Älä laihduta -päivä 6.5.: Miksi laihduttaminen on joillekin niin vaarallista?

Toukokuun 6. päivä vietetään jälleen kansallista Älä laihduta -päivää. Tämäkin blogi sai haasteen kirjoittaa ajatuksiaan päivän teemasta. Ja tässähän niitä tulee!

Laihduttamisen yleinen markkinointi kaiken korjaavana ja onnelliseksi tekevänä keinona pitäisi lopettaa! Nykyinen ilmapiiri on niin miehille kuin naisillekin ulkonäköpaineiden suhteen armoton, eivätkä edes lapset säästy tältä ajatustavalta. Ei ole lainkaan tavatonta, että täysin normaalipainoinen ihminen alkaa laihdutuskuurille tavoitellakseen jotain parempaa, mitä se sitten lieneekään.

Tietyille ihmisille laihduttaminen on kuitenkin hengenvaarallista. Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa 2016 Tiede-sivuillaan artikkelin, jossa kerrottiin anoreksian geneettisestä taustasta. Itse olin kirjoittanut samasta aiheesta jo lokakuussa 2015. Anoreksian sairastumisriskistä jopa 50% tulee perityistä geeneistä. Hesarin artikkelissa viitataan "geeneissä kulkevaan perfektionismiin", mikä ei suinkaan ole järkevin lukemani selitys tiettyjen geneettisesti alttiiden ihmisten sairastumiselle. Mutta siitä hiukan myöhemmin.

Geneettisesti alttiilla ihmisillä ruumiinpainon ja rasvaprosentin laskeminen alle tietyn rajan (yleensä keskimäärin 15% alle ideaalipainon) saa aikaan muutoksia ruokahaluun, fyysiseen aktiivisuuteen ja palkkiojärjestelmiin liittyvissä aivojen toiminnoissa. He eivät enää pysty näkemään omaa laihuuttaan - ihan totta, kirjaimellisesti he näkevät itsensä suurempina kuin ovat. Heidän hypotalamuksensa - yksi aivojen vanhimmista osista - vähentää tiettyjä nälkäsignaaleja lisäten kylläisyyssignaaleja niin, että henkilö ei koe minkäänlaista tarvetta syödä. Kuitenkin merkittävimpien nälkäsignaalien taajuus nousee, joten henkilö toisaalta ajattelee koko ajan ruokaa, vaikka torjuukin ajatuksen syömisestä. Lisäksi tietyt aivojen palkkiosignaalit muuttuvat niin, että ruoka ei enää tuokaa sellaista tyydytystä, kuin se nälkäiselle tuo, vaan pikemminkin aiheuttaa pelkoa ja syyllisyyttä. Ruokahalun kontrollointi alkaa tuntua elintärkeältä. Nämä kaikki muutokset yhdessä aiheuttavat sen, että anoreksialle geneettisesti altis henkilö pystyy sietämään nälkää ja aliravitsemusta niin, että paino ei nouse vaan pikemminkin laskee lisää. Normaalin ihmisen taas on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, ylläpitää 15% oman ihannepainonsa alle meneviä painolukemia pitkiä aikoja.

Anoreksialle geneettisesti altiit henkilöt pystyvät tulemaan toimeen pitkiä aikoja hämmästyttävän vähäisillä energiamäärillä. Ruumishan kärsii, mutta ihminen itse ei sitä havaitse. Normaalisti aliravitsemukseen liittyy apatia ja fyysisen aktiviteetin lasku - jokainen meistä lienee nähnyt kuvia "Afrikan nälkäänäkevistä", jotka eivät jaksa enää edes hätistää kärpäsiä silmistään. Mutta anoreksialle alttiilla henkilöillä näin ei tapahdukaan. Heistä tulee suorastaan hyperaktiivisia; pitää liikkua, seistä, juosta, jumpata tauotta tilanteessa, jossa kuka muu hyvänsä makaisi reporankana paikoillaan säästäen vähäiset energiarippeet vitaalielintensä käyttöön.

Hesarin artikkelissa apulaisprofessori Anna Keski-Rahkonen Helsingin yliopiston kansanterveystieteen osastolta mietiskeli, minkä takia anoreksiageenit eivät ole karsituneet vuosisatojen ja -tuhansien aikana pois perimästämme, kun kuvittelisi, ettei niistä ainakaan lisääntymisetua tulisi. Hänen arvelunsa oli, että geenien säilymisen takaava etu olisi perfektionismi, josta on hyötyä mm. opiskelussa ja työelämässä. Itse olen lukenut tyystin toisenlaisen, evoluutiobiologisen selityksen asialle. Tämä teoria on ns. "Adapted to Flee Famine Hypothesis" (AFFH) - "sopeutunut pakenemaan nälänhätää - hypoteesi" - jonka on esittänyt amerikkalainen kliininen psykologi ja evoluutiobiologi Shan Guisinger.

AFFH:n mukaan anoreksialle altistavat geenit ovat peräisin jo kivikaudelta, metsästäjä-keräilijä-esi-isiemme parista. Tuolloin ihmiset hankkivat kaiken ruokansa lähiympäristöstään, ja ruokavarantojen loppuessa oli välttämätöntä vaeltaa eteenpäin. Ajoittain eteen tuli kuitenkin hankalia esteitä, kuten vuoristoja tai vesistöjä, joiden ylittäminen sen aikaisin keinoin oli äärimmäisen rasittavaa ja hankalaa. Ruuan loppuessa ympäristöstä seurauksena oli nälänhätä, kun eteenpäin ei pystynytkään siirtymään. Mikäli kaikki heimon jäsenet olisivat tällöin paneutuneet maahan makaamaan - kuten nälkiintyneillä useimmiten on tapana - olisi se ollut ihmislajin lorun loppu, eikä nykyihminen olisi koskaan levinnyt Afrikasta koko maapallolle (jopa Beringin salmen yli ja kaukaisille Tyynen valtameren saarille!). "Anoreksiageenit" kuitenkin takasivat sen, että niitä kantavat heimon jäsenet muuttuivat nälänhädän sattuessa hyperaktiiviksiksi ja resistenteiksi nälälle ajatusten keskittyessä täysin ruokaan ja sen hankkimiseen. Nämä "anorektikot" luotsasivat heimon eteenpäin äärimmäisen vaikeissakin olosuhteissa ja etsivät uudet ruoka-apajat. Kun ravintoa oli jälleen riittävästi, heimo huolehti kollektiivisesti siitä, että nämä tunnustelijat ruokittiin normaalipainoon, mikä mahdollisti lisääntymisen ja geenien siirtämisen eteenpäin. Koska ne populaatiot, joissa anoreksiageenejä oli runsaasti levisivät tehokkaimmin nykyihmisen syntysijoilta, näkyy anoreksian esiintymisessä (vuosisataisesta populaatioiden sekoittumisesta huolimatta) edelleen selviä eroja eri rotujen välillä. Kauimmaksi (Afrikasta) vaeltaneissa populaatioissa kuten Amerikan intiaaneilla tai eurooppalaisilla ja heidän jälkeläisillään anoreksian esiintyvyys on huomattavasti suurempi kuin afrikkalaistaustaisilla.

Samantyyppinen AFF-ilmiö näkyy muuten ihmistä ruokatavoiltaan muistuttavilla kaikkiruokaisilla eläimillä kuten rotalla ja sialla; riittävä painon lasku tekee näistä eläimistä hyperaktiivisia ja saa ne kieltäytymään ruuasta. Nälkiintynyt rotta juoksee itsensä vaikka hengiltä häkin juoksupyörässä välittämättä tarjotusta ruuasta. Tutkijoiden mukaan tällainen "anorektinen" käytös liittyy alhaiseen rasvaprosenttiin, ja luonnossa saa aikaan eläinten vaeltamisen pois alueilta, joilla ruokaa ei enää ole. Monet muutkin eläinlajit pystyvät hämmästyttäviin paastosuorituksiin siirtyäkseen lisääntymisalueilleen jopa tuhansien kilometrien päähän, esimerkkinä vaikkapa keisaripingviinit.

Anoreksiaa on esiintynyt kautta vuosisatojen, mutta sille on vain annettu eri selityksiä sen hetkisestä maailmankuvasta riippuen. Myöhäiskeskiajalla hurskaat nuoret naiset kuten anoreksiaan kuollut, sittemmin pyhimykseksi julistettu Katariina Sienalainen paastosivat kuukausitolkulla selittäen ruuasta kieltäytymisensä halulla valmistaa itsensä taivaallista pitopöytää varten. Ja kansa vaelsi satoja kilometreja katsomaan näitä ylimaallisen tahdonvoiman omaavia neitsyitä! 1870-luvulla anoreksiaan "nervosa"-nimityksen yhdistänyt lääkäri Frances Gull selitti potilaidensa ruuasta kieltäytymisen halulla taistella vanhempien ylivaltaa vastaan huomattuaan, että sairaalahoidon jälkeen potilaiden paino taas kotona laski. Ennen 1930-lukua kukaan ei selittänyt anoreksiaa halulla olla laiha. Tunnetut 1950-luvun anorektikot kirjailija Virginia Woolf ja first lady Eleanor Roosevelt kertoivat vain ruokahalunsa ja kykynsä syödä kadonneen. Kumpikaan ei erityisesti ihannoinut laihuutta.

Anoreksia-alttius on siis biologinen tekijä, joka esihistoriallisina aikoina mahdollisti lajimme levittäytymisen ja voittokulun maapallon laajuisesti. Nykyisenä, laihuutta ja itsensä kontrollointia korostavana aikakautena samat geenit aiheuttavat niitä kantaville ihmisille ansan, josta pois päästäkseen tarvittaisiin taas koko heimon tukea. Ei yksin jättämistä, syyllistämistä turhamaisuudesta, yrittämisen puutteesta tai vääristä valinnoista!

Pointtini on siis se, että tietyt ihmiset laihduttaessaan tai laihtuessaan syystä kuin syystä eivät enää pysty lopettamaan laihtumista, ja näitä ihmisiä pitäisi erityisesti suojella laihduttamiselta. Kaikki laihduttajat eivät sairastu anoreksiaan. Valitettavasti emme pysty toistaiseksi tunnistamaan niitä geenejä, jotka aiheuttavat alttiuden, joten varminta olisi olla yllyttämättä KETÄÄN laihduttamiseen (tai hienosti sanottuna; painonhallintaan), niin urheiluharrastuksessa, kuntosaleilla kuin kouluterveydenhuollossakin, mikäli haluamme ennaltaehkäistä syömishäiriöitä.

Tässä vielä Älä laihduta -päivän teesit:

Jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehon muotoa ylitse muiden.

Ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve koosta riippumatta. Laihduttamisen ei pitäisi olla ensisijainen tavoite, vaan tavoitteena pitäisi olla kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Moni elää näennäisesti tervettä elämää. Näennäinen terveellisyys tarkoittaa liikaa liikkumista ja liian vähän syömistä. Fyysisesti ihminen voi vaikuttaa terveeltä, mutta voi henkisesti huonosti.

Laihduttamiseen liittyy riskejä. Laihduttamisen epäonnistuminen aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja kelpaamattomuuden tunteita. Laihdutuskeinot ovat usein kaikkea muuta kuin terveellisiä. Jos paino on terveydellinen riski, pitäisi painon pudottaminen tapahtua keholle ja mielelle lempeällä tavalla, jolloin muutos voi olla pysyvää.

Rakkaudella ja Hyvää Wappua toivottaen,
Nyytin äiti