28. joulukuuta 2014

Älä pelästy vastarintaa ruokapöydässä - se kertoo, että olet oikeilla jäljillä!

Törmäsin hiljattain julkaistuun, mielenkiintoiseen artikkeliin, joka ilmestyy paperiversiona tammikuussa 2015. Siinä tutkittiin millaisia strategioita vanhemmat käyttivät saadakseen anoreksiaa sairastavan nuoren syömään ja miten strategiat toimivat. Kyseessä oli havainnointitutkimus, jossa 21 perheen perheruokailu eli perhepohjaisen hoidon (FBT) toinen istuntokerta videoitiin ja analysoitiin jälkikäteen. Mainittakoon, että tämän istuntokerran tarkoituksena on auttaa vanhempia ottamaan vastuuta painon nostosta haastamalla anoreksiaan liittyvää käyttäytymistä ja ajattelua sekä saada nuori syömään enemmän kuin hän omaehtoisesti söisi. Terapeutti ei tarjoa vanhemmille valmiita malleja, vaan rohkaisee käyttämään oman lapsen tuntemusta ja kokemusta vanhempana. Niitä strategioita, jotka noudattavat perhepohjaisen hoidon kulmakiviä (kuten vanhempien yhteistä rintamaa ja sairauden ulkoistamista nuoresta) pyritään vahvistamaan.

Analyysissa otettiin huomioon vain vanhempien ja nuoren välinen kommunikaatio, vaikka mukana oli joissain tapauksissa sisaruksia ja isovanhempia. Vanhempien käyttämien kannustusmenetelmien lisäksi havainnoitiin nuoren emotionaalista vastetta (tosin sanoen kommentointia) vanhempien kannustukseen. Onnistumisen mittarina oli nuoren syömien "kannustettujen suupalojen" määrä.


Analyysissa vanhempien strategiat yrittää saada nuorta syömään luokiteltiin seuraavasti:

  1. Suorat syömiskehoitukset olivat sanallisia, syömiseen viittaavia käskyjä, kuten sinun täytyy syödä koko voileipä tai ota se haarukkaasi ja syö
  2. Epäsuorat syömiskehoitukset olivat sanallisia, kannustavia ehdotuksia, kuten jatka vielä tai mitä jos söisit vielä vähän?
  3. Fyysiset syömiskehoitukset olivat sanattomia tekoja, kuten lautasen työntäminen lähemmäs nuorta
  4. Rajoittamista oli mikä hyvänsä verbaalinen tai fyysinen tapa, jolla nuorta estettiin syömästä tai juomasta enempää, kuten lasin ottaminen pois tai sanominen; ei enää enempää mehua
  5. Positiivisiksi kannustimiksi luokiteltiin sellaiset kuvailut, joissa luvattiin palkkio jotain toimintaa tai tavoitteen saavuttamista vastaan, kuten jos syöt ruokasi loppuun, voit tavata tänään ystäviäsi tai jos painosi nousee, voit aloittaa tanssitunnit uudelleen
  6. Negatiivisia kannustimia olivat sellaiset kuvailut, joissa uhattiin ikävillä seurauksilla, jos syömishäiriökäyttäytyminen jatkuu tai tavoitteita ei saavuteta, kuten jos heität voileivän lattialle, joudut syömään kaksi tai jos painosi laskee, et voi lähteä lomamatkalle
  7. Autonomiaa korostavat kommentit tarjosivat nuorelle vaihtoehtoja, kuten haluatko toisen omenan? tai kumman voileivän haluat?
  8. Informatiiviset kommentit tarjosivat nuorelle tietoa syömisen tarpeellisuudesta, kuten ruumisi tarvitsee kalkkia tai maito vahvistaa luustoasi
Ruokailun ilmapiiriä arvioitiin luokittelemalla kaikki nuoren esittämät kommentit - tarjottua ruokaa tai kaikkea muuta koskevat - positiivisiin tai negatiivisiin. Jos tämä ei ollut mahdollista, kommentti luokiteltiin neutraaliksi ja suljettiin pois analyysistä. Erilaisia kommenttityyppejä oli

  1. kyseistä ruokailua koskevat nuoren positiiviset kommentit, kuten tämä maistuu hyvälle tai pidän tästä jugurtista
  2. kyseistä ruokailua koskevat nuoren negatiiviset kommentit, kuten en pidä tästä tai en halua ottaa sitä
  3. kaikki nuoren esittämät yleiset positiiviset kommentit (niin ruokaan kuin muihin asioihin liittyvät), kuten pidin siitä kanasta mitä meillä oli eilen ruuaksi tai viimeviikkoinen ostosreissu oli kiva
  4. kaikki nuoren esittämät yleiset negatiiviset kommentit (niin ruokaan kuin muihin asioihin liittyvät), kuten eilinen illallinen oli hirveä tai minä vihaan uimista
Kannustetuiksi suupaloiksi laskettiin sellaiset, joita edeltävästi nuori ei syönyt tai vastusti syömistä, mutta välittömästi vanhemman toiminnan jälkeen otti suupalan ts. vanhemman kannustusstrategia toimi.

Ja mitäpä tutkimuksessa havaittiin?

Äidit käyttivät eniten fyysisiä syömiskehoituksia ja toiseksi eniten suoria syömiskehoituksia.  Isät taas käyttivät eniten suoria syömiskehoituksia ja toiseksi eniten autonomiaa korostavia kommentteja. Toistetusti (saman ruokailun aikana vähintään 5 kertaa) sekä äidit että isät käyttivät eniten suoria syömiskehoituksia. Rajoittaminen oli harvinaista, eikä sitä tapahtunut toistetusti kertaakaan. Kannustimia - niin positiivisia kuin negatiivisiakin - käytettiin myös melko vähän.

Nuoret esittivät huomattavasti enemmän negatiivisia kuin positiivisia kommentteja, oli kyseessä sitten ruokailua koskevat (keskimäärin 25,9 vs. 0,05 kommenttia)  tai yleiset (28,9 vs. 1,19) kommentit. Jotakuinkin kaikki vanhempien käyttämät strategiat (paitsi isien käyttämät autonomiset kommentit ja fyysiset syömiskehoitukset) korreloivat negatiivisten kommenttien kanssa - eli vanhempien yritykset saivat aikaan negatiivista palautetta nuorissa - ja lisäksi ne vähensivät nuorten positiivisten kommenttien määrää.

Toisin sanoen, mitä enemmän vanhemmat kannustivat nuoriaan syömään, sitä huonommaksi ruokailun ilmapiiri muuttui. Mutta tarkoittiko tämä sitä, että nuoren syöminen olisi sujunut huonommin? Ei suinkaan! Mitä negatiivisemmaksi nuoren kommentit muuttuivat, sitä enemmän meni kannustettuja suupaloja (p<0.001 eli erittäin merkitsevä tulos)! Vastaavasti, mitä positiivisemmin nuori kommentoi, sitä vähemmän meni ruokaa (p<0.006).

Parhaiten toimivat äitien ja isien suorat syömiskehoitukset ja sen jälkeen epäsuorat syömiskehoitukset. Huonoiten toimivat sekä äitien että isien autonomiaa (nuoren valinnanvapautta) korostavat kommentit, eikä äitien informatiivisilla kommenteilla tai isien fyysisillä syömiskehoituksilla ollut myöskään tehoa. Äitien fyysiset syömiskehoitukset ja isien informatiiviset kommentit toimivat jonkin verran.

Mitä johtopäätöksiä tutkimuksesta voidaan vetää?

Ensinnäkin, tulokset vahvistavat itsekin tyttären kohdalla havaitsemaani seikkaa; mitä enemmän syömishäiriötä haastetaan, sitä negatiivisempi on ilmapiiri syömishäiriön lisätessä vastustusta. Tämä on siis täysin odotettavissa olevaa, se ei missään tapauksessa ennusta huonoa menestystä syömisen suhteen eikä sitä pidä pelästyä! 

Toiseksi, mitä suoremmin nuorta kehoitettiin syömään, sen paremmin kannustus tehosi. Nuoren valinnanvapauden korostaminen ja informaation tarjoaminen eli logiikka toimivat huomattavasti huonommin. Näin ainakin toipumisen alussa - nämä perheet olivat siis toisella terapiakäynnillään. Tässä kohtaa tekee mieli viitata aiempaan tekstiin logiikasta, peloista ja luottamuksesta ruokapöydässä. 

Artikkelissa viitattiin myös aiempaan tutkimukseen, jossa vanhempien ei-kritisoiva kannustus syömistilanteissa toimi paremmin kuin kritiikki nuorta kohtaan. Näiden kahden tutkimuksen yhteispäätelmänä voisi sanoa, että vanhempien lämmin ja ei-kritisoiva suora kehoittaminen syömään saa aikaan parhaimmat tulokset ruokapöydässä. Jonkun täytyy ottaa ohjat, kannustaa ja käskeä syömään nuoren vastustuksesta ja "omasta" (= syömishäiriön) tahdosta huolimatta! Se, että vanhemmat tekevät niin, ei ole noloa, ihmisarvoa alentavaa tai loukkaus nuorta kohtaan, vaan suuri osoitus rakkaudesta ja halusta auttaa nuorta paranemaan syömishäiriöstä. Vastustukseen on syytä varautua henkisesti, se on merkki siitä että "syömishäiriöön on osunut", eikä sitä missään tapauksessa pidä ottaa epäonnistumisena!

- N -

1 kommentti:

  1. Paljon kiitoksia hyvästä yhteenvedosta suomeksi, ylhäällä mainitut originaalit (White ym. 2014 ja Darcy ym. 2013) ovat nimittäin melko raskaslukuisia! Vaikka olen pääasiassa samoilla linjoilla blogin kirjoittajan kanssa, haluaisin lisätä, että White:n julkaisussa on melkein sivun pituinen pohdinta tutkimuksen rajoituksista (esim. kohtuullisen pieni aineisto, vain yksi tutkimuskeskus) ja siitä, että löydökset ovat osittain vain viitteellisiä (esim. painon nousua ajatellen) ja että tarvitaan jatkotutkimuksia löydösten vahvistamiseksi.

    VastaaPoista

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.