10. syyskuuta 2016

Mitä anoreksiasta toipunut itse ajattelee painonnostosta ja "viimeisistä kiloista"?

Olen lähiaikoina kuullut muiden syömishäiriötä sairastavien nuorten vanhemmilta siitä, miten vaikealta "viimeisten kilojen" saavuttaminen heidän jälkeläisistään tuntuu. Miksi painon pitäisi antaa nousta, vaikka ei olla enää aliravitsemuksen puolella? Mitä hyvää se muka toisi mukanaan?

Niinpä keskustelin Nyytin kanssa aiheesta, hänellä kun on omakohtaista kokemusta asiasta. Kyselin, miten hän oli kokenut painon korjaantumisen, mikä oli ollut erityisen hankalaa, ja mitä hyvää painon normalisoitumisessa oli ollut.

Nyyli oli kokenut hoitotahon asettaman painotavoitteen toipumisen kannalta epäedulliseksi, etenkin kun tuo annettu tavoitepaino osoittautui selvästi liian alhaiseksi. Nyyti oli ennen sairastumistaankin painanut enemmän, ja syömishäiriöstä huolimatta pituutta oli tullut pari senttiä lisää sairauden aikana. Mieli tuppasi jäämään kiinni lukemaan ja muodostamaan rajoja: en ikinä halua painaa yli xx kg, se olisi katastrofi! Kun paino sitten nousi yli annetun kilomäärän, tuli aluksi hirveä ahdistus. Mitä jos painon nousu vaan jatkuu ja jatkuu, kun syön tämän ateriasunnitelman mukaisesti?! Toki tämä mielen "ylärajapaino" nousi toipumisen edetessä, mutta yhtä kaikki, joku raja mielessä oli aina. (Somaattinen hoitotaho ei muuten koskaan korjannut painotavoitetta ylöspäin, vaan sen täytyttyä lopetti fyysisen voinnin seurannan erikoissairaanhoidossa tarpeettomana)

Nyytin mielestä todellinen toipuminen oli sitä, ettei painolla ollut enää merkitystä. Niin kauan kuin mielessä oli joku raja, piti koko ajan tehdä jotain että pysyi rajan alapuolella. Piti tarkkailla, miettiä voiko syödä sitä tai tätä, ja kaikki tuo vei aikaa ja energiaa muulta. Kun rajoista pystyi luopumaan ja antamaan painon nousta siihen mihin se oli noustakseen, mieli vapautui. Ja tämän vapautumisen mukana tuli uudenlainen rohkeus: pystyi esimerkiksi menemään kavereiden tai perheen kanssa spontaanisti ravintolaan tai tekemään muitakin asioita, joita ei aiemmin [sairastumisen jälkeen] ollut uskaltanut tehdä. Jota kaikki muut tekivät. Eikä sellaista olisi voinut olla normaalin alarajalla häilyvällä painolla.

- Ja kummallista, että ei sillä painolla oikeastaan sitten ollutkaan sellaista merkitystä, mitä kuvittelin laihempana, totesi Nyyti. - Nyt painan enemmän kuin koskaan, mutta olen silti mielestäni koko lailla saman kokoinen kuin xx kiloa sitten. Samat vaatteet menevät, enkä näytä mielestäni yhtään sen lihavammalta kuin silloinkaan, oikeastaan päinvastoin! Silloin xx kg sitten olin mielestäni hirveä sotanorsu. Hyvää on myös se, että painon noustua kroppa toimii niin kuin pitääkin ja jaksan tehdä kaikkea, olen vahva!

- Eikä se paino loputtomasti noussut, Nyyti huomautti. - Nyt se on pysynyt samana jo melko pitkään, vaikka syön niin kuin ennenkin enkä tarkkaile syömisiä millään tavalla. Heiluuhan se tietysti hieman riippuen ajankohdasta, hormoneista ja sellaisista, mutta sehän on normaalia! Mä luulen, että tää on nyt mun ideaalipaino, se missä kroppa haluaa olla. Ja se on hyvä.

Mielen vapaus. Se kuulosti minusta niin hyvältä määritelmältä toipumiselle.

Nyytin ensimmäinen painonnosto-operaatio tehtiin tyypilliseen tapaan: osasto-oloissa, nopeasti, ilman vanhempien opastamista ja systemaattista jälkitukea, seurauksena painon lähes yhtä nopea lasku kotiutumisen jälkeen. Toinen painonnosto-operaatio tehtiin itse kotona käyttäen apuna Maudsleyn työkalupakkia. Kahdesta kierroksesta huolimatta Nyytin kohdalla syömishäiriöön tartuttiin nopeasti, eikä hän sairauden rajuudesta huolimatta ehtinyt sairastaa sitä vuosia.  Niinpä mielikin toisella kierroksella ja asianmukaisesti tuettuna toipui samaa rataa painon kanssa, tietyissä asioissa jopa painoa nopeammin. Nyyti saavutti mm. tietoisuuden jo ennen hoitotahon asettamaa (liian matalaa) tavoitepainoa.

Nopean puuttumisen lisäksi on tärkeää, että paino saisi nousta riittävän korkealle - eikä jäädä roikkumaan laskennallisen normaalipainon alarajoille - ja pysyy siellä riittävän pitkään, jotta mieli ehtii toipumiseen mukaan, vrt tämä kirjoitus. Rapakon takana puhutaan "varakiloista" - ei haittaa että paino olisi sairastuneen vastuuta lisättäessa jopa hiukan ajateltua ideaalitasoa korkeampi, jotta mikään yllättävä tekijä (kuten esimerkiksi muutaman kilon painonlaskun aiheuttava ruokamyrkytys tai raju flunssa) tai muu takapakki ei käynnistäisi mielen noidankehää kovin helposti uudelleen. 

Tunnustan että ensimmäisellä kierroksella minäkin ahdistuin Nyytin nopeasta painon noususta, mietin kauanko nousu jatkuu, ja suhtauduin leväperäisesti painon ylläpitämiseen (vaikka todellisuudessa emme olleet lähelläkään ideaalipainoa). Tyypillinen ansa myös vanhemmille!

- N -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.