17. huhtikuuta 2014

Lamaannuksesta ja avuttomuudesta muutoksen tielle

Kun oma teini-ikäiseni sairastui anoreksiaan, kävin läpi tunteiden ja reaktiomallien koko skaalan. Epäuskosta ja kieltämisestä tilanteen tunnustamiseen, epätoivoisista auttamisyrityksistä avuttomuuteen ja lamaantumiseen. Tunsin ahdistusta ja syyllisyyttä, koska mietin olinko itse jotenkin aiheuttanut sairastumisen. Teinin käytös herätti pikku hiljaa kuitenkin enemmän suuttumusta ja katkeruutta kuin myötätuntoa. Mistä hän minua ja tätä perhettä rankaisee?! Syömishäiriön ottaessa pikkuhiljaa vallan koko perheestä koin myös aitoa pelkoa tätä lapseltani näyttävää mutta täysin ennustamattomasti ja irrationaalisesti käyttäytyvää olentoa kohtaan. Se joko kuolee minun käsiini nyt heti tai tuhoaa kaiken ympärillään olevan!

Hoitoon päästyämme saimme jonkin verran ohjeita siitä, miten vanhempien pitäisi toimia. Ohjeet olivat kuitenkin varsin ylimalkaisia ja niitä oli vaikea ymmärtää ja etenkin soveltaa omaan tilanteeseen. Kaikki suomenkielinen kirjallisuus mitä luin enimmäkseen lisäsi syyllisyydentunteita, mutta ei oikeastaan vastannut tärkeimpään kysymykseen: MITEN MINÄ VOIN AUTTAA - VAI VOINKO MITENKÄÄN?

Vaikka teini olikin jo hoidon piirissä ja paino saatiin osastohoidossa nousemaan, ei tilanne muuttunut kotona yhtään sen paremmaksi. Hän oli kuin sokaton käsikranaatti, valmiina räjähtämään hetkellä millä hyvänsä. Ei auttanut, vaikka yritin ennakoida hankalat tilanteet, pehmennellä ja mukautua.

Löytäessäni Maudsleyn menetelmää käsittelevät vanhemmille ja läheisille tarkoitetut oppaat, ymmärsin vihdoin, että on jotain mitä voisin tehdä oikein. Paljon olin myös tehnyt väärin. Pystyin hylkäämään pidättelemäni suuttumuksen ja pelon. Luettuani reaktiomalleista ja vaikeiden tilanteiden käsittelystä pystyin ensimmäistä kertaa kohtaamaan syömishäiriön minuun kohdistavan raivon hätääntymättä ja rauhallisena, neuvottelematta ja päättäväisenä. Tulos oli hämmästyttävä: teini päätyikin syömään ruokansa sen sijaan että olisi heittänyt sen roskiin, hyökännyt kimppuuni ja sitten paennut huoneeseensa.

Kokemus oli voimaannuttava! Vaikka perheellämme on edelleen sekä opiskelemista että toteutettavaa, voin sanoa että ensimmäistä kertaa sitten anoreksiadiagnoosin luotan jälleen kykyihini vanhempana.

Harmittelen vain, että löysin ymmärryksen ja avun vasta nyt! Perheemme olisi säästynyt paljolta. Olisin voinut välttää niin monet ansat, jos minulla olisi ollut tämä tieto heti käytettävissä. Tie on nyt pidempi, mutta kuitenkin kuljettavissa eikä pääty umpikujaan.

- N -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.