntasairaus – ja VAIN TARKASSA SEURANNASSA!). No niin, tässä kohdassa tiedän, että joku huudahtaa: Entä ylipainoepidemia – lapsemme ovat suuressa vaarassa?! Kakkostyypin diabetes ja sydän- ja verisuonitaudit kaatavat kohta kouluikäisiäkin! Eikö ole vain hyväksi, että lapsia ja nuoria aktiivisesti kannustetaan painontarkkailuun ja opetetaan terveellisen ruokavalion merkitystä?

Suomessa lasten seurataan kasvukäyrin, jotka on uudistettu vuosina 2001-2011. Perinteisten persentiilikäyrien lisäksi suomalaislapsille (2-18 vuotta) on nyt luotu painon seurantaa ajatellen myös iänmukaiset BMI-käyrästöt, jossa on asetettu rajat lihavuudelle, ylipainolle ja alipainon eri asteille. Kasvukäyrät on tarkoitettu erilaisten pikaista puuttumista vaativien sairaustilojen (mm. kilpirauhasen toimintahäiriöt, keliakia, muut kasvuhäiriöt, sydänviat) SEULONTAAN, sillä kasvuikäisillä monien kroonisten sairauksien ensimmäisinä oireina ovat muutokset pituuskasvussa ja/tai pituus-painosuhteessa. Nämä näkyvät ainoastaan toistetuissa mittauksissa, eivät yksittäisen mittauskerran tuloksina ja on huomattava, että mittoja verrataan lapsen OMIIN AIEMPIIN mittauksiin, ei kaikkien lasten mediaaniin. Ei ole missään tapauksessa tarkoituksenmukaista, että esim. yksittäisen mittaustuloksen perusteella annetaan lapselle/nuorelle palautetta, että ”on vähän liikaa tuota painoa kertynyt” tai ”tämän BMI:n mukaan olet ylipainoinen” (urheilevalle lihaksikkaalle nuorelle).

Kuva 1. BMI ei erottele rasvaa ja lihasta. Ovatko nämä henkilöt
mielestäsi ylipainoisia tai lihavia?
BMI:stä täytyy tähän väliin sanoa, että kyseinen mittahan ei millään tavalla pysty erottelemaan kehon koostumusta ja etenkin pitkät ja/tai lihaksikkaat henkilöt toistuvasti tulevat sen perustella nimettyä ylipainoiseksi. BMI:n ennustearvo ja yhteys kuolleisuuteen sydän- ja verisuonitautien suhteen on todistettu huonoksi jo yli 10 vuotta sitten suuressa Lancetissa julkaistussa meta-analyysissä (Romero-Corral et al., 2006). Viittaan myös viime vuotiseen Älä laihduta – päivän kirjoitukseeni BMI-harhasta. Enkä voi olla laittamatta tähän taulukkoa (kuva 1), jossa on esitetty muutaman tunnetun henkilön painostatus BMI:n mukaan (Robinson, 2007); kuka meistä menisi sanomaan George Clooneylle että kuule, on päässyt tuota painoa kertymään vähän liikaa tämän BMI:n mukaan, sinun kannattasi vähän laihduttaa ettei vaan diabetes iske!

Kuva 2. Eräiden lasten ja nuorten terveysongelmien esiintyvyys.
Ovatko lapsemme ja nuoremme sitten niin suuressa kakkostyypin diabetesvaarassa, että se oikeuttaa aktiivisen painoon puuttumisen yhä nuoremmilla ja nuoremmilla? Tehdäänpä kaavio (kuva 2), jolla saamme erilaisia lasten ja nuorten terveysongelmia jonkinlaisiin mittasuhteisiin. Kakkostyypin diabeteksen esiintyvyyden lapsilla ja nuorilla on arvioitu olevan 46 tapausta sataatuhatta lasta ja nuorta kohden (Tryggestad & Willi, 2015). Pelkästään anoreksian esiintyvyydeksi tytöillä ja nuorilla naisilla on arveltu 1700 tapausta 100.000 nuorta naista kohden ja bulimian esiintyvyydeksi 1100 tapausta per 100.000, pojilla ja miehillä 300 tapausta per 100.000 (Keski-Rahkonen & Mustelin, 2016). Oho, näyttää siltä, ettei kakkostyypin diabetes olisi lähimaastossakaan sellainen ongelma nuorilla kuin esimerkiksi syömishäiriöt ovat – itse asiassa tällaisen kaavion perusteella voisi ajatella, että jos johonkin nuorten kohdalla pitäisi panostaa, niin syömishäiriöiden ehkäisyyn!

Tiedetään, että lapsilla ja nuorilla energian saannin rajoittaminen laihdutusajatuksella lisää riskiä lihomiseen ja ahmintatyyppiseen oireiluun niin tytöillä kuin pojillakin. Teini-ikäiset, jotka rajoittavat huomattavasti energiansaantiaan ja jättävät aterioita väliin ovat jopa 18-kertaisessa riskissä kehittää syömishäiriö verrattuna niihin, jotka eivät rajoita. Laihduttaminen ei siis millään tavalla edistä lasten ja nuorten terveyttä. ”Painopuheen” tiedetään altistavan nuoria laihduttamiselle, epäterveille painonhallintamenetelmille ja ahmimiselle (Golden, Schneider, & Wood, 2016).

Voiko sitten lasten ja nuorten terveyttä edistää jollain muulla tavalla kuin pitämällä painoa terveyden tai riskien mittarina, puhumalla siitä ja painonhallinnasta? Kyllä voi. Seuraavassa on lueteltu asioita, joita esimerkiksi kouluterveydenhoito ja terveystiedon opetus voisivat tuoda enemmän esiin koululaisille (Funari, 2013):
  • Ei lokeroida ruokia ”hyviin” tai ”pahoihin”. Nuoren ruokavalioon voi kuulua niin pitsaa kuin porkkanoitakin.
  • Syö kun olet nälkäinen ja lopeta kun olet kylläinen.
  • Älä syö suruun, suuttumukseen tai kyllästymisen tunteeseen – koeta mieluummin keksiä mielekästä tekemistä tai etsiä juttukaveri.
  • Liikkuminen pitää kunnossa. Etenkin kavereiden kanssa liikkuminen antaa sekä energiaa että hupia.
  • Hyvin eri näköisetkin ihmiset voivat olla aivan yhtä terveitä.
  • Lihava ei ole synonyymi ”huonolle” eikä laiha ”hyvälle”.
  • Kiusaaminen satuttaa, erityisesti ulkonäön ja painon kommentointi! Älä osallistu sellaiseen!
  • Jos olet tyytymätön vartaloosi, keskustele luotettavan aikuisen kanssa.

Hyvää Älä laihduta – päivää myös meille aikuisille! Vai voisiko itse asiassa jokainen päivä olla laihdutusvapaa päivä, ihan kaikille?

Lähteet:

Funari, M. (2013). Detecting symptoms, early intervention, and preventative education: eating disorders & the school-age child. NASN School Nurse (Print), 28(3), 162–166. https://doi.org/10.1177/1942602X12473656
Golden, N. H., Schneider, M., & Wood, C. (2016). Preventing Obesity and Eating Disorders in Adolescents. Pediatrics, 138(3), e20161649–e20161649. https://doi.org/10.1542/peds.2016-1649
Keski-Rahkonen, A., & Mustelin, L. (2016). Epidemiology of eating disorders in Europe: Prevalence, incidence, comorbidity, course, consequences, and risk factors. Current Opinion in Psychiatry, 29(6), 340–345. https://doi.org/10.1097/YCO.0000000000000278
Robinson, J. (2007). Kids, Eating, Weight & Health - Helping without Harming. Absolute Advantage, (1), 2–15.
Romero-Corral, A., Montori, V. M., Somers, V. K., Korinek, J., Thomas, R. J., Allison, T. G., … Lopez-Jimenez, F. (2006). Association of bodyweight with total mortality and with cardiovascular events in coronary artery disease: a systematic review of cohort studies. Lancet, 368, 666–78.
Tryggestad, J. B., & Willi, S. M. (2015). Complications and comorbidities of T2DM in adolescents: Findings from the TODAY clinical trial. Journal of Diabetes and Its Complications, 29(2), 307–312. https://doi.org/10.1016/j.jdiacomp.2014.10.009

4. maaliskuuta 2018

Altistaminen - tapa päästä eroon pakko-oireista ja ahdistuksesta syömishäiriöissä

Rutiini = toistuva, vakiintunut tapa
Rutiinien muodostuminen on tavallista syömishäiriöön sairastuneella. Ne ovat turvallisia oljenkorsia, joihin sairastunut ripustautuu välttyäkseen ahdistukselta. Usein rutiinit saavat alkunsa jostain "hyvällä" tarkoitetusta, kuten ateriasuunnitelmasta tai vaikkapa osaston päivärytmistä. Rutiinit liittyvät moneen, eivät vain ruokailuun tai syömiseen - niitä voi olla esimerkiksi koskien jokapäiväisiä toimia kotona ja niiden aikatauluttamista (esim. nukkumaan pitää mennä minuutilleen tiettyyn aikaan), tapoja toimia (esim. käyn aina vessassa ennen ateriaa) tai toimintaympäristöä (esim. voin tehdä joitain asioita vain tiettyjen ihmisten läsnäollessa).

Pelko luo syömishäiriörutiineja
Hyvin nopeasti rutiineista tulee pakonomaisia sääntöjä eikä niiden muuttaminen tunnu enää mahdolliselta. Muutosta kuitenkin tarvitaan toipumisessa! Syömishäiriösääntöjä on pakko rikkoa, mikäli haluaa toipua ja se aiheuttaa sairastuneessa vastarintaa ja ahdistusta, jopa voimakasta pelkoa. Pelon taustalla on maaginen ajatus jostain hirveästä mitä tapahtuu rutiinia rikottaessa ja niinpä sitä vältetään viimeiseen saakka. Välttely ei kuitenkaan vähennä asiaan kohdistuvaa pelkoa, päinvastoin! Pelko kun tuppaa vain leviämään ja rutiinit laajenemaan. Yhtäkkiä maailma on sääntöviidakko, jossa joustava ja spontaani kulkeminen on sula mahdottomuus. Valitettavasti tähän viidakkoon eksyvät usein myös läheiset, jotka sen sijaan että uskaltaisivat tarttua viidakkoveitseen ja raivata vapaa kulkureitti tyytyvät seuraamaan sairastuneen perässä.

Altistaminen on tavanomainen tapa hoitaa pelkoja ja pakko-oireita, ja se toimii myös syömishäiriöissä (lue tämä kirjoitukseni). Tällöin sairastunut joutuu kohtaamaan pelon aiheuttajan, oli se sitten esimerkiksi jokin ruoka-aine tai ympäristö (esimerkiksi ravintola). Kun mitään katastrofaalista ei tapahdukaan, pelko vähenee. Kun samalle pelolle altistutaan toistuvasti, tapahtuu tottuminen ja siedättyminen eli pelko häviää asteittain. Näinhän opetellaan pois esimerkiksi lentopelosta.

Pelko- ja turvaruuat ovat hyvä esimerkki syömishäiriösäännöistä. Pelkoruokia ovat tyypillisesti sellaiset, jotka sisältävät paljon rasvaa, sokeria ja energiaa tai ovat herkullisia (usein entisiä lempiruokia). Logiikka pelon muodostumisessa ei aina ihan aukea terveelle - tyttäreni pelkäsi kaikkea kellertävää (mm. perunaa ja pastaa), sillä onhan keltainen rasvan väri. Usein taustalla on pelko siitä, että omaa herkkua tulisikin syötyä aivan liikaa, samoin tietysti lihomisen pelko sekä yleismaailmallinen tiettyjen ruoka-aineiden demonisoiminen (vrt. esim. koulun terveystiedon antama valistus sokerista). Turvaruuat taas ovat tyypillisesti vähäenergisiä, jotka täyttävät vatsaa ja vievät pois kalvavan nälän (jota ei kuitenkaan myönnetä) ainakin hetkellisesti. Pelko- ja turvaruuista olisi hyvä päästä eroon useastakin syystä: 1) ravitsemustilan korjaaminen on hankalaa vähäenergisillä "sallituilla" ruuilla 2) sosiaalinen syöminen (esim. toisten laittama ruoka, ravintolaruoka) on kovin hankalaa mikä vaikuttaa moneen asiaan (matkustaminen, sukujuhlat, ruokailu koulussa, opiskelu- tai työpaikalla) 3) mielitekojen täydellinen kieltäminen tekee niistä entistä pakottavampia (vrt. mitä tapahtuu, kun kiellän sinua ajattelemasta vaaleanpunaista elefanttia?) ja mikä tärkeintä 4) täydellinen toipuminen vaatii syömisen normalisoitumista. Sillä kyllähän ruokaan normaalisti suhtautuva ihminen pystyy mm. syömään herkkuja, tavallisuudesta poikkeavaan aikaan ja ruokaa, jonka energiasisältöä ei tunne ilman, että olisi tarvetta mahdottomaan kompensointiin ennen tai jälkeen kyseisen syömisen.

Miten syömishäiriöön sairastunutta altistetaan?

Altistamisessa on kaksi tapaa: vaiheittainen altistaminen ja ns. "kerrasta poikki" -menetelmä. Vaiheittaisella tarkoitetaan tilannetta, jossa sairastunut tekee itse tai yhdessä tukihenkilön kanssa listan peloistaan pienimmästä suurimpaan (anna sairastuneen todellakin ITSE määritellä pelon suuruus - älä oleta!), altistaminen aloitetaan pienimmästä pelosta ja suurempiin pelon aiheisiin edetään pikku hiljaa. Usein saatetaan myös sopia, milloin ja miten altistus tapahtuu. Toisessa taas pelkojen aiheuttajia esitellään satunnaisessa järjestyksessä eikä yritetäkään aloittaa helpommasta. Sairastunutta ei välttämättä myöskään valmistella millään tavalla altistukseen. Ensimmäinen tapa sopii valmistelu/toimintavaiheessa oleville, motivoituneille ja/tai yhteistyökykyisille toipujille ja kun vastustusta on odotettavissa vähän. Se sopii hyvin tilanteisiin, joissa pyritään esimerkiksi laajentamaan ja monipuolistamaan ruokavaliota, helpottamaan kodin ulkopuolista syömistä tms. Toinen tapa taas sopii paremmin esiharkinta/harkintavaiheessa olevalle ei-motivoituneelle sairastavalle, kun kaikesta on joka tapauksessa odotettavissa vastustusta oli muutos iso tai pieni. Koska se on nopeampi tie, sitä käytetään yleensä tilanteessa jossa pyritään ravitsemustilan korjaamiseen (kun aikaa odotella ei ole viikkoja/kuukausia) eli kun syöminen ei voi olla neuvoteltavissa oleva asia.

On huomattava, että ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa altistaa. Tavan valinta riippuu tilanteesta (esim. omista ja sairastuneen voimavaroista), sairastuneen ravitsemustilasta ja yksilöllisistä ominaisuuksista (toiset haluavat valmistautua hankalaan tilanteeseen, toiset kokevat helpompana ettei tarvitse murehtia etukäteen) ja pelon suuruudesta. Mikäli esimerkiksi sairastuneella on joku erityinen motiivi päästä eroon jostain syömishäiriörutiinista (esim. vaikka annosten mittaaminen ei onnistu ulkomaanmatkalla), sitä kannattaa ehdottomasti silloin käyttää hyväksi! Suuria pelkoja päin ei ehkä kannata rynnistää juuri hetkellä, joilloin omat tai sairastuneen voimavarat ovat syystä tai toisesta kovin kortilla vaikkapa jonkin muun kuormittavan tilanteen takia. Muistutan kuitenkin, että syömishäiriöstä toipuminen kannattaa asettaa elämässä sen hetkiseksi ykkösprioriteetiksi, sillä se on yleensä helpompaa mitä vähemmän aikaa sairaus on kestänyt! Samoin muistutan, että altistustapaa voi aina muuttaa sairastuneen edistyessä ja/tai tilanteen muuttuessa. Jos joku ei toimi, älä jatka sen tekemistä! Jos taas joku toimii, jatka samaan malliin. Yksinkertaisia ratkaisukeskeisen terapian sääntöjä.

Miten altistus toteutetaan tuloksekkaasti?

Jotta altistaminen toimisi ja pelko tiettyä asiaa kohtaan vähenisi, tarvitaan yleensä toistoja, toistoja ja toistoja, kunnes asia sujuu. Toistoja täytyy olla riittävän usein, jotta pelko siedätettävää asiaa kohtaan ei ehdi nousta uudelleen: jos pyritään eroon pastapelosta, syödään sitten pastaa jollain aterialla joka päivä, ei vaan kerran viikossa sunnuntaina. Tilanteen edistyessä panoksia voidaan nostaa, eli "vaikeuttaa" pikkuhiljaa: esim. pulla sairaalassa hoitajan kanssa >> pulla sairaalassa läheisen kanssa >> pulla kotona läheisen kanssa >> pulla kahvilassa läheisen kanssa >> pulla kahvilassa kaverin kanssa. Huomaa myös, että tässä muutettiin vain yhtä muuttujaa kerrallaan - näin on hyvä toimia ainakin aluksi. Vertaan syömishäiriön hoitoa mielellään johonkin somaattiseen, ja tässä hyvä esimerkki on allergian siedätyshoito. Hoito aloitetaan pistämällä pieniä annoksia tiuhaan tahtiin. Sitten allergeenin määrää lisätään ja myöhemmin pistosvälitkin harventuvat. Jos pistos jää välistä, palataan taas pienempään annokseen jota suurennetaan pikkuhiljaa.

Kaikkein tuloksekkainta on, mikäli altistus pystytään lopettamaan onnistumiseen. Onnistumiset ruokkivat sairastuneen (ja läheisen) itsetuntoa ja kannustavat nostamaan panoksia. Tämä vaatii eskalaation dynamiikan ymmärtämistä (lue täältä) ja vaaran merkkien haistelua - ei työnnetä sairastunutta "reunan yli" vaan helpotetaan ja/tai harhautetaan ennen räjähdystä. Tässä auttaa, että erilaisia harhautuskeinoja on käytettävissä (esim. ruokailutilanteissa ratkotaan sanaristikoita, sudokuja, kuunnellaan äänikirjaa). On muistettava, että "epäonnistumisia" tapahtuu, mutta ne eivät ole maailmanloppuja. Seuraavaa kertaa ajatellen kannattaa pohtia (jos mahdollista, sairastuneen kanssa) mikä oli liian hankalaa ja mitä voisi tehdä, jotta tilanne onnistuisi paremmin. Pieni helpotus altisteeseen ehkä? Oliko ympäristössä kenties jotain häiritsevää? Voisiko tukihenkilö tehdä jotain toisin?

Mikä on läheisen rooli altistamisessa?

Kotioloissa tapahtuvassa altistamisessa läheinen on tukihenkilö - ja usein etenkin alaikäisten kohdalla myös altistuksen toteuttaja. Läheiseltä altistaminen vaatii montaa asiaa: oman pelon voittamista ("mitä jos hän lopettaa syömisen kokonaan?!"), vakuuttavuutta (jos oman pelkonsa näyttää, ei sairastunutkaan voi uskoa, että haasteen kohtaaminen olisi turvallista), sitkeyttä (jos ensimmäinen kerta ei onnistu, ei lannistuta vaan yritetään uudestaan - ehkä eri aikaan ja pienemmällä altisteella, mutta ei anneta periksi!) sekä uskoa siihen, että sairastuneen lisääntynyt ahdistus tai vastustus ei ole merkki syömishäiriön pahenemisesta vaan normaali reaktio syömishäiriön haastamiseen eikä ennusta huonoa lopputulosta. Itse asiassa asiasta on jopa olemassa tutkimus, josta olen kirjoittanut aiemmin: nuoren vastarinta ruokapöydässä ennusti suurempaa syötyä määrää.

Oli tukihenkilö vain tukemassa tai myös toteuttamassa altistusta, nämä taidot auttavat suoriutumisessa:
1. tukihenkilö pysyy keskittyneenä tehtävään eikä sorru syömishäiriön harhautuksiin
2. tukihenkilö pystyy välttämään paikoilleen juuttumisen peloista huolimatta ts. ohjaamaan
sairastunutta eteenpäin
3. tukihenkilö osaa arvioida kuinka paljon voi lisätä altistusta ja koska kannattaa lopettaa
4. tukihenkilö pystyy pysymään myötätuntoisena hankalassakin tilanteessa

Tukemista altistuksen aikana auttaa, jos tukihenkilö käyttäytyy rauhallisesti eikä epäröi, tuntui itsestä kuinka epävarmalta hyvänsä. Empatiaa voi osoittaa (”huomaan että tämä on vaikeaa, mutta se on helpompaa ensi kerralla”), mutta samaan pakettiin laitetaan kehotus jatkaa toimintaa (”no niin, otapa sitten seuraava pala”). Tehtävää palastellaan tarvittaessa osiin (esim. välipalaa tehdessä kehoitetaan voitelemaan leipä, sitten laittamaan päälle juustoa ja kinkkua, sitten viemään lautanen pöytään jne.) ja ohjataan sairastunutta eteenpäin lempein kehotuksin. Jos sairastunut hermostuu tai vastustaa, mahdolliset loukkaukset kirpoavat teflonpinnasta (teflonpinta = tapa olla provosoitumatta sairastuneen reaktioista tai käyttäytymisestä). On hyvin tavallista, että sairastunut saattaa yrittää houkutella väittelyyn (esim. keskustelu tarjolla olevan ruuan terveellisyydestä tai energiasisällöstä) tai kaupankäyntiin ("kyllä mä sitten huomenna jos nyt ei tarvitse..."), mutta fokus on pidettävä tehtävässä! Tarvittaessa sairastunutta muistutetaan, mikä takia tässä nyt tehdään töitä ("kulta, tiedän että tämä on vaikeaa, mutta sitten kun tämä sujuu sä pystyt menemään kavereiden kanssa sinne kahvilaan ja leffaan...").

Tukihenkilöllä on hyvä olla takataskussa jonkinlainen plan B, joka otetaan käyttöön mikäli homma ei onnistu ollenkaan. Kukaan ei voi onnistua joka ikinen kerta! Varasuunnitelmaa tehdessä pidetään mielessä se, kuinka tärkeää altistuksen onnistuminen on (esim. ravitsemustilan korjaaminen vs. ruokavalion laajentaminen).  Varasuunnitelma voi olla ruokailua koskevassa altistuksessa esimerkiksi joku seuraavista:
- ”tämä on riittävän hyvä suoritus tällä kertaa, nyt tehdään…” (jotain muuta joka vie ajatukset pois ja muistuttaa että elämää on syömishäiriön ulkopuolella)
- ”ok, voit korvata tuon lopun yhdellä Nutridrinkillä”
- ”sitten et valitettavasti voi mennä iltakävelylle / liikuntaharrastukseen / kouluun, vaan sinun täytyy levätä, koska kroppasi ei ole saanut riittävästi energiaa”
- ”selvä, lisätään tämä loppu sitten seuraavalle välipalalle / aterialle” (HUOM! näin ei voi tehdä joka ikinen kerta!)
- ”harmi sentään, sitten sinun täytyy palata osastolle jos syöminen ei kotona suju” (jos kyseessä esim. kotiloma)
- ”meidän pitää sitten mennä päivystykseen” (jos täydellinen syömättömyys kestää yli 24h. On muistettava että päivystyksessä vastassa voi olla joku, joka ei pidä tuloanne tarpeellisena. Idea on kuitenkin näyttää sairastuneelle, että sinä olet ihan tosissasi!)

Mikäli varasuunnitelma otetaan käyttöön, sen ei missään tapauksessa pidä vaikuttaa rangaistukselta tai epäonnistumiselta. Pikemminkin kannattaa antaa sairastuneen ymmärtää, että tiedät tehtävän olleen vaikea mutta että se helpottaa kerta kerralta, kunhan sitä toistetaan ("seuraavalla kerralla sujuu jo helpommin"). On tärkeää, että tukihenkilö on etukäteen miettinyt, mitä hän tekee jos tulee tenkkapoo - tärkeintä on näyttää siltä, että tietää tismalleen mitä tekee. Suunnitelman arpominen altistaa jälleen kaupankäynnille ja väittelylle.

Omaa ja sairastuneen toivoa pitää yllä, jos pystyy huomioimaan kokonaiskuvan eli myös hyvin sujuneet ja onnistuneet asiat eikä vain vaikeuksia ja epäonnistumisia. Sairastuneella on usein taipumusta katastrofiajatteluun (mikä voi vaivata myös läheisiä), joten on terveellistä muistuttaa häntä tarvittaessa siitä, etteivät mahdolliset epäonnistumiset ole maailmanloppuja. Mikäli sairastunut on sellaisessa vaiheessa, että hän sietää kiittämistä, sitä kannattaa harrastaa. Ja jos ei ole onnistumista mistä kiittää, kiitetään ainakin yrittämisestä ("huomasin että vaikka se oli vaikeaa, yritit tosissasi - minusta se oli hienoa!). 


30. joulukuuta 2017

Millaista syömishäiriökäyttäytyminen on?

Jotta syömishäiriökäyttäytymisestä pääsisi eroon tai voisi auttaa läheistään pääsemään siitä eroon, on välttämätöntä ymmärtää, millaista se on. Itse asiassa, läheisen on hyvin vaikea ulkoistaa syömishäiriö ja suhtautua rakentavalla tavalla, jos hän ei ymmärrä milloin kyseessä on syömishäiriöön liittyvä käytös. Sama koskee ammattilaisia.

Yleisesti ajatellaan, että syömishäiriökäyttäytyminen on jotain, mikä liittyy suoranaisesti syömiseen (tai syömättömyyteen), mutta se on vain osa totuutta. Syömishäiriökäyttäytyminen on paljon muutakin: se on rutiineja, pakkoja ja pelkoja. Käyttäytymisen eri ulottuvuudet ovat eri henkilöillä tietenkin yksilöllisiä, mutta hämmästyttävän paljon yhteisiä piirteitä niissä on.

Syömiseen ja ruokaan liittyviä syömishäiriökäyttäytymisen muotoja

Anoreksiassa ehkä helpoiten tunnistettava käyttäytymismuoto on liian pienten ruoka-annosten syöminen tai täydellinen syömättömyys, mutta energiansaannin rajoittaminen voi näkyä muillakin tavoilla. Sairastunut voi täyttää lautasensa jollain erittäin vähäenergisellä, vaikkapa salaatilla ja ottaa minimaalisesti mitään muuta. Epäterveellisistä ruuista kieltäydytään jyrkästi. Monella on ns. pelkoruokia; joku ruoka-aine tai ruokalaji, jonka syömisestä sairastunut kieltäytyy täysin tai syöminen aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja pelkoa. Tyypillisesti pelkoruuat sisältävät rasvoja, sokeria ja ns. "turhia" hiilihydraatteja - kuten esimerkiksi juusto, jäätelö, levitteet ja öljyt, pasta tai (vaalea) leipä. Pelon taustalla voi olla jokin aivan irrationaalinen - esimerkkinä tyttäreni kammo perunaa kohtaan, sillä se oli keltaista (=rasvan väri). Yksilöllistä vaihtelua on runsaasti. Oman kokemukseni mukaan se mistä aiemmin on pitänyt, muuttuu helposti pelkoruuaksi - ehkä taustalla on ajatus siitä, että lempiruokaa tulee syötyä helposti enemmän... parempi siis välttää sitä! Pakkausmerkintöjen pakonomainen lueskelu on tyypillistä, ja syömishäiriötä sairastava tietää usein ulkoa kuinka monta kaloria mikäkin jugurtti, jäätelö tai leipäpala sisältää. 

Syömiseen liittyy helposti outoja rutiineja: ruuat syödään lautaselta aina tietyssä järjestyksessä eivätkä ne saa sekoittua lautasella (toisaalta sairastunut voi levitellä ruuan lautaselle niin, että näyttää siltä kuin hän olisi syönyt sitä vaikka todellisuudessa sitä jää paljon), ruokailuvälineet ovat aina samoja tiettyjä, lautaskoko on tavanomaista pienempi. Sairastunut saattaa vaatia, että hänen ruokansa valmistetaan eri välineillä tai säilytetään esimerkiksi eri hyllyllä jääkaapissa kuin muiden ruuat. Ateriasuunnitelma johtaa helposti ruuan mittaamiseen ja punnitsemiseen, ja vain tietty mitta tai vaaka kelpaa. Ruokailu onnistuu vain tietyllä kellonlyömällä, ja ehkä tiettyjen rutiinien jälkeen - kompensatorinen liikunta voidaan suorittaa myös ENNEN ruokailua!

Sairastunut voi vältellä muiden seurassa syömistä, jottei joutuisi selittämään esimerkiksi annoskokoaan tai koska muiden tarkkailu tuntuu ahdistavalta: hän esimerkiksi toistuvasti väittää syöneensä jo tai suoraan kieltäytyy syömästä muiden seurassa. Taustalla voi olla myös läheisten kommentointi tai kaverien nirsoilu vaikkapa koululounaalla, mikä tuntuu sairastuneesta triggeröivältä. Tai voi olla että sairastunut syö, mutta katoaa hetken päästä vessaan tai omaan huoneeseensa (tyhjentäytymään) tai vaihtoehtoisesti lenkille tai kuntosalille kuluttamaan saadut kalorit.

Joillekin sairastuneille on erittäin vaikeaa syödä jotain sellaista, jonka joku muu kuin hän itse on valmistanut (niin kotiruokaa kuin ravintolaruokaakin) - ruuan ainesosia kun ei tiedä. Tällöin valmisruuat saattavat kuitenkin kelvata, paketissa kun yleensä lukee valmistusaineluettelu ja energiamäärät. Joku kuitenkin saattaa hyvinkin pystyä syömään ravintolassa, koska ei "mahda mitään" sille mitä annoksessa on - näin valinta on otettu häneltä pois. Ylipäänsä ruokaan ja annoksiin liittyvät valinnat voivat olla hirveän ahdistavia ja viedä aikaa. Usein sairastunut onkin (salaa) helpottunut, jos hänen ei tarvitse näitä valintoja itse tehdä.

Syömishäiriötä sairastava usein mielellään laittaa ruokaa tai leipoo, muille. Itse hän ei syö luomuksiaan. Ehkäpä ruuan ympärillä hössöttäminen saa aikaan harhan, että sairastunut syö. Sairastunut saattaa myös puuttua toisten syömiseen, joko vaatien että muut syövät saman verran kuin hänkin (painonnostovaiheessa) tai huomautellen toisten suurista annoksista. Myös huomauttelu ruuan sisällöstä (rasvasta, eläinperäisyydestä jne) on varsin tavallista.

Ahmimis- ja tyhjentäytymistyypin anoreksiassa tai bulimiassa ravinnonsaannin rajoittaminen voi päättyä ahmimiseen, joka voi olla todellista tai sitten kuviteltua (sairastunut syö liikaa suhteessa omaan käsitykseensä "normaalista" ruokamäärästä). Joka tapauksessa koettu ahmiminen voi taas johtaa syvään morkkikseen, joka taas saa aikaan rajoittamista - tämä on tyypillista melkein kaikille syömishäiriöille. Ahmintahäiriötä sairastavallakin ahmiminen johtaa päätökseen laihduttamisesta, mutta yritys päättyy jossain kohtaa holtittomaan ahmimiseen ja syömisestä tulee kaoottista.

Varsin usein rajoittaviin syömishäiriöihin liittyy ryhtyminen kasvissyöjäksi ja sitten vegaaniksi. Tämä saattaa tapahtua jo ennen kuin syömishäiriötä on varsinaisesti diagnostisoitu, mikä vaikeuttaa asian tunnistamista. En väitä, että kaikki vegaaniruokavaliota noudattavat ovat syömishäiriöisiä, mutta tällainen ruokavalio tarjoaa erinomaisen keinon "laillisesti" välttää kaikkea kuvitellusti epäterveellistä tai lihottavaa. Epäilen, että osalla veganismi kumpuaa myös sairastuneen ajatuksesta, ettei ole arvollinen kuin rajoittamalla tai kurittamalla itseään - tälle on sukua myös varhaiskeskiajan nuorten naisten "Pyhä anoreksia". On spekuloitu, altistaako vegaaniruokavalio syömishäiriön kehittymiselle tiettyjen ravintoaineiden puutteen takia. Aito vegaani kuitenkin syö varsin monipuolisesti, joten epäilen, että kyseessä voi kuitenkin olla tilanne, jossa vegaanius on vain keino rajoittaa ei-toivotus ruuat pois ja tilaa ei vielä ole edes tunnistuttu syömishäiriöksi.

Kun sairastunut laihtuu, hän yleensä jossain vaiheessa alkaa peittämään laihtumisensa, jotta kukaan ei puuttuisi asiaan. Normaali laihduttaja taas kehuskelee saavutuksillaan ja pyrkii kyllä esittelemään laihtunutta olemustaan. Sairastunut taas piiloutuu löysiin ja paksuihin vaatteisiin - toki siksikin että aliravitsemus aiheuttaa palelua.

Liikunta ja siihen liittyvät syömishäiriökäyttäytymisen piirteet

Syömishäiriötä sairastava käyttää yleensä liikuntaa tapana päästä eroon saadusta energiasta, eikä saa minkäänlaista mielihyvää liikuntasuorituksesta - päinvastoin (mutta tätä hän ei sinulle tunnusta!). Pakonomaisuus ja joustamattomuus on tyypillistä; sairastunut lähtee lenkille oli keli tai oma vointi mikä hyvänsä. Puhutaankin pakkoliikunnasta. Liikuntamuoto ei välittämättä ole sellainen, josta sairastunut olisi aiemmin nauttinut, tai sitten aiemmin miellyttävästä liikuntatavasta on tullut pakonomaista suorittamista (näin esimerkiksi urheilua harrastaneilla). Melko usein pakkoliikunta on jokin yksinäinen liikuntamuoto, jossa kukaan ei yritä rajoittaa vauhtia tai sitten sitä harjoitetaan salaa. Ei ole tavatonta, että sairastunut vetää vatsalihasliikesarjoja suljettujen ovien takana vaikkapa vessassa tai yöllä makuuhuoneessaan.

Sairastuneen on vaikea suoda itselleen lepoa, vaikka liikunta aiheuttaisi esimerkiksi rasitusvammoja. Syyllisyys ja huono omatunto pukkaavat päälle heti, jos punnerruspyramidista on jäänyt muutama sarja vetämättä. Sairaudentunnottomuuden takia sairastunut ei välttämättä itse pysty millään tavalla havaitsemaan huonoa ruumiillista kuntoaan, ja pyrkii liikkumaan viimeiseen saakka ennen täydellistä romahdusta. Suoritusmäärät eivät ole minkäänlaisissa realiteeteissa.

Liikunnan ei välttämättä tarvitse olla helposti hahmotettavaa lenkkeilyä tai jumppaa. Sairastuneet ovat mestareita keksimään erilaisia muita fyysisen kulutuksen tapoja. Seisominen aina ja joka paikassa vaikka tuolejakin olisi tarjolla, portaiden käyttäminen vaikka kerroksia olisi monta, istuminen tikkusuorana tuolin reunalla, lihasten jännittäminen istuessa, jalkojen jatkuva liikuttelu. Energiaa saa myös kulumaan pukeutumalla liian kevyesti kylmällä säällä. Tässä vain muutamia tapoja mainitakseni.

Suhde omaan kehoon ja itseen

Kaikille syömishäiriöille tyypillistä on voimakas itseinho ja tyytymättömyys niin omaan persoonaan kuin kehoonkin.  On tyypillistä, että sairastunut kokee olevansa niin arvoton, ettei ansaitse mitään hyvää. Ei lepoa, ruokaa, lämpöä, ystäviä, läheisiä, eikä ainakaan apua tai hoitoa. Mikään suoritus ei koskaan ole riittävän hyvä. Koskaan ei ole riittävän sairas / laiha / oireileva. 

Syömishäiriöön sairastuneella menee tyypillisesti pitkään, ennenkuin he uskaltavat hakeutua hoitoon ja uskovat olevansa avun arvoisia. Sen takia on äärimmäisen lyhytnäköistä hoitotaholta ilmoittaa, ettei sairastunut ole vielä "riittävän sairas" tai täytä jotain hoidonsaamiskriteereitä. Silloin kun sairastunut itse kokee tarvitsevansa apua ja on sen vastaanottamiseen kypsä, silloin apua pitäisi myös olla saatavilla!

Arkeen ja vapaa-ajan viettoon liittyviä oireita

Joustamattomuus ja rutiineihin juuttuminen on tyypillistä syömishäiriölle. Tämä näkyy kaikessa elämässä. Arkisten rutiinien kanssa ei ole ongelmia, mutta auta armias jos joku yrittää muuttaa totuttua! Reaktio muutokseen on aivan ylimitoitettu. Jos joku aiemmin odotettu tai pidettykin tapahtuma menee päällekäin sairastuneen rutiinin kanssa, hän mieluummin luopuu siitä kuin rutiinistaan. Rutiinit voivat koskea lähes mitä hyvänsä, esimerkiksi sitä miten ruokailuun valmistaudutaan tai milloin mennään nukkumaan tai herätään. Jos joku toinen on  vaikka suihkussa sillä minuutilla kuin sairastuneen on siellä tapana käydä, seurauksena on hirvittävä huuto ja riita. Yleensä syömishäiriön tarpeet menevät kaikkien muiden perheenjäsenten tarpeiden yli (jos niiden annetaan mennä ja niihin mukaudutaan), eikä mikään riitä.

Aiemmat kiinnostuksen aiheet ja sosiaalinen elämä menettävät merkityksensä. Sairastunut voi vaikuttaa alakuloiselta ja itseensä vetäytyneeltä. Sairastuneella ei kerta kaikkiaan riitä energiaa muiden kanssa olemiseen. Kaverit saattavat jäädä eikä uusiin jaksa tutustua. Sosiaaliset tilanteet voivat pelottaa; koulu, perhejuhlat, kaverien kanssa bilettäminen... Etenkin sellaiset, joissa joutuisi syömään toisten nähden tai outoja ruokia saattavat olla erityisen pelottavia. Jotkut sairastuneet pystyvät kuitenkin helpommin juomaan kuin syömään, ja tietäen herkkyyden päihteille humalaan saakka bilettäminen ei ole mahdotonta (yleensä sitä kuitenkin sekä edeltää että seuraa kompensatorinen rajoittaminen). Alkoholihan myös poistaa estoja, joten humala voi antaa kaivatun breikin syömishäiriön kynsistä.

Tyypillistä on, ettei henkilö itse (varsinkaan kuherrusvaiheessa) tunnista toiminnassaan mitään poikkeavaa, tai ei ainakaan myönnä sellaista olevan.

Henkilön persoonallisuus voi "muuttua"

Syömishäiriö aiheuttaa sairastuneelle suurta kärsimystä ja
vangitsee tämän omien sääntöjensä kahleisiin.
Meidän tapauksessa tyttäreni täysin odottamaton ja suhteettoman suuri tunnepuuska oli ensimmäinen tunnistamani merkki syömishäiriökäyttäytymisestä. Äärimmäiset tunnepuuskat ovat kuitenkin tyypillisiä; raivo ja aggressiviinen kielenkäyttö tai käytös, pako tilanteesta hinnalla millä hyvänsä tai lysähtäminen täydelliseen epätoivon tilaan ovat tavanomaisia. Tunnepuuskassaan henkilö voi vahingoittaa tavaroita, toisia tai itseään. Lue eskalaatiosta ja siitä selviytymisestä täältä.

Syömishäiriö saa rehellisenkin henkilön valehtelemaan ja manipuloimaan, ja tämän huomaaminen voi tulla läheisille järkytyksenä. Myös sairastunut itse voi kokea tästä suurta syyllisyyttä ja arvottomuuden tunnetta. Joskus tilanne näkyy niin, että sairastunut antaa vihjeitä omasta valheellisesta toiminnastaan (esim. vaikka jättää päiväkirjan näkyville luettavaksi tai "piilottaa" syömättä jättämänsä ruuat niin että ne helposti löytyvät) ja ikäänkuin pyrkiikin kärähtämään valheistaan - näin voi taas selvitä syömishäiriön syytöksistä kun ei ollut vaihtoehtoja.

Sairastunut usein taantuu aliravitsemuksen takia niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Monet vanhemmat kuvaavat, että teini on palannut takaisin leikki-ikäisen käyttäytymiseen (raivokohtauksine, inttämisine kaikkineen) - vaikka osaakin tarvittaessa erinomaisen hyvin puhua vanhempansa suohon, kun keskustellaan vaikka ruuan terveellisyydestä tai lasten oikeuksista. Sairastunut saattaa hakea rauhoittelua tai vahvistusta ("enhän ole lihava/kamala/yököttävä/huono? enhän liho jos syön tämän? rakastathan sä mua, vaikka olen näin ällöttävä"), ja jos sitä saa, takertuu sen antajaan kuin pelastusrenkaaseen. Vaikka nuori saattaa korostaa päätäntävaltaansa suhteessa hoitopäätöksiin, yksinkertaistenkin valintojen tekeminen saattaa olla hänelle ylivoimaista ja aiheuttaa suhteetonta ahdistusta.

Syömishäiriöön sairastunut voi aina olla ollut suhteellisen joustamaton, mustavalkoinen ja perfektionisti, mutta sairastumisen jälkeen nämä ominaisuudet nousevat ihan omaan potenssiinsa. Pienistäkin epäonnistumisista tulee maailmanloppuja, lähellä olevat tai hoidon ammattilaiset jaetaan "hyviin" ja "pahoihin" eikä mikään täydellistä onnistumista vähäisempi kelpaa. On huomattava, että nämä ominaisuudet kulkevat niin sanotusti perheessä, ja lähimaastosta saattaa löytyä useampikin samoin (vaikkakin lievemmin) käyttäytyvä. Omien ominaisuuksien tarkastelu saattaa olla hyvinkin hyödyllistä; jos vaadin muutosta sairastuneelta, pitäisikö minun tehdä jotain myös omalle käytökselleni?

On erittäin tavallista, että sairastunut vaikuttaa epäempaattiselta ja vain itseään ajattelevalta. Hänen käyttäytymisensä on helppo leimata narsismiksi, vaikka todellisuudessa taustalla on pelko ja pakko-oireisuus, ei itsensä korostaminen. Usein syömishäiriöön sairastuneet ovat itse asiassa varsin empaattisia ja herkästi toisten mielialoja huomioivia, mutta heidän energiansa ei välttämättä riitä siihen, kun he painivat syömishäiriöajatusten kanssa tai empatian osoittaminen aiheuttaisi ristiriitaa syömishäiriön käskyjen kanssa. Jos 90 % valveillaoloajasta miettii, montako kaloria on siihen mennessä syönyt ja mitä vielä voi syödä tai montako punnerrusta seuraavassa jumppasessiossa täytyy vetää kompensoidakseen edellisen ruokailun kalorit, ei ole ihmekään ettei voimavaroja riitä juuri muuhun.

Onneksi sairastuneen omat persoonallisuuden piirteet pääsevät toipumisen edistyessä taas esiin, ja yksi osoitus toipumisesta onkin ikätasoisen psyykkisen ja fyysisen kehitystason saavuttaminen. Myös edellä kuvattujen käyttäytymispiirteiden katoaminen kertoo toipumisesta - siksi on tärkeää tunnistaa ne ja ymmärtää niiden olevan syömishäiriön aikaansaamaa.


Yhteenvetona sanoisin, että tyypillistä syömishäiriökäyttäytymiselle - mihin ikinä se liittyykään - on se, että siihen puuttuminen saa aikaan epätavallisen voimakasta vastustusta ja/tai suhteettomia reaktioita. Tyypillistä on, että sairastunut uhkailee vaikka millä - syömättömyydellä, itsensä vahingoittamisella, karkaamisella, välien katkaisulla, kantelemisella sosiaaliviranomaisille - mikäli häntä estetään tai pakotetaan toimimaan toisin. Kumman pokka pettää ensin, läheisen vai syömishäiriön? Puuttuminen tehdään rakkaudella ja lempeydellä mutta myös sitkeydellä - mukautumisella ei saada aikaan muuta kuin sairauden pitkittyminen. Syömishäiriön ulkoistaminen on tärkeää, jotta kärsivällinen, rauhallinen ja ystävällinen suhtautuminen olisi mahdollista.