Perhepohjaisen hoitomallin ottaminen käyttöön – miten tämä onnistuu?

Anoreksian hoidolle Suomessa on tyypillistä, että sairastunut joutuu useita kertoja osastohoitoon joko huonontuneen fyysisen kunnon tai psyykkisten oireiden takia. Perhepohjaisen hoidon (FBT) pyrkimyksenä on kuitenkin toteuttaa hoito polikliinisesti ilman osastohoitojaksoja. Hoidon vaiheista ensimmäisessä tarkoituksena on painon normalisointi nopeasti, jotta vältyttäisiin fyysisiltä riskeiltä ja sairauden kroonistumiselta. Kuten aiemmin olen kirjoittanut (tässä), perhepohjainen hoito on myös kustannustehokasta, koska kalliita osastohoitojaksoja ei juuri tarvita.

Australialainen ryhmä kertoo artikkelissaan, miten Melbournen aluetta palveleva yliopistosairaalatasoinen keskus The Royal Children’s Hospital Centre for Adolescent Health muutti hoitokäytäntöjään vuonna 2008 ja lähti hoitamaan nuorten anoreksiaa perhepohjaisesti. Hoitokäytäntöä haluttiin uudistaa, sillä anoreksiaa sairastavien potilaiden määrä oli kasvussa ja edeltävästi osastojaksojen määrä oli noussut kahden vuoden aikana peräti 300 %. Hoidon teho oli kuitenkin vaatimaton, sillä vuonna 2006 55 % kaikista osastojaksoista oli uusintahoitojaksoja eivätkä potilaat siis toipuneet lisääntyneestä resurssien käytöstä huolimatta. Huomatkaa, että Australiassa kuten Suomessakin kansallinen terveydenhuolto tarjoaa maksuttoman osasto- ja polikliinisen hoidon, joten ymmärrettävästi myös taloudelliset seikat vaikuttivat hoitokäytäntöjen uudistamiseen. Tulokset olivat vaikuttavia. Jos verrataan vuosia 2006 ja 2010, osastohoitojaksojen määrä väheni FBT:n avulla 56 %, uusintahoitojaksojen 75 % ja osastolle otettujen potilaiden määrä 33 %.

Perhepohjaiseen hoitoon siirtyminen ei ollut ongelmatonta, vaan vaati huomattavan ajatustapojen muutoksen kaikilta hoitoon osallistuneilta tahoilta. Alussa suurin haaste oli uskoa siihen, että hyvin erilaisissakin tilanteissa olevat perheet (mm. yksinhuoltajat, taloudellisesti heikossa asemassa olevat, eroperheet, vanhemmat, joilla oli vaativat työt) sopivat perhepohjaisen hoidon piiriin. Monet hoitoon osallistuneet tahot olivat aiemmin luottaneet yksilöterapiaan, mutta nyt pitikin uskoa, että perheen ja vanhempien tukemiseen keskittyminen pystyisi auttamaan sairastunutta tehokkaasti ilman yksilöterapiaa. Muutosten myötä kävi selväksi, että yksilöterapia saattoi jopa häiritä perhepohjaisen hoidon onnistumista. Sooloilu ei ollut hyvästä.

Aiemmin etenkin lastenlääkärit ja ravitsemusterapeutit olivat tottuneet sanelemaan tarkkoja ohjeita, jotka eivät välttämättä joka perheen tilanteeseen sopineet. Ohjeet saattoivat ajoittain myös olla ristiriidassa terapiaa antavan tahon antamien ohjeiden kanssa. Lastenlääkäreille oli haastavaa hyväksyä nopea ja täydellinen painon palauttaminen, kun aiemmin oli helposti tyydytty tavoitealueen alarajaan ja hitaaseen painon nostamiseen. Nyt kliinikoiden tuli oppia antamaan päätösvalta vanhemmille ja olemaan heidän konsulttejaan sekä rohkaista heitä uskomaan omiin kykyihinsä ja resursseihinsa sairastuneen ruokkimisessa ja painon palauttamisessa. Vanhemmille ei enää annettu tarkkaa ateriasuunnitelmaa, vaan heitä tuettiin käytännön asioissa ravitsemukseen liittyen. Kun vanhemmat toimivat omista lähtökohdistaan, onnistuivat tässä ja voimaantuivat, se oli hoitotiimille jotain aivan uutta, positiivista. Aiemminhan oli totuttu siihen, että vanhemmat olivat lamaantuneita ja kokivat itsensä epäonnistuneiksi, kun annettuja ohjeita oli vaikea toteuttaa.

Tärkein tekijä australialaisten onnistumisen taustalla oli moniammatillinen tiimityöskentely, jossa psykiatrisen ja somaattisen (= fyysisen) hoidon ammattilaiset tekivät läheistä yhteistyötä. Jokaisella ammattiryhmällä oli omat tarkoin määritellyt tehtävänsä ja roolinsa hoitopolussa (Taulukko 1). Kun kaikkien päämäärä oli sama, tämä auttoi myös potilaita ja heidän perheitään sitoutumaan hoitoon. Osa henkilökunnasta työskenteli sekä avohoidossa että osastolla, mikä osaltaan auttoi hoitomallin juurruttamista kaikkien ollessa tietoisia hoidon tavoitteista ja toteutustavoista. Avoin ja tiivis kommunikaatio oli välttämätöntä onnistumisen kannalta, ja tarjosi mahdollisuuden tietojen vaihtoon, ammatilliseen tukeen ja konsultaatioihin. Hoitotiimin sairaanhoitaja oli tässä avainasemassa järjestäen säännöllisiä kokouksia ja koordinoiden toimintaa. Jotta hoidon laatu olisi pysynyt hyvänä ja hoitomallissa olisi kehitytty, myös tutkimuskoordinaattoria tarvittiin seuraamaan klinikan tuloksia, tieteellisiä edistysaskeleita ja järjestämään koulutusta tiimin jäsenille.

Taulukko 1. Ammattiroolit perhepohjaisessa hoitomenetelmässä. Hughes et al. J Pediatr Health Care. (2014) 28, 322-330.

Perhepohjaiseen hoitoon siirtyminen jälkeen osastohoidon tarve sairaalassa väheni huomattavasti. Kahtena uuden hoitomallin käyttöönoton jälkeisenä vuotena 81-86 % potilaista pystyi läpikäymään koko hoitojakson. Se kesti keskimäärin 39-35 viikkoa – huomattavasti vähemmän aikaa kuin perinteiset hoitomallit - ja potilaiden paino nousi tänä aikana 87-84 %:sta 100-99 %:iin arvioidusta tavoitepainosta. Nopea fyysisen voinnin korjaantuminen johti siihen, että osastohoitoa tarvittiin enää 12-17 %:lla niistä potilaista, jotka kävivät FBT-jakson läpi, kun taas keskeyttäneistä 100 % joutui osastohoitoon. Kirjoittajat arvioivatkin, että hoitomalli säästi sekä terveydenhuollon välittömissä kustannuksissa, että yhteiskunnalle koituvissa myöhemmissä kuluissa kroonisen anoreksian vähentyessä. Kirjoittajat toteavat myös, että perheiden kokemukset muuttuivat huomattavasti hoitomallin käyttöön oton jälkeen; päällimmäisenä oli tunne tuen saamisesta ja voimaantumisesta, kun aiemmin perheet tunsivat olevansa avuttomia ja syyllistettyjä. Tämä oli myös hoitotiimille erittäin palkitsevaa.

Mikään ei periaatteessa estäisi Suomessakaan toteuttamasta vastaavaa käyttöönottoa. Rahoituskanava on samankaltainen, ja ainakin Suomen viidessä yliopistosairaalassa on tarjolla kaikkia hoitomallissa käytettyjä ammattiryhmiä sekö laaduntarkkailuun, tutkimukseen ja kehittämiseen keskittynyttä henkilökuntaa. Onhan jo nyt (somaattisilla aloilla) perustettu ”osaamiskeskuksia”, joissa terveydenhuollon eri alojen ammattilaiset työskentelevät yhdessä ja yhteisymmärryksessä saman katon alla tarjoten kaikki tarvittavat palvelut potilaille ilman, että potilaan täytyy siirtyä klinikasta toiseen. Itse asiassa epäilen, että haasteellisinta tässä on asennemuutos - aivan kuten australialaisetkin totesivat: ammattilaisten tulisi antaa enemmän päätösvaltaa vanhemmille, ja se voikin sitten olla kova paikka!

- N -