Kun toinen ei kelpaa

Olen aiemmassa kirjoituksessani kuvaillut tilanteita, joissa vanhemmat eivät pysty vetämään yhtä köyttä lapsensa auttamiseksi ja yhteinen rintama syömishäiriötä vastaan ei toteudu. Tavallisin tilanne on kuitenkin varmaan sellainen, että sairastunut hylkii toista vanhempaansa eikä suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön tämän ollessa läsnä (tässä myös Mummyn kertomus asiasta). Tämä voi olla niin isä kuin äiti - jostain syystä syömishäiriölle kuitenkin "vaarallisempi" vaihtoehto. Tämä hyljeksitty vanhempi on voinut olla aiemmin se läheisempi (tällöin usein siis tuntisi nuoren paremmin ja näkisi syömishäiriön konstien läpi, paha asia!) tai sitten hän on se tiukempi, jonka kanssa omaa tahtoa ei saa niin helposti läpi (= huono homma syömishäiriölle).

Sairastunut ottaa erittäin aggressiivisen kannan (puheissa ja/tai käytöksessä) tätä toista vanhempaa kohtaan. Hänen ollessaan fyysisesti läsnä mikään ei onnistu, ei syöminen eikä rauhoittuminen. Jonkinlaisen perhesovun säilyttämiseksi se kelpaava vanhempi saattaa sitten hätistellä toisen pois - ja tämä ehkä vetäytyykin mielellään metelin säikäyttämänä - jotta nuori söisi edes jotain tms. Vaan kun näin toimitaan, hetken päästä ei muukaan läsnäolo enää kelpaa; sairastuneen mielestä toisen vanhemman ei tarvitsisi tietää hänen asioistaan mitään, ne eivät tälle kuulu, voisi oikeastaan painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän ei osaa mitään, ei kelpaa mihinkään. Miksette te eroaisi, eihän tuolla toisella ole täällä mitään tekemistä?!

Hetken päästä vanhemmat ovat ansassa, jossa toinen on suljettu ulkopuolelle ja se kelpaava on tiedostamattaan liittoutunut syömishäiriön kanssa - sekä puolisoaan että lapsensa tervettä minää vastaan.

Tilanne on hyvin inhimillinen, sillä se on pienemmän riesan tie ja saahan näin ostettua jonkinlaisen aselevon edes hetkeksi. Kelpaavalle vanhemmalle tilanne voi myös olla tietyllä tapaa imarteleva, kun sairastunut "turvautuu" vain häneen. Joka tapauksessa sisäpiirissä oleva ottaa tukevan aseman kenguruna (kts. reaktiomallit) ja pakottaa toisen käyttäytymään strutsin tavoin, halusi tämä sitä tai ei. Tyypillinen reaktiomallipari (toinen tyypillinen pari on meduusa - sarvikuono).

Muistetaanpa nyt, että syömishäiriöiden hoidon tavoitteena on palata normaaliin elämään niin ruokailuiden ja syömisen, pakko-oireiden kuin sosiaalisen elämänkin suhteen. Perhe-elämä, jossa vain yksi kelpaa ja toinen ei, ei ole normaalia! On itsepetosta kuvitella, että palikkatorni pysyisi pystyssä ja sitä voisi jopa korottaa, jos toisesta reunasta nakerretaan kokoajan pohjaa pois. 

Mitä seurauksia tilanteesta on?¨

"Sisäpiirin" vanhempi on tämän jälkeen yksin, täysin yksin, kantamassa vastuuta. Ostokset, ruuanlaitto, syömisen ja liikkumisen valvonta, kaiken ahdistuksen vastaanottaminen yksin. Valtavan aikaavievää ja erittäin kuluttavaa. Eikä minkäänlaisia lepotaukoja, koska varamiestä ei ole! Yksin oleva väsyy ja katkeroituu, ja sellaisessa tilanteessa on äärimmäisen vaikeaa ylläpitää lämmintä suhtautumista sairastuneeseen. Mikäli kyseessä on työssäkäyvä vanhempi, joku seuraavista (tai useampi) todennäköisesti kärsii: oma mielenterveys, työ tai sairastuneesta nuoresta huolehtiminen. Parisuhde kärsii varmasti!

Sisäpiirissä oleva saattaa myös sokeutua omille käytösmalleilleen ja ruveta antamaan myönnytyksiä sairaudelle, kun kukaan terveesti ajatteleva ei ole arvioimassa toimintaa toisen vanhemman tuen puuttuessa. Näin ajaudutaan tilanteeseen, jossa syöminen rajoittuu entisestään ja pakko-oireet vain pahenevat, vaikka vanhemman tarkoitus alunperin olikin "turvata yhteistyö".

Tässä tilanteessa ulkokehälle joutuneen on vaikea ottaa paikkaansa takaisin yksin, kun hänellä ei ole enää mitään taustatukea (etenkin jos hoitotaho vielä siunaa toisen vanhemman poissulkemisen). Pienikin yritys kilpistyy sairastuneen voimakkaaseen vastarintaan, jonka väsynyt sisäpiiriläinen siloittelee hetkellisesti hiljaiseksi ajamalla ulkopuolisen tiehensä.

Miten ottaa tilanne haltuun?

Ensinnäkin molempien vanhempien tulisi katsoa peiliin, miettiä omia reaktiomallejaan ja tilannetta rehellisesti, ilman silmälappuja. Palveleeko rintamajako todella elämän normalisoitumista? Onko nuoren kanssa menty eteen vai taaksepäin? Tässä kohdassa virheiden myöntäminen ei ole tappio, vaan arvokas opetus. Niinhän ei kannata enää jatkaa, vai mitä?

Toiseksi vanhempien pitäisi yrittää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä yhteinen rintama tarkoittaa. Se on sitä, että tieto kulkee ja strategiasta sovitaan yhdessä. Molemmat tietävät tismalleen, missä syömishäiriön kanssa mennään ja mitä on sovittu hoitopalavereissa, ravitsemusterapeutilla jne, sillä sairastunutta ei voi eikä saa käyttää tiedonvälityksessä. Manipulaation vaara on aivan liian suuri.

Kolmanneksi, syömishäiriöön päin yhteisen rintaman tulee näyttää täysin aukottomalta! Syömishäiriötä sairastavan edessä ei kiistellä menettelytavoista, ei arvostella toisen toimintaa sairastuneelle (edes selän takana!) tai käsketä toista poistumaan. Jokainen särö rintamassa on syömishäiriölle heikkouden merkki, jota se pyrkii tehokkaasti käyttämään hyväkseen. Suomeksi sanoen, kaikki erimielisyydet ratkotaan jossain muualla kahden kesken, pariterapiassa tai esimerkiksi yhdessä hoitotahon kanssa, niin ettei sairastunut ole läsnä. Sisäpiiriläisen pitäisi aktiivisesti edistää ulkopuolelle jätetyn vanhemman osallistumista, sehän ihan normaalia, eikö!

Neljänneksi, vanhempien tulee ottaa takaisin paikkansa perheen johdossa. Tarkoitan tällä sitä, että sairastuneen kanssa ei neuvotella itsestäänselvyyksistä, kuka saa osallistua mihinkin tms. Jokaisella perheenjäsenellä on samat oikeudet kotonaan! On todennäköistä, että sairastunut yrittää vastustaa, mutta mikäli molemmat vanhemmat suhtautuvat asioihin tyynen rauhallisesti ja kärsivällisesti eivätkä peräänny, vastustus loppuu (joskus heti, joskus vähän myöhemmin). Itse asiassa, tällainen "pakko" saattaa olla jopa sairastuneen mielestä hyvä asia, vaikka se ei ehkä siltä näytäkään. Kerron omakohtaisen esimerkin.

Ollakseni reilu ja antaakseni tyttärelle mahdollisuuden vaikuttaa tai varautua asioihin minulla oli tapana kysellä erinäisistä asioista, miltä tuntuisi jos..? Voisimmeko tehdä niin tai näin? Eräänä päivänä tyttäreni sanoi minulle: Mitä sä multa kyselet tuollaisia asioita? Eiks aikuisten pitäisi päättää niistä?! Sitten hän kertoi, että joka kerta kun hän joutui valinnan eteen, hän koki hirveää syyllisyyttä, jos valitsi syömishäiriön toiveita vastaan. Silloin hän oli rikkonut sen sääntöjä ja joutui maksamaan rikkeensä ahdistuksella. Sen sijaan, jos joku toinen teki valinnan hänen puolestaan, syömishäiriölle oli paljon helpompi perustella sen noudattaminen. Eihän se ollut hänen oma valintansa, pakottivat perhana! Tämä avasi minun silmäni, enkä ole sen jälkeen liiemmin kysellyt "lupia". Tämän jälkeen isä palasi meillä ruokapöytään sen kummemmin tyttäreltä kyselemättä (ei vastustusta), kutsuin isovanhemmat jouluaterialle ja veljeni perheineen meille yökyläilemaan (no problems, hauskaa oli). Asioita, jotka tuntuivat jossain vaiheessa täysin utopistisilta.

Muistutan vielä, että syömishäiriö viihtyy huonosti lämpimässä, hyväksyvässä ilmapiirissä. Niinpä sen ensimmäinen tehtävä onkin luoda kaaosta, syyllisyyden tunnetta ja eripuraa, jotta sairastunut jäisi oman onnensa nojaan. Vanhempien yhteinen, aukoton rintama syömishäiriötä vastaan osoittaa myös sairastuneelle, että hänen elämänsä on arvokas ja taistelemisen arvoinen.

- N -

Mikä mättää anoreksian hoidossa Suomessa?

Vuoden vaihteessa Helsingin Sanomien mielipideosastolla ruodittiin anoreksian hoitokäytäntöjä (HS 30.12.14, 4.1.15 ja 6.1.15). Kolmen itse sairaudesta kärsineen tai sairastuneen läheisen kommenteista paistoi hätä ja turhautuminen tarjolla olevan hoidon sekä siihen pääsyn suhteen.

Sisarensa menehtymisen ei-diagnosoituun anoreksiaan kokenut ”Isosisko” ehdotti kirjoituksessaan, että hoitoon pitäisi tuoda uusia käytäntöjä; ottaa omaisten näkökulma huomioon ja keskustella heidän kanssaan tilanteesta jopa ilman sairastuneen läsnäoloa. Tällainen anoreksian hoitomenetelmä – manuaalinen (ohjekirjaan perustuva) perhepohjainen hoito (Maudsleyn menetelmä) - on olemassa. Sen tehosta 12 - 18 – vuotiaiden nuorten anoreksian hoidossa on olemassa kohtalainen tutkimusnäyttökin (Käypä hoito – suositus), mikä on parempi kuin muilla käytössä olevilla terapiamuodoilla. Teini-ikäisten lisäksi perhepohjaista hoitoa on tutkittu mm. nuorten aikuisten anoreksian hoidossa lupaavin tuloksin.

Perhepohjaisen hoidon keskeinen ajatus on, että vanhemmilla on paras kokemus omasta lapsestaan. Ovathan he onnistuneet hoivaamaan ja ruokkimaan tätä vuosikaudet ennen sairauttakin. Hoidossa sairastuneen läheiset (usein vanhemmat) ottavat hoitotahon avustuksella päävastuun anoreksiaa sairastavan ravitsemustilan korjaamisessa (vaihe 1). Tavoitteena on saada paino nousemaan kotioloissa tavoitealueelle suhteellisen nopeasti, yleensä noin puolessa vuodessa, jotta vältyttäisiin pysyviltä fyysisten vaurioilta ja toistuvilta sairaalahoitojaksoilta. Näin hoito on myös kustannustehokasta yksilöterapiaan verrattuna! Painon korjaaminen vaatii läheisiltä runsaasti ajallista, taloudellista ja henkistä panostusta; ruuanlaittoa, ruokailujen toteutumisen valvomista, mahdollisten kompensaatiokeinojen (oksentaminen, pakkoliikunta, laksatiivien käyttö) estämistä ja sairastuneen aluksi hyvinkin vihamielisen käytöksen sietämistä. Tämä kaikki pyritään toteuttamaan jämäkästi mutta lämmöllä, tukien sairastunutta kestämään painon nousun aiheuttamaa ahdistusta välttäen hänen kritisoimistaan ja syyllistämistään sairastumisesta. Viimeksi mainitussa auttaa sairastuneen oman persoonan erottaminen syömishäiriön aiheuttamasta käytöksestä eli sairauden ulkoistaminen. Kun tavoitepaino alkaa olla saavutettu, iän mukaista vastuuta ravitsemustilan ylläpitämisestä siirretään hiljalleen sairastuneelle (vaihe 2). Häntä tuetaan terveyden palautumisessa muistuttaen, että riippuvuus läheisistä on vain tilapäistä. Mikäli takapakkeja tapahtuu, läheiset ottavat uudelleen lisää vastuuta ravitsemustilan ylläpitämisestä. Kolmannessa vaiheessa tuetaan sairastuneen terveen ja toisista riippumattoman identiteetin rakentamista sekä läheisten oman elämän palautumista normaaliksi. Perhepohjaisessa hoidossa hoitotahon tehtävä on voimaannuttaa vanhemmat auttamaan lastaan ja ratkaisemaan itse siihen liittyviä käytännön ongelmia toimien vanhempien konsultteina ja ohjaajina.

Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Australiassa perhepohjainen hoito on hyvin tunnettu. Hoitoon osallistuville perheille on tarjolla tukea, opastusta ja tietoa oikeista suhtautumistavoista sekä vertaistukea (esim. tämä tai tämä) mm. netissä. Suomessa ohjekirjan mukainen hoitomuoto on melko tuntematon eikä sitä tarjota julkisella sektorilla kuin pääkaupunkiseudulla, mutta sielläkin ollaan vasta juurruttamassa menetelmää.

Suomessa läheisten ottamista anoreksian hoitoon mukaan vaikeuttaa moni asia.

Vaikka viimeaikainen tutkimusnäyttö osoittaakin anoreksian olevan geneettisesti määräytyvä biologispohjainen aivojen sairaus, sitä pidetään – jopa terveydenhuollon ammattilaisten taholta – ihmisen omana valintana, turhamaisuutena, huomionhakuisuutena tai narsismina. On ymmärrettävää, että vanhempien on vaikea omistautua sairastuneen hoitamiselle, jos asenne on tämä. Lempeää ja kärsivällistä suhtautumista ei voi ylläpitää, jos kokee sairastuneen käytöksen kiusantekona tai oikutteluna. Työstä on vaikea jäädä hoitovapaalle, jos työympäristö pitää sairautta turhamaisuutena, vaikka laki suokin siihen mahdollisuuden. Omaishoidon tukea on vaikea saada ilman erittäin perusteellisia selvityksiä, jos tuesta päättävät eivät ymmärrä sairauden vakavuutta eivätkä kotihoidon vaatimaa työtä. Läheisen syömishäiriö pitäisi ehdottomasti saada samaan asemaan yhteiskunnan tukien suhteen kuin vaikkapa muistisairaudet tai lapsen syöpä!

Kuten jo aiemmin kirjoitin, edelleen törmää vanhentuneisiin käsityksiin, jonka mukaan anoreksia johtuu ongelmallisesta perheympäristöstä tai vanhemmista. Toki olosuhteet vaikuttavat, mutta usein diagnoosivaiheessa havaitut perheen ongelmat ovat seurausta yrityksestä selviytyä anoreksian aiheuttamasta kaaoksesta perhe-elämässä. Joka tapauksessa ajatus, että sairaus on vanhempien aiheuttamaa johtaa automaattisesti siihen, ettei vanhempien katsota olevan kykeneviä ”sekaantumaan” hoitoon. Joissain hoitopaikoissa ”valtataistelun välttämiseksi” suorastaan edistetään ajatusta, ettei lapsen tai nuoren tarvitse olla vastuussa syömisistään vanhemmilleen vaan ainoastaan hoitotaholle. Näin blokataan pois tärkein tukiryhmä, jonka motivaatio auttaa olisi varmasti korkein mahdollinen ja joka olisi läsnä sairastuneen elämässä ympäri vuorokauden. Vaikka anoreksiaan sairastuneen täytyy itse haluta parantua, hän harvoin onnistuu siinä itse –  lähellä olevien tukea tarvitaan runsaasti. Yksikään avohoidon ammattiryhmä ei pysty korvaamaan perhettä.

Anoreksiaan sairastuneen autonomian kunnioittaminen menee ajoittain äärimmäisyyksiin. Kuten nimimerkit "Rakastan, mutta olen avuton" ja ”Isosisko” totesivat, jos sairastunut ei itse ole suostuvainen hoitoon, häntä on siihen vaikea saada. Tai ainakin joudutaan odottamaan pakkohoidon kriteerien täyttymistä, jolloin kallisarvoista aikaa kuluu hukkaan. Sairastuneen ”omasta tahdosta” (joka todellisuudessa on sairauden sanelemaa) kannetaan enemmän huolta kuin sairauden aiheuttamista fyysisistä riskeistä ja kuolleisuudesta. Jopa tilanteissa, joissa täysi-ikäinen sairastunut itse pyytää, että asiat sovittaisiin vanhemman kanssa ilman hänen läsnäoloaan, tästä kieltäydytään tietosuojaan, potilaan oikeuksiin tai milloin mihinkin vedoten. Alaikäisenkin ollessa kyseessä vanhemmille on työn ja tuskan takana saada audienssi hoitavan lääkärin luo ilman nuorta, jotta todellisesta tilanteesta ja hoitostrategiasta voisi keskustella ilman ”syömishäiriöääntä”.

Suomessa hoetaan kuin mantrana sitä, että anoreksia on pitkäaikainen sairaus. Niinpä muuhun ei tarvitse edes pyrkiä. Tämä tuntuu oikeuttavan myös hitaan puuttumisen asioihin ja jopa kuukausien odottelun ennen kuin sietämättömissä tilanteissa eläville perheille tarjotaan tukea ja apua. Häpeän ja syyllisyyden tunne estävät monia vanhempia hakemasta itselleen apua muualta. On valitettavaa, että hoidosta vastuussa olevat tahot eivät järjestä säännöllisiä ensitietoryhmiä ja koulutusta läheisille toisin kuin monissa fyysisissä sairauksissa! Ne ovat jätetty potilasjärjestön – sinänsä arvokasta työtä tekevän Syömishäiriöliiton – kontolle, jonka resurssit riittävät ehkä yhteen tai kahteen vuosittaiseen kurssiin isoimmilla paikkakunnilla. Tämä on aivan liian vähän! Sopivan ryhmän löytäminen vaatii sitä paitsi läheisiltä melkoista aktiivisuutta tilanteessa, jossa voimavarat alkavat olla muutenkin vähissä.

Kun perhe-elämä on muuttunut kaoottiseksi, sairastunut oireilee aggressiivisesti vastustaen auttamisyrityksiä ja vanhemmat uupuvat tiedon ja tuen puutteessa, käännytään lastensuojelun puoleen (HS 31.12.14). Ammattilaisetkaan eivät aina erota syömishäiriön aiheuttamaa hankalaa käyttäytymistä muista nuoren (tai perheen) ongelmista – tässä tarvittaisiin sitä vanhempien kokemusta ja näkemystä - tai keskittyvät aivan vääriin asioihin. Seurauksena voi pahimmillaan olla nuoren erottaminen perheestä hänen itsensä tai perheen ”suojelemiseksi” (vrt. aiempi blogiteksti). Hirveä virhe, kun perhettä nimenomaan pitäisi opettaa suojelemaan nuorta syömishäiriöltä! Näin nuori tosiasiassa hylätään syömishäiriönsä armoille, koska harvalla lastensuojelun ammattilaisella taas on tietoa, taitoa ja motivaatiota auttaa ”oikuttelevaa”, aggressiivista tai itseään vahingoittavaa nuorta oikealla tavalla.

Anoreksian hoidossa Suomessa tarvittaisiin uskallusta ottaa käyttöön maailmalla toimiviksi havaittuja metodeja - näinhän tehdään muidenkin sairauksien hoidon suhteen. Tämä edellyttää sen myöntämistä, että hoitoon pitäisi kiinteästi integroida myös kotiväki ja käyttää heidän resurssejaan sekä tietämystään ja havaintojaan sairastuneesta yksilöllisesti tämän auttamiseen. Anoreksiaa hoitavien pitäisi uskaltaa luopua perinteisestä määrääjän roolista, astua alas norsunluutornista ja jalkautua perheiden todellisuuteen, pois osastoilta ja poliklinikoilta. Lisäksi tarvitaan todellista moniammatillista yhteistyötä psykososiaalisen ja somaattisen hoidon välillä, mikä taas edellyttää asiantuntijoiden jatkuvaa vuoropuhelua, yhteisiä näkemyksiä hoitolinjoista sekä selvyyttä vastuualueista.

- N -

Vierailijan kynästä: Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Julkaisen tässä erään isän kertomuksen siitä, mitä tapahtui teini-ikäisen tyttären sairastuttua anoreksiaan. Mielestäni kyseessä on ikävä esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun syömishäiriömyytit ovat voimissaan, yhteinen rintama vanhempien tai hoitotahon välillä ei pelaa, sairautta ei osata ulkoistaa nuoresta ja asiasta perillä olevat (ts. hoitotaho) ei valista vanhempia ja muita asiaan sekaantuneita (tässä tapauksessa sosiaali- ja poliisiviranomaisia) siitä, millaista käyttäytymistä syömishäiriöt voivat aiheuttaa ja miten niihin tulisi puuttua. 

Olen itse ollut tilanteessa, jossa makasin tyttäreni päällä ja painollani estin häntä käymästä muiden perheenjäsenten kimppuun, hajoittamasta kodin irtaimistoa tai satuttamasta itseään siinä sivussa. Olen mieheni kanssa taluttanut ja puoliksi kantanut tyttäremme autoon, kun hän kieltäytyi lähtemästä osastolle syömättömyysepisodin jälkeen ja karkasi metsään. Olemme tiellä seisomalla fyysisesti estäneet häntä lähtemästä hoitoneuvottelusta (jonka johdosta hän kävi isänsä kimppuun), kun sen seurauksena olisi ollut pakkohoito. Tiedän kymmeniä vanhempia, jotka ovat olleet saman kaltaisissa tai pahemmissakin tilanteissa.

Kukaan vanhempi ei halua joutua kohtaamaan tällaista! Eikä nuoren etua palvele se, että syömishäiriön annetaan pyörittää myös järjestelmää, jonka pitäisi auttaa.

Toivon sydämestäni, ettei alla olevan kaltaisia tarinoita tulisi lisää. 

- N -

Kuka korvaa menetetyn isyyden?

Helmikuussa alussa 2015 sain todella vapauttavaa postia; yleinen syyttäjä jätti syyttämättä minua tyttäreni pahoinpitelystä.

Syyskuussa 2013 silloin 15-vuotias tyttäreni oli kertonut sairautensa hoidon aikana sellaisia asioita, joista sairaalahenkilöstö oli lainmukaisesti tehnyt lastensuojeluilmoituksen. Olin huolehtinut tyttäreni sairaalaan, jota hän ei itse ollut pitänyt oikeana toimenpiteenä, kuten anoreksiaa sairastava ei yleensä pidä. Tilanteessa, jossa hän ei ollut syönyt moneen päivään ja jossa sairaalaan passitus oli lääkärin ohje, hän uhkasi kertoa minusta epämiellyttäviä asioita eteenpäin, jos pakotan hänet hoitoon. En uskonut, että tällä olisi ollut merkitystä, sillä lapseni hoidon tarve oli selviö. Toimin uhkauksesta välittämättä ja yhteistyössä ex-vaimoni kanssa, jonka kanssa meillä oli yhteishuoltajuus huolimatta riitaisasta ja kalliista avioerosta 2009.

Osallistuin aktiivisesti jokaiseen tyttäreni hoitokokoukseen, kunnes en enää saanut kutsua. Sairaalassa tyttäreni oli kertonut, että olin kerran hänen käytöksensä takia poistanut hänet huoneesta ja toisessa tilanteessa vaatinut hänen huomiotaan ”potkaisemalla” häntä jalkaan. Tämän lisäksi oli pari vastaavaa tilannetta vuosien varrelta, joita itse en edes muista. Tyttäreni mukaan olin näissä tilanteissa satuttanut häntä. Hän oli kertomansa mukaan saanut jonkinlaisen mustelman tai hiertymän, joista ei ollut todistetta, eikä hän ollut niistä itse tilanteessa valittanut. Lisäksi hänen mukaansa olin käyttänyt alkoholia hänen nähtensä.

Itse olin mielestäni ollut koko ajan huolehtiva, kasvattava ja oikeita asioita vaativa isä, joka pyrki asettamaan lapselle rajat ja vastuut. Olin vaatinut yhteisten perheaikataulujen noudattamista mm. ruokailuajoissa. Tyttären tottelemattomuuteen ja reagoimattomuuteen ei vain ollut ratkaisua. Kurin pitäminen ei onnistunut täysin pelkillä sanoilla, vaan olin joutunut poistamaan hänet tilanteesta tai koskettamalla ”herättelemään” lähtemään syömään tai kouluun. Kiellän jyrkästi koskaan käyttäneeni väkivaltaa, ainoastaan pakotuskeinoja, joilla sain tietyt lyhyet fyysiset tilanteet ratkeamaan.

Tilanteissa, joissa tyttäreni ei kuunnellut tai totellut, hän ilmeisesti kuuli päänsisäisiä ääniä ja kiljuntaa ja oli itse kauhuissaan. Kun vaadin häntä ulos näistä tilanteista, hänen reaktionsa olivat erittäin voimakkaita. Nyt jälkikäteen ymmärrän, etten ollut osannut käsitellä anorektista ja murrosikäistä lasta tilanteissa, joihin sairauden ilmenemismuodot toivat liikaa stressiä. Mutta en vieläkään tiedä miten minun sitten olisi pitänyt toimia! Silloin en edes tiennyt, että hän oli sairas vaan luulin, että hänen käytöksensä oli tahallista. Uskon, että isänä jouduin tyttäreni sairautensa syntipukiksi, koska yritin saada aktiivisesti saada häntä elämään ja käyttäytymään normaalisti enkä tuntenut hänen sairauttaan ja sen vaikutuksia.

Osana hoitoneuvotteluita, erillisissä hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa, kerroin oman näkökantani. Hoitohenkilökunta kertoi olevansa pakotettuja tekemään tyttäreni kertomuksista lastensuojeluilmoituksen. He kyllä sanoivat, että on mahdollista, että asia käsitellään osana hoitoa. Toisin kävi. Loppuvuodesta 2013 sain tiedon, että kummatkin tyttäreni olivat otettu lastensuojelun asiakkaiksi ja minun pitää tulla kahden sosiaaliviranomaisen kuulusteluun. 

Lastensuojelun kahden sosiaalityötekijän kanssa käytyjen ensimmäisten kuulusteluiden seurauksena oli, että tyttärieni lastensuojelun asiakkuutta jatkettiin. Nyt uudet kaksi henkilöä tulivat arvioimaan tilannetta. Heidän käsittelyssään vanhemman itsetuntoni mureni. Heiltä ei tullut yhtään kommenttia sen puolesta, että olisin tehnyt jotain oikein. Heidän mukaansa nyt 16-vuotiaalla sairaalla tyttärelläni oli itsenäinen oikeus päättää hoidostaan ja yhteyden pitämisestä minuun. He jopa kehottivat minua olemaan pitämättä yhteyttä tai vaatimaan tyttäreltäni yhteydenpitoa.

Näiden toisten kahden sosiaalityöntekijöiden kanssa keskusteltuani asia meni prosessinomaisesti poliisille. En vieläkään ymmärrä mitä lisäarvoa nämä neljä sosiaalitätiä toivat prosessiin. He eivät kertoneet minulle mitään eivätkä yrittäneet ratkaista mitään. Haittasivat vain tiedonsaantia ja minun osallistumistani tyttäreni hoitoon. Heillä ei sanomistensa mukaan ollut valtaa myöskään pysäyttää prosessia, mutta hidastaa kyllä. Sain hyvin negatiivisen käsityksen siitä, että olin syyllinen johonkin mitä minulle ei oikein kerrottu. Kun he huomasivat ahdistukseni asiassa, he kehottivat minua ottamaan yhteyttä heidän psykiatriinsa, minkä tunsin äärimmäisen vastenmieliseksi vaihtoehdoksi siinä tilanteessa.

Parin kuukauden päästä kerroin naispoliisille kahdessa eri kuulustelutilanteessa neljännen ja viidennen kerran, nyt rikoksesta epäillyn asemassa, oman käsitykseni viiden viime vuoden aikana murrosikäisen kanssa tapahtuneitten ristiriitatilanteiden tapahtumista minun kannaltani katsottuna.

Koin syytökset raskaina. En ollut mielestäni missään vaiheessa ansainnut tällaista yksipuolista ajojahtia, jossa suoraan sanottuna asiaa hoitavat naiset lokeroivat minut varsin suoraviivaisesti syylliseksi ja sympatiaa ansaitsemattomaksi miespuoliseksi julmuriksi. Asian vatvominen erityisesti sosiaalipuolen naisten kanssa oli erittäin rasittavaa. Tunsin olevani tilanteessa, jossa minun piti todistaa itseni syyttömäksi mutta sosiaalijärjestelmän ei tarvinnut todistaa psyykkisesti sairaan lapseni kertomusta oikeaksi. Myös ex-vaimoni käytti tilaisuutta hyväkseen ja vuodatti omia, minua haukkuvia ja demonisoivia kertomuksiaan sosiaalityöntekijöille ja poliisille.

Sairaalasta päätyään vanhempi tyttäreni jätti kokonaan tulematta luokseni sovituilla pitovuoroilla. En saanut mistään mitään tukea tai tietoja, en kysymällä tai tivaamalla. Olin menettänyt vanhemman tyttäreni ja prosessissa uhattiin viedä vielä pienempikin tyttäreni ulottumattomiini. Sain omalääkäriltäni kuukauden sairasloman univaikeuksien ja masennuksen takia.

Asia eteni lopulta siihen, että tyttärilleni nimettiin sijaisedunvalvoja heidän alaikäisyytensä takia. Ex-vaimoni yritti saada edunvalvojaksi oman asianajajansa, jota hän oli käyttänyt avioeroprosessissamme. Vaikka olin poliisikuulustelussa ilmoittanut, että suostun kyllä lasteni edunvalvojaan, en pitänyt ex-vaimoni asianajajaa puolueettomana ja oikeana henkilönä valvomaan heidän etuaan asiassa, jossa heillä pitäisi olla oikeus isäänsä. Tästä huolimatta käräjäoikeuden naispuolinen tuomari nimesi ex-vaimoni asianajajan lasteni edunvalvojaksi perustelunaan, että ”muutenkaan en kuule näissä asioissa syylliseksi epäiltyä huoltajaa. Käytäntö johtuu siitä, että syylliseksi epäilty huoltaja on asiassa lapsensa vastapuoli, joten kuuleminen ei ole perusteltua.” Valitin asiasta hovioikeuteen, joka kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian uudelleen käsiteltäväksi. Uudessa käsittelyssä edunvalvojaksi nimettiin puolueeton taho.

Lopulta koko tuotettu materiaali annettiin syyttäjälle, joka nyt lopulta puolentoista vuoden prosessin jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen vedoten siihen, ettei tutkinnan tuottamien tietojen mukaan ole näyttöä rikoksesta. Nyt prosessin ollessa ohi tyttäreni kävi viime viikonloppuna luonani ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja pystyimme keskustelemaan asian loppuun. Ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen tunsin olevani taas tyttäreni isä.

Mitä järjestelmä voitti ottaessaan minulta tyttäreni ja sairaalta tyttäreltäni isänsä tuen? En edelleenkään ymmärrä, miksi järjestelmä otti minut hampaisiinsa ja käytti siihen valtavasti resursseja. Ne resurssit olisi pitänyt suunnata vakavan sairauden hoitamiseen sekä lapsen ja vanhempien välien tukemiseen! Ilman minulle järkevää syytä tai selitystä minulta vietiin mahdollisuus tyttäreni isyyteen sairauden kriittisessä vaiheessa.

Syömishäiriömyytit saisivat jo murtua

Syömishäiriöihin liittyy paljon uskomuksia, myyttejä ja suoranaista väärää tietoa niin tavallisten ihmisten kuin terveydenhuollon ammattilaistenkin parissa. Osa näistä uskomuksista perustuu vanhoihin tieteellisiin teorioihin, osa on ainakin osin median aikaansaamaa.

Väärät uskomukset ja myytit muokkaavat ihmisten asenteita. Tämä taas voi johtaa siihen, että syömishäiriöistä kärsivien avuntarve mitätöidään tai heille tarjottu apu on vääränlaista, sellaista joka jopa pahentaa oireilua tai johtaa sairauden pitkittymiseen. Osa asenteista toimii suoranaisina triggereinä eli syömishäiriökäyttäytymistä laukaisevina tekijöinä. Osa myyteistä saa aikaan häpeän ja syyllisyyden tunteita, mikä myös vaikeuttaa sekä sairastuneen että hänen läheistensä hakeutumista avun piiriin 

On tärkeää, että kaikki sairastunutta auttavat - niin ammattilaiset kuin läheisetkin - tarkistavat ja päivittävät omat tietonsa syömishäiriöistä ja hylkäävät haitalliset uskomukset. Näin suhtautuminen sairastuneeseen on positiivisempaa ja sairauden ulkoistaminen sairastuneesta helpompaa.

Seuraavaan olen koonnut yleisiä myyttejä syömishäiriöistä ja syitä, miksi ne ovat haitallisia.

Syömishäiriö on sairastuneen oma valinta

Yksi kaikkein pahimmista myyteistä sairastuneen kannalta on ajatus, että hän olisi itse valinnut syömishäiriön. Etenkin anoreksiassa ajatellaan usein, että kyse on turhamaisuudesta, itsekkyydestä tai halusta olla yhtä laiha kuin supermallit. Tämä ajatus saa vahvistusta jatkuvasti mediassa näkyvistä langanlaihoista malleista, jotka luovat meille kulttuurillisen illuusion siitä, millainen naisen vartalon tulisi ihannetapauksessa olla.

Voi olla, että anoreksiaan sairastuneella sairauden alussa onkin ollut viattomana tavoitteena laihduttaa muutama kilo - sitähän pidetään länsimaisessa yhteiskunnassa avaimena onneen ja ratkaisuna lähes kaikkeen. Kaikki laihduttajat eivät kuitenkaan sairastu anoreksiaan eivätkä koe henkistä ja fyysistä tyydytystä rajoittamisesta. Heille negatiivinen energiabalanssi on enemmän tai vähemmän epämiellyttävää ja sen loppuminen helpotus. Mutta mutta... Tietynlaisen geneettisen perimän omaava henkilö voikin hyvin painon laskiessa, saa siitä ainakin aluksi ylimääräistä energiaa ja kokee laihtumisen voimaannuttavana. Tässä osansa lienee myös ympäristön aluksi antamalla positiivisella huomiolla. Negatiivinen energiabalanssi saa kuitenkin aivoissa aikaan biologisia muutoksia, jotka johtavat pakkomielteisyyteen ruuan, syömisen, liikunnan ja kehonkuvan suhteen sekä auttavat kestämään nälkää. Tähän sairastuneella ei ole enää minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta, ja psyykkiset ja fyysiset seuraukset kehittyvät tahdosta riippumatta. Taustalla lienevät vuosituhansien aikana populaatiossa valikoituneet geenit, jotka ovat auttaneet joitakin yksilöitä nälänhädän aikana pysymään aktiivisena viimeiseen hengenvetoon saakka ja etsimään ruokaa heimonsa pelastukseksi (tässä asiasta mielenkiintoinen S. Guisingerin kirjoitus).

Jos syömishäiriö katsotaan omaksi valinnaksi, hoitajien suhtautuminen sairastuneeseen on usein nuivaa ja kritisoivaa. Tällöin myös syömishäiriöiden hoito priorisoidaan huomattavasti alemmaksi kuin mitä niiden aiheuttamat komplikaatiot ja kuolleisuus edellyttäisivät. Onhan sairaus itseaiheutettu ja sairastuneen pitäisi vain lopettaa oikuttelunsa!  Sairastuneelle saatetaan ratkaisuna esittää "sen kun syöt", "lopeta oksentaminen", "älä ahmi" - ikään kuin sairastunut voisi myös valita lopettavansa sairaan käytöksen tuosta vaan, ilman asianmukaista tukea. Jos hän ei siihen pysty itsenäisesti (kuten usein ei), hoitoa ja tukea leikataan vetoamalla siihen, ettei sairastunut "sitoudu hoitoon" tai "yritä itse". Tämä näkyy erityisen selvästi täysi-ikäisten nuorten ja aikuisten hoidossa, alaikäisiin suhtaudutaan sentään hiukan ymmärtäväisemmin. 

Syömishäiriöt ovat sairauksia kuten esimerkiksi diabetes tai syöpä, ja niillä on yhtä paljon tekemistä oman valinnan kanssa kuin edellä mainituilla.

Perhe (ja erityisesti äiti) aiheuttaa syömishäiriön

Tämä myytti sai ilmeisesti alkunsa 1970-luvulla strukturaalista perheterapiaa kehittäneen lastenpsykiatri Salvador Minuchinin teorioista. Hänen mukaansa monet psyykkiset ongelmat (mm. anoreksia) saivat alkunsa perheistä, joissa perheenjäsenten väliset suhteet ja hierarkia aiheuttivat toimintahäiriön. Onkin totta, että yhden perheenjäsenen sairastuessa anoreksiaan perhedynamiikka usein järkkyy huomattavasti, mutta nykytutkimusten valossa se on ennemminkin seurausta yrityksestä selvitä muuttuneesta tilanteesta kuin sairastumisen syy.

Koska mm. anoreksiaan sairastumisen biologisista tekijöistä iso osa on perinnöllisiä (kts. yllä), voi myös perheen muilla jäsenillä olla ongelmia suhteessaan kehoonsa ja syömiseen. Ympäristön ja olosuhteiden (kuten läheisten ihmissuhteiden) vaikutusta toki tarvitaan syömishäiriöiden kehittymisessä. Tämä ei kuitenkaan ole todiste sen puolesta, että perheyhteisö aiheuttaisi syömishäiriön kehittymisen. Itse asiassa tutkimuksissa ei ole pystytty löytämään yhtään tiettyä "syömishäiriöperheen" prototyyppiä, vaan sairastuneissa on jäseniä hyvin erilaisista perheistä.

Perheen ja vanhempien syyllistäminen nuoren sairastumisesta johtaa moneen negatiiviseen asiaan.

• Jos vanhempien katsotaan aiheuttaneen syömishäiriön, heitä ei yleensä pidetä soveliaana myöskään auttamaan nuoren hoidossa. Se riistää nuorelta tärkeimmän ja intensiivisimmän tuen, jota yksikään hoitotaho ei voi korvata. 
• Varsinkin anoreksiaan sairastunut tyypillisesti pitää tietyssä vaiheessa sairautta vihollisina kaikkia, jotka yrittävät estää häntä toteuttamasta syömishäiriöajatuksiaan (rajoittamista, ahmimista ja oksentamista, pakkoliikuntaa jne). Tyypillisesti äiti on se, joka ruokkii perheen - hän saa siis useimmiten vihat niskoilleen. Lapsen suhde perusperheeseensä ja vanhempiinsa saattaa saada pysyviä kolhuja tai jopa katketa kokonaan, jos hoitotaho vahvistaa nuoren epäluuloa vihjaamalla, että sairastuminen olikin perheestä johtuvaa.
• Syyllisyys ja häpeä lapsen sairastumisesta estää vanhempia hakemasta apua itselleen, kertomasta lähipiirille, työkavereille ja ystäville. Syntyy salailun noidankehä, jossa vanhemmat helposti menettävät omanarvontuntonsa kasvattajina. Tunne siirtyy helposti muuhunkin elämään, ja kun asiasta ei uskalla puhua, vanhemmat väsyvät, masentuvat ja palavat herkästi loppuun.

Syömishäiriötä sairastava haluaa oireilullaan rangaista perhettään (tai sitä jonka kanssa asuu)

Syömishäiriöön sairastuneen käytös lähipiiriä kohtaan voi olla suoraan sanottuna hirveää. Hän valehtelee, manipuloi, kritisoi, haukkuu, on tunteeton, sanoo päin  naamaa vihaavansa ym ym. Ja tietysti tämä oireilu aiheuttaa yleensä suunnatonta huolta läheisissä. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä käytös on temppuilua ja pelkkää ilkeilyä läheisiä kohtaan. Kaikkein ankarin sairastunut on kuitenkin itselleen. Pääasiallinen tunne itseä kohtaan on inho. Syömishäiriön sääntöjen rikkominen saa hänet tuntemaan syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta. Kyllä sairastunut tietää mitä aiheuttaa läheisilleen. Hän saattaa jopa ajatella, että näiden olisikin parempi olla ilman häntä, koska hän on niin kamala - jos siis on oikein hirveä, he jättävät eivätkä joudu enää kärsimään.

Syömishäiriö viihtyy huonosti lämpimässä, hyväksyvässä ilmapiirissä. Lähipiiri joutuu oikeastaan sijaiskärsijöiksi tilanteessa, jossa syömishäiriö pyrkii karkottamaan sairastuneen ympäriltä kaikki ne, jotka voisivat auttaa taistelemaan sitä vastaan. Jos läheiset katkeroituvat ja kritisoivat sairastunutta tai hylkäävät tämän "huonosti käyttäytyvänä", "itsekkäänä" tai "tunteettomana", he pelaavat suoraan syömishäiriön pussiin ja vahvistavat sairastuneen negatiivista käsitystä itsestään.

Syömishäiriötä sairastavan tunnistaa ulkonäöstä, paino ratkaisee

Syömishäiriö ei riipu painosta. Normaalipainoisella tai ylipainoisellakin voi olla laihuushäiriö (tässä tapauksessa diagnoosi on "epätyypillinen laihuushäiriö"), jos paino on laskenut lyhyessä ajassa huomattavasti, laihduttaminen on hänelle pakkomielle, kehon kuva on vääristynyt ja ruoka hallitsee ajatuksia. Ahmintahäiriöstä (BED) kärsivä ei välttämättä ole ylipainoinen. Bulimiaa sairastava voi myös olla oikeastaan lähes mikä painoinen hyvänsä.

Ulkoasuun tuijottaminen voi johtaa siihen, että syömishäiriöstä kärsivä ei uskalla hakea tai ei saa tarvitsemaansa apua - ei ole "riittävän sairas". Varsinkin anoreksiassa tällainen asenne hoitotaholta voi saada aikaan fyysisen kunnon nopean romahtamisen ja hengenvaarallisia komplikaatioita, kun sairastunut pyrkii näyttämään olevansa "kunnon anorektikko". Vaarana on myös hoidon ja tuen lopettaminen liian aikaisin, jos painon korjaantumisen katsotaan olevan tärkein kriteeri toipumisessa.

Syömishäiriö asuu mielessä, ei ruumiin koossa tai muodoissa.

Anoreksiaa sairastavalla on uskomaton tahdonvoima

Näytätpä hyvältä! Olet tainnut laihtua pari kiloa? Olisipa minullakin sinun tahdonvoimasi... Tyypillinen kehu laihduttajalle? 

Anoreksialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tahduónvoiman tai mielenhallinnan kanssa. Kyseessä on ennemminkin pakko-oiretta muistuttava tila. Jos kyseessä olisi tahdonvoima, sairastunut pystyisi lopettamaan koska vaan. Kuten edellä kirjoitin, anoreksialle geneettisesti alttiilla henkilöllä muutaman kilon laihduttaminen voi johtaa syöksykierteeseen, jossa energiansaannin rajoittaminen lähtee lapasesta, järjellä ja omalla terveydellä ei ole mitään merkitystä eikä henkilö pysty vaikuttamaan oireiden kehittymiseen saati lopettamaan toimintaansa. Viittaaminen tahdonvoimaan on hirvittävän sairauden vähättelyä ja sen alkuvaiheessa antaa ansiotonta kehua, joka saattaa yllyttää sairaudelle altista entisestään.

Syömishäiriöön sairastuvat vain (valkoiset, keski- tai yläluokan) teinitytöt

Julkisuudessa - ja valitettavasti ajoittain myös tieteellisessä kirjallisuudessa ja oppaissa - anoreksiaa ja bulimiaa pidetään usein kilttien, täydellisyyteen pyrkivien keski- tai yläluokkaisten (valkoisten) teinityttöjen ongelmana. Toki tämä ryhmä lienee epidemiologisissa tutkimuksissa hyvin edustettuna, mutta on vaarallista rajata ongelma vain tiettyyn ryhmään! Yhä useampi apua hakeva on keski-ikäinen nainen tai poika/nuori mies. Sukupuolten välinen sairastuvuussuhde on naisten "eduksi" 1,5-10 : 1 riippuen syömishäiriöstä, mutta sairastuneista löytyy kumpaakin sukupuolta ja kaikkia ikäryhmiä. 

Lääketiede ei ole eksaktia, ja nojaa usein todennäköisyyksiin. Yleisimmät sairaudet ovat yleisiä, opetetaan jo lääkiksen alkuvaiheessa. Mutta yksilö on eri asia kuin populaatio: yksilöllä voi olla harvinainenkin sairaus. Mikäli syömishäiriö jätetään diagnoisoimatta sen takia, että sukupuoli, ikä, rotu tai yhteiskuntaluokka ei "täsmää" vaikka kaikki muut edellytykset täyttyisivät, mennään pahasti metsään ja evätään apu monilta sitä tarvitseviltä. Eri sukupuolilla ja ikäryhmillä sairauden ilmenemismuodot voivat keskimäärin olla erilaiset (kts. alla), joten perehtymistä ja tietojen päivittämistä tarvitaan sitä mukaa kun tietämys lisääntyy.

Pojat ja miehet eivät sairastu syömishäiriöihin

Poikien ja miesten keskuudessa syömishäiriöt ovat harvinaisempia kuin naisten, viittaan edelliseen. Osasyynä voi olla se, että Y-kromosomin omaavan yksilön lienee edelleen vaikeaa saada syömishäiriödiagnoosia etenkin laihuushäiriön suhteen. Tämä johtuu osin siitä, että sairauden ilmiasu on miespuolisilla usein erilainen kuin naisilla, ja diagnostiset kriteerit soveltuvat heille huonosti (kts. Käypä hoito -suositus). Miehillä pakkomielteen ruuan ja syömisen suhteen saattavat keskittyä ennemminkin kehon lihasmassan ja rasvattomuuden muokkaamisen ympärille kuin matalaan painotavoitteeseen - vrt. kulttuurillinen käsitys naisen tai miehen ihannevartalosta.

Ikävää tässä myytissä on se, että anoreksiaan tai bulimiaan sairastuneet miehet potevat lisähäpeää siksi, että ovat sairastuneet feminiiniseen "teinityttöjen tautiin". Pojat ja miehet sairastuvat syömishäiriöihin, mutta tulevat hoitoon myöhemmin - ilmeisesti juuri diagnostiikkaongelmien ja häpeän takia. Siksi heillä on myös enemmän sairauteen liittyviä komplikaatioita ja todennäköisesti myös liitännäissairastuvuutta.

Kyseessä on "vaihe", josta kasvaa kyllä ulos

Tämä myytti liittyy läheisesti siihen, että suuri osa syömishäiriöön sairastuneista on teini-ikäisiä. Tuossa iässä mielialavaihtelut, mustavalkoinen ajattelua ja oman itsensä hakeminen on muutenkin tavallista. Eikö syömiseen liittyvä "oikuttelu" kuulukin tähän samaan murrosiän kategoriaan?

Vaikka teini-ikäinen saattaisi vaihtaa mielipidettä soveliaasta ruokavaliosta kuukauden välein, syömishäiriö ei kuitenkaan ole mikään normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvä asia. Sitä paitsi, sairastuneita löytyy siis muistakin ikäryhmistä, joten syömishäiriöt eivät ole yksinomaan murrosikään liittyviä. Mikäli syömishäiriöön ei puututa, oireet saattavat vaivata sairastunutta vuosikausia ja aiheuttaa pysyviä fyysisiä ongelmia. Harva paranee syömishäiriöstä aivan yksin, vaikkakaan kaikki hoitokeinot eivät sovi kaikille ja erilaisia paranemistarinoita löytyy.

Syömishäiriöt ovat harmittomia

Jokainen terve ihminen ymmärtää, että ei ole kovin terveellistä olla alipainoinen pitkään. Mutta syömishäiriöt ovat haitallisia niin monella muullakin tavalla! Kaikista mielenterveyden häiriöistä syömishäiriöissä on korkein kuolleisuus. Osa kuolleisuudesta johtuu itsemurhista, osa syömishäiriöihin liittyvistä vaarallisista fyysistä komplikaatioista kuten rytmihäiriöistä ja sydämen vajaatoiminnasta.

Ruotsalaisen aineiston mukaan rajoittavasta anoreksiasta kärsivistä 8%, tyhjentäytyvää  anoreksiaa sairastavista 13 %, anoreksia-bulimiasta kärsivistä 17%, bulimiaa sairastavista 13% ja BED:tä sairastavista 14% on yrittänyt itsemurhaa. Aineiston peruspopulassa itsemurhaa yrittää keskimäärin vajaat 2% ihmisistä. Yhdysvalloissa anoreksia tappaa 12 kertaa enemmän 12-24-vuotiaita tyttöjä kuin KAIKKI MUUT kuolinsyyt (kuten onnettomuudet, muut sairaudet ja syövät) yhteensä. Sen lisäksi, että kuolemanriski nousee, syömishäiriötä sairastava on alttiina elimistön pysyvälle vaurioitumiselle: seurauksena voi olla osteoporoosia, kasvuhäiriöitä, hampaiden kiillevaurioita, lapsettomuutta, suoliston toimintaongelmia, sydänongelmia, diabetesta, kilpirauhasen toimintahäiriöitä, sydän- ja verisuonitauteja ym.

Sen lisäksi, että syömishäiriöt aiheuttavat fyysisiä ongelmia, ne johtavat sairastuneen elämänlaadun heikentymiseen myös psyykkisistä syistä. Liitännäisoireina ovat mm. masennus, ahdistus, pakko-oireet ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Syömishäiriötä sairastavalla nuorella koulu tai opiskelu voi keskeytyä tai viivästyä joskus vuosikausia. Tämä yhdessä psyykkisten oireiden kanssa eristää nuoren ystävistään ja ikätovereistaan, mikä taas vaikeuttaa yhteiskuntaan integroitumista. Ei pidä myöskään väheksyä nuoren syömishäiriön perheelle aiheuttamaa taakkaa; psyykkistä sairastuvuutta, loppuunpalamista, taloudellisia vaikeuksia, työkyvyttömyyttä, avioeroja, perhesuhteiden katkeamista yms. 

Syömishäiriöihin tulee aina suhtautua tärkeänä riskitekijänä sekä fyysisen terveyden että henkisen hyvinvoinnin kannalta.

- N -

Painon nousu anoreksiaa sairastavalla nuorella korjaa myös muita psyykkisiä oireita

Olen useita kertoja törmännyt niin anoreksiaa sairastavien ja jopa heidän läheistensä ajatukseen siitä, että eikö sitä parantumista voisi yrittää ilman painon nostamista. Se kun on niin ahdistavaa, tuskallista, nöyryyttävää ja vaatii lisäksi ihan hirveästi työtä (ja valvontaa)! Eihän pelkän painon nostaminen voi riittää korjaamaan kaikkia niitä muita psyykkisiä ongelmia, joita anoreksiaa sairastavalla erittäin usein on? Eikö ne pitäisi hoitaa ensin, jotta anoreksiasta voisi parantua?

Jopa ammattilaisten on vaikea välillä hahmottaa, mikä on on muna ja mikä kana, etenkin jos anoreksiaa sairastava kieltää koko syömishäiriön - tyypillistä syömishäiriökäyttäytymistä. Tässä kohtaa en voi olla viittaamatta Helsingin Sanomissa 6.1.15 julkaistuun "Isosiskon" mielipidekirjoitukseen; surullinen ja tarpeeton esimerkki. On paljon helpompaa tarttua anoreksian lieveilmiöihin etenkin, kun sairastunut todennäköisesti suhtautuu niiden hoitoon myönteisemmin kuin syömishäiriön hoitoon.

Tiedetään, että nuorten anoreksia kulkee käsi kädessä muiden psyykkisten oireiden ja häiriöiden kanssa. Yleisimmät samanaikaiset diagnoosit ovat mielialahäiriöt (kuten vakava masennus), ja ahdistuneisuushäiriöt (kuten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko). Aliravitsemuksen tiedetään aiheuttavan ainakin osan näistä psyykkisistä oireista, mutta miten painon korjaantuminen vaikuttaa niihin? Mikä pitäisi hoitaa ensin, aliravitsemus vai muut psyykkiset oireet?

Accurson ja kumppaneiden vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin, miten painon nousu vaikuttaa muihin psyykkisiin oireisiin. Tutkimusjoukon muodostivat 121 nuorta, jotka oli satunnaistettu kahteen hoitoryhmään, perhepohjaiseen hoitoon (FBT, family-based treatment = Maudsleyn menetelmä) tai nuoreen keskittyvään yksilöterapiaan (AFT, adolescent-focused therapy). Ensiksi mainittu hoitomuoto keskittyy opettamaan (ensimmäisessä vaiheessa) vanhempia kontrolloimaan nuoren syömiskäyttäytymistä ja jälkimmäinen taas helpottamaan nuoren syömiseen liittyviä oireita hänen kehitysvaiheidensa mukaisesti. Molemmat ryhmät saivat terapiaa vuoden ajan yhteensä 24 terapiatuntia. Riippumattomat arvioijat testasivat nuoret mm. standardoidulla EDE 12.0 - kyselyllä (Eating Disorder Examination) hoidon alussa, lopussa sekä 6 ja 12 kuukautta hoidon päättymisestä. Neljänneksellä osallistuneista oli joku muu mielenterveyshäiriö anoreksian lisäksi ja 16 % käytti psyykenlääkitystä.

Tuloksista käy ilmi, että useimmat psyykkiset oireet (niin syömishäiriöoireet kuin muu psykopatologia) vähenivät molemmissa hoitoryhmissä hoidon aloituksesta viimeiseen kontrollikäyntiin. Eniten vähenivät depressiiviset oireet sekä ruokavalion rajoittaminen, kohtalaisesti myös yleiset syömishäiriöoireet sekä syömiseen liittyvät pelot (varsinaisia ahdistuneisuusoireita ei tutkittu). Painon nousu toimi merkittävänä psyykkisen toipumisen ennustajana ja mitä aikaisemmin tavoitepaino oli saavutettu, sen suurempi oli sen vaikutus oireiden lievenemiseen. Oli lohduttavaa, että mitä hankalampi psyykkinen tilanne sairastuneella oli ollut tai mitä kauemmin syömishäiriö oli kestänyt, sitä enemmän he hyötyivät hoidosta.

On mielenkiintoista, että vaikka FBT tähtää (ensimmäisessä vaiheessa) nimenomaan painon nopeaan normalisointiin ilman sen kummempaa psykoterapiaa ja AFT:n tavoitteena taas oli puuttua syömishäiriön oireisiin, jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut ensimmäistä tehokkaampi psyykkisten oireiden lievittämisessä! Tästä voidaan vetää johtopäätös, että painon nopean normalisoinnin tulisi olla anoreksian hoidon ensisijainen tavoite hoitomallista tai sairastuneen/läheisten toiveista huolimatta, koska se korjaa myös muita psyykkisiä oireita. Itse asiassa tämä tutkimus osoittaa vääräksi ajatuksen, että psykologiset oireet eivät voi lieventyä ellei hoitoa suunnata juuri niihin.! Kunhan paino on normalisoitu, voidaan selvittää onko hoitoa vaativaa psykopatologiaa vielä jäljellä ja tarttua siihen siinä vaiheessa.

Eli vastaukset alun kysymyksiin olivat:

Kyllä, painon nousu korjaa myös monia muita psyykkisiä ongelmia, joita anoreksiaa sairastavilla on. Ei, muita psyykkisiä häiriöitä ei tarvitse hoitaa ennen anoreksiaa, koska ne usein lievenevät ja jopa katoavat painon noustessa. Anoreksian hoidossa ensisijaisen tavoitteen tulisi olla painon nopea normalisointi, ja vasta sitten tartutaan jäljellä oleviin ongelmiin.

- N -

Edit: Suosittelen lukemaan myös kirjoitukset toipumisen etenemisestä suhteessa tavoitepainoon sekä  "viimeisistä kiloista".