ARFID-katsaus pääsi luetuimpien listalle

Sain kunnian osallistua ARFID:ia koskevan katsausartikkelin kirjoittamiseen yhdessä Suomen huippuasiantuntijoiden kanssa. Samalla tuli luotua ARFID:ille suomenkielinen virallinen käännös: Syömisen välttämis- ja rajoittamishäiriö. Kävi ilmi, että aiheelle oli kysyntää! Lokakuun loppupuolella Duodecim-lehti listasi alkuvuoden luetuimpia artikkeleja, ja katsaus "Syömisen välttämis- ja rajoittamishäiriö (ARFID)" pääsi viiden luetuimman artikkelin joukkoon. Vau!

Syömishäiriöstä toipumiseen vaikuttavat osatekijät

 Moderoimassani läheisten tukiryhmässä on hiljan käyty keskustelua sairastuneen oman motivaation merkityksestä toipumiselle ja siitä, kannattaako oireiluun puuttua ennenkuin sairastunut on valmis itse tekemään mitään toipumisen eteen. Koska motivoitumisen odottelu on varsin yleinen ansa syömishäiriöiden hoidossa, ajattelin vääntää toipumiseen vaikuttavat eri osa-alueet eli komponentit ihan rautalangasta. Mikäli olet joskus osallistunut läheisten taitovalmennukseen, motivoivan keskustelun työpajaan tai pitämääni ammattilaisten koulutukseen, olet hyvinkin saattanut törmätä tähän kuvaan silloin. Taisin tehdä tämän Syömishäiriöpäivien 2019 esitykseeni.

Syömishäiriöstä toipumiseen vaikuttavia komponentteja on monta, ja niiden voimakkuus vaihtelee syömishäiriön vaiheesta riippuen. 

 Toipumiseen vaikuttavia - joko sitä edistäviä tai haittaavia - komponentteja ovat: 

• halu toipua
• motivaatio muutokseen, jolla kuvataan tarvetta, kykyä ja halua tehdä muutoksia omaan toimintaansa; voidaan ilmaista myös termillä "toipumisrohkeus"
• kyky kantaa vastuuta toipumista edistävien asioiden toteuttamisesta kuten vaikkapa ravitsemustilan korjaamisesta tai syömishäiriöajatusten vastustamisesta
• ahdistus, joka voi toimia joko haittaavana tekijänä kannustamalla noudattamaan syömishäiriön asettamia sääntöjä tai joskus - tosin harvemmin - toipumista edistävänä tekijänä aiheuttamalla niin suurta kurjuutta, että sairastunut haluaa tilanteen muuttuvan
• tietoisuus, jolla tarkoitetaan sairastuneen ymmärrystä syömishäiriön vaikutuksista häneen itseensä ja omiin ajatuksiinsa sekä mahdollisuuksista toimia toipumista edistävällä ja ylläpitävällä tavalla

Syömishäiriön vaiheista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Motivaatiosta toipua löytyy kirjoitus täältä. Tietoisuudesta voit lukea lisää täältä.

Mutta siis puretaanpa toipuminen näihin osa-alueisiin. Mitä lähempänä alaviivaa ollaan, sen vähäisempi on kyseinen komponentti. Yläreunassa taas on maksimi.

Esiharkintavaiheessa, jota myös kuherrusvaiheeksi voidaan kutsua, sairastunut on usein sairaudentunnoton ja tietoisuus on nolla. Sairaudentunnottomuus on elimellistä, aivoperäistä, ja johtuu aivojen nälkiintymisestä: sairastunut ei pysty ymmärtämään fyysistä ja psyykkistä tilaansa, vaikka saattaa muuten käyttäytyä tavanomaisesti. Tällöin tietenkin halu toipua on myös nolla, sillä eihän ole mitään ongelmaa, kaikki menee loistavasti (ainakin jos nuo muut eivät sotkeentuisi asiaan)! Motivaatio muutokseen on myös nolla, sillä kun ei ole ongelmaa, ei ole mitään tarvetta tehdä muutoksia. Ahdistus on myös kuhertelun alkuvaiheessa matalalla, koska tässä kohtaa sairastunut kokee syömishäiriökäyttäytymisen tuovan kontrollin ja voiman tunnetta. Kyky kantaa vastuuta toipumista edistävästä toiminnasta on puhdas nolla, sillä mitä hyötyä siitä olisi? Päin vastoin, syömishäiriön sääntöjen vastustaminen vain lisää ahdistusta!

Harkinta- eli kärsimysvaiheessa ahdistus nostaa päätään. Mikään ei riitä syömishäiriölle ja sairastunut huomaa, ettei olekaan itse puikoissa (älä kuitenkaan kuvittele, että hän välttämättä haluaisi myöntää tämän sinulle). Myös syömishäiriön aiheuttamat fyysiset seuraukset aiheuttavat sekä henkistä että ruumiillista kärsimystä, vaikka näitäkään sairastunut ei välttämättä halua (vielä tässä vaiheessa) muille myöntää. Tietoisuus syömishäiriön haitallisista vaikutuksista sekä halu toipua alkavat nousta, vaikkakin viimeksi mainittu on vielä asteella voisin toipua kunhan minun ei tarvitsisi yhtään lihoa / syödä noin paljon / lopettaa liikuntaa / ahmimista jne - epärealistia ajatuksia siis. Niiden perässä seuraa kuitenkin varovainen ajatus siitä, että muutos olisi hyvästä. Kyky kantaa vastuuta käyttäytymisen muuttamisesta on kuitenkin vielä olematon, eikä sairastunut välttämättä pysty edes kuvittelemaan, miten nuo muutokset olisivat mahdollisia.

Valmisteluvaiheessa ("toive muutoksesta") ajatus siitä, että muutoksen tekeminen on välttämätöntä, vahvistuu. Halu toipua ja motivaatio muutokseen vahvistuvat, vaikkakin tietoisuus - etenkin ajatus niistä asioista mitä pitäisi tehdä tai pystyisi tekemään - ja kyky kantaa vastuuta laahaavat vähän perässä. Sairastunut saattaa juuttua tuottamaan muutospuhetta huomenna / ensi viikolla / seuraavassa ruokailussa kyllä tsemppaan...", mutta toimintaa ei vielä ole. Kun halu toipua ja toipumisrohkeus lisääntyvät, myös ahdistus hellittää hiukan.

Toteutusvaiheessa ("toimintavaihe") sairastunut sitten toimii eli lähtee tekemään omaehtoisesti muutoksia. Aluksi se, että kykenee ottamaan askeleita itse, on voimauttavaa. Ahdistus saattaa helpottaa edelleen, ja tietoisuus ja kyky ottaa vastuuta lisääntyvät. 

Käyttäytymisen muuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaan syömishäiriön sääntöjen rikkominen ahdistaa! Niinpä ylläpitovaiheessa - kun toipumiseen johtavaa käyttäytymistä pitäisi jatkaa - voi hyvinkin tulla notkahduksia niin muutosmotivaatiossa kuin halussa toipua. Askeleet taaksepäin ovat yleisiä, sekin ahdistaa. Kun toimintaa kuitenkin jatkaa sitkeästi, huomaa ettei mitään pahaa tapahdukaan, ahdistus hellittää (huom! nollaanhan ei kukaan koskaan pääse!) ja tietoisuus omista mahdollisuuksista vaikuttaa omaan toipumiseen jatkaa nousuaan. Halu ja motivaatio pysyä erossa syömishäiriöstä kasvavat. Seuraa mielen vapautuminen syömishäiriöstä eli toipuminen.

No miten tämä käppyrästö nyt läheisiin liittyy?

Jos jäädään odottelemaan sairastuneen oman motivaation kehittymistä, saadaan odottaa kauan! Mitä kauemmin ihminen sairastaa syömishäiriötä, sen vaikeampaa siitä on toipua sairauden kroonistuessa ja syömishäiriökäyttäytymisen ja -ajatusten integroituessa osaksi hermoratoja. Odottelu myös altistaa erilaisille välittömille ja pysyville fyysisille komplikaatioille, ja syrjäyttää ihmisen omasta elämästään tai kehityspolulta itsenäiseen aikuisuuteen. Mikä pahinta, nälkiintyneet aivot eivät pysty toipumisen vaatimaan tietoisuuden kehittämiseen ja psyykkiseen työhön, joten ollaan noidankehässä.

Yksi läheisen tärkeimmistä tehtävistä onkin haluta syömishäiriöstä toipumista sairastuneen puolesta silloinkin, kun tämä ei vielä itse sitä halua (esiharkinta) tai ei usko kykenevänsä koskaan pääsemään eroon syömishäiriöstä (harkinta). Silloin, kun kyky kantaa vastuuta on olematon tai heikko, läheinen voi ottaa tilapäisesti vastuun itselleen (lapset ja nuoret) tai tukea vastuun kantamisessa (aikuiset). Tähän perhepohjaisessa hoidossa pyritäänkin. Myöhemmissäkin vaiheissa läheinen voi rohkaista eteenpäin, havaita takapakit ja pitää yllä kokonaiskuvaa silloin, kun toipuvan mielestä asiat etenevät liian hitaasti tai toivo toipumisesta horjuu. Lisäksi mikään ei estä läheistä käyttämästä motivoivaa keskustelua herätelläkseen muutoshalua ja motivaatiota. Lisää käytännön esimerkkejä keskustelusta voit lukea täältä ja täältä, muutoshalun arvioinnista täältä.

Sairastuneen toipumisen haluaminen ja vastuun ottaminen sisältää konkreettista toimintaa läheisiltä. Se voi olla ravitsemustilan korjaamisesta vastuun ottamista (kuten ruokien valmistaminen, annostelu sairastuneelle ja syömisessä tukeminen), syömisen priorisoimista ennen muita aktiviteetteja sillä syömättömyys ei ole vaihtoehto jos haluaa toipua (harva syöpään sairastuneenkaan sytostaattihoitoja skippailisi, koska hoito ahdistaa, on pelottavaa, on hankalaan aikaan, aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, vaatii töistä/koulusta poissaoloa/siihen keskittymistä jne), seurauksien asettamista jos syöminen ei onnistu (huom! seuraus ei ole sama asia kuin uhkaus tai rangaistus, vaan välttämätön toimi sairastuneen hengen ja terveyden turvaamiseksi), tuen tarjoamista riittävän pitkään kunnes sairastunut itse pystyy olemaan oman toipumisensa ohjaksissa, syyllistämättömän asenteen omaksumista ja syömishäiriökäyttäytymisen mahdollistamisen lopettamista.

Vaikka osastohoito saattaa olla joskus välttämätöntä vakavien komplikaatioiden estämiseksi ja toipumisen alkuun saattamiseksi, kukaan ei kuitenkaan lopullisesti parannu osastohoidossa. Syömishäiriöstä toipuminen tehdään omassa elämässä, niiden haasteiden parissa joita toipuva yleensäkin kohtaa. Läheisten tuki on korvaamattoman arvokasta, sillä se on saatavilla juurikin niiden arkisten haasteiden keskellä, joiden kanssa toipuvan on opittava pärjäämään. Tukeminen vaatii läheisiltä paljon. Auttamistaitoja voi kuitenkin opetella, ne eivät ole rakettitiedettä eivätkä vaadi psykoterapeutin koulutusta! Oman kokemukseni mukaan tärkein oivallus oli syömishäiriön ulkoistaminen. Meidän polkumme alussa koin ajoittain pelkoa, epäluottamusta, vihaa ja katkeruutta omaa lastani kohtaan hänen käyttäytymisensä takia, mikä ei suinkaan luonut hedelmällistä ilmapiiriä toipumiselle. Ymmärtäessäni syömishäiriön hallitsevan hänen käyttäytymistään tiettyinä hetkinä, minun oli paljon helpompi toimia rakentavasti hankalissakin hetkissä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole syyllistää ketään, vaan auttaa ymmärtämään sitä miksi syömishäiriöstä toipuminen on välillä niin hankalaa ja monimutkaista, ja miksi ulkopuolinen (läheisten) panos on niin tärkeää toipumiselle.   

Koulutuksia syömishäiriötä koskien ammattilaisille ja läheisille

 Blogi on ollut viime aikoina hiljainen, koska olen lähinnä keskittynyt kouluttamaan ammattilaisia perhepohjaiseen hoitoon ja läheisten tukemiseen (TAITO-valmennus). Nämä valmennukset ovat saatavilla ammattilaisille täältä ja läheisille täältä.

Mitä muuta haluaisitte kuulla syömishäiriöiden perhepohjaisesta (tai muusta syömishäiriöihin liittyvästä) hoidosta jatkossa? 

Vierailijan kynästä: Mietteitä äitiydestä syömishäiriömyllytyksessä

Tänä äitienpäivänä taidan jo uskaltaa tuumia äitiyttäni viimeisten muutaman vuoden ajalta. Meidän perheemme arkea ja sitä kautta äitiyttäni on viimeiset 4–5 vuotta leimannut hyvin vahvasti yhden aarteeni syömishäiriö. Nyt kun katson elämää taaksepäin, kiitän Luojaani siitä, etten 5 vuotta sitten osannut pienessä mielessänikään kuvitella, millaisen helvetin läpi koko perhe joutuu pusertumaan.

Aika monta kertaa on ollut mielessäni ajatukset, jota aikoinaan koin, kun rajuissa kipukohtauksissa kärvistelevä lapsi anoi vaimealla äänellään: Äiti, auta. Etkä voinut tehdä mitään muuta kuin pitää sylissä ja hokea, että ei ole mitään hätää. Nuo kipukohtaukset kestivät maksimissaan tunteja ja olivat kausittaisia (paljastuivat siis lopulta vaarattomiksi, mutta rajuiksi migreenikohtauksiksi 5-vuotiaalla). Tämän sairauden kanssa tuo sama tuska riipii äidin sydäntä vuosia putkeen.

Vaikka meillä tilanteeseen havahduttiin hyvässä vaiheessa, on kyyti silti ollut kylmää. En minä alussa edes tajunnut (ehkä onneksi?), miten vakavasta sairaudesta on kyse. En tiennyt, että syömishäiriöön liittyy merkittävää ylikuolleisuutta (anoreksiassa kuusinkertainen muuhun samanikäiseen väestöön nähden, bulimiassa kolminkertainen, ahmintahäiriössä kaksinkertainen). Suurin yksittäinen kuolemansyy syömishäiriöpotilaalla on itsemurha. En minä ennen tiennyt, että iso osa syömishäiriöitä sairastavista on niin normaalipainoisia, että sairaus ei näy ulospäin. En minä tiennyt, miten iso osa syömishäiriötä sairastavan hoidosta lepää vain ja ainoastaan perheen varassa. En minä tiennyt, miten moneen elämän osa-alueeseen tuo sairaus vaikuttaa. En minä tiennyt, miten isosti tämä karmiva sairaus vaikuttaa sisaruksiin ja koko perheeseen.

Onneksi en itse ole törmännyt sellaisiin kommentteihin, joissa ihmeteltäisiin, että mikäs siinä syömisessä nyt on niin vaikeaa, että lopettaisi nyt tuollaiset vouhotukset ja söisi vain. Tällaistakin olen kuullut joidenkin syömishäiriöperheiden joutuneen kohtaamaan. Kyseessä on kamala, riipivä, pitkäaikainen, hengenvaarallinen ja pirullinen sairaus. Se kietoo sairastuneen pauloihinsa ja syöttää täysin uskomattomia ajatuksia sairastuneen päähän. Se saa jokaisen ruuan murusenkin tuntumaan liialta. Se vääristää kehonkuvan ja silmät näkemään täysin vääristynein silmin itsesi suhteessa muihin. Se antaa sairastuneelle käsittämättömät fyysiset voimat jumpata, juosta tai lankuttaa silloinkin, kun kehossa ei ole yhtään energiaa. Se vie sairastuneelta vuosiksi, ellei koko loppuelämäksi sen, mikä meille ei-sairastuneille on itsestään selvä ja suuri ilo: nautinto hyvästä ruuasta. Se saa rehellisyyden perikuvan valehtelemaan, salailemaan, piilottelemaan.

Ylpeänä katselen toipumassa olevaa nuortani. Hän on selviytyjä. Hän on sisukas taistelija, jonka uskon lopulta kääntävän tämän kaiken karmeuden voimaksi ja elämänkokemukseksi. Hän on niin rakas. Yhtä ylpeänä katson sisaruksia. Hekin ovat sisaruksensa kanssataistelijoita. Niin rakkaita. He ovat joutuneet elämään nuoruuttaan syömishäiriön varjossa. Meidän perheessämme ei pizzaperjantait, karkkipäivät tai mäkkärireissut edustaneet kenellekään kovin positiivisia elämäyksiä vuosiin, joskaan ne eivät ole helppoja aina vielä nykyäänkään. Silloinkin, kun sairastunut urheasti yritti saada syödyksi jotakin, minkä sairaus kaikin voimin yritti kieltää, seurasi siitä jälkeenpäin sen kokoluokan ahdistus, että jokainen ruokapöydässä olija tiesi, mitä on odotettavissa. Helpompi olisi ollut luopua noista kaikista vuosiksi. Ja sekin vaihe oli, kuun muut tilasivat pizzaa ja yksi salaattia. Kiva yhteinen perjantai-illan hetki. Jokainen tiesi, mistä on kyse. Mutta sairauden hoitoon kuului se, että koko ajan mentiin päin ahdistusta, päin pelkoruokia, päin tuskaa ja sitten vaan yritettiin elää siitä seuranneen ahdistuksen kanssa. Luulen, että niin minä kuin muutkin perheen jäsenet olisivat aika monta kertaa tehneet mitä vain, jos olisivat voineet itse asettua sairastuneen tilalle ja ottaa osan tuskasta kantaakseen.

Onneksi meille oli alusta asti selvää, että tajusimme sairauden riepottelevan lasta. Koko perhe tajusi, että se raivoava, huutava, pakkojumppaava lapsi ei ole se lapsi itse, vaan lapsi, jota sairaus riepottelee. Lapsi, joka sisimmässään haluaisi toimia täysin toisin, mutta ei vain pysty. Itse asiassa olen monesti ajatellut, että en ymmärrä, miten kaikki lapseni ovat kaikesta tästä ylipäätään kuitenkin niin hyvin selvinneet. Toki jälkensä tämä on jättänyt meihin kaikkiin ja siinä mielessä selviytyminen on vielä monella tapaa monella meistä kesken. Lapsiani ajatellessani voin kuitenkin ylpeänä todeta, että minulla on viisi upeaa, ajattelevaista, hyväsydämistä, elämänviisasta ja rohkeaa lasta, jotka tämä elämän paine on monin tavoin koulinut, hionut ja myös hitsannut yhteen. Elämästä ei ikinä tiedä, mikä seuraavan mutkan takana ketäkin odottaa, mutta aika vakaasti uskon, että tämä viisikko ei toisiaan hylkää, tuli vastaan mitä vain. En usko, että meidän perheestämme kukaan sanoisi, että päivääkään ei vaihdettaisi pois. Mutta haluan uskoa, että ilman kaikkea tätä kokemaamme paskaa emme olisi niitä ihmisiä, joita tänä päivänä olemme. Ja meistä jokaisesta olen tänään äärettömän ylpeä.

Mitä on äitiys?

Äitiys on sitä, että istut kaksi tuntia lapsesi kanssa ruokapöydässä yrittäen tuhota muutaman neliösenttimetrin kokoista leipäpalaa.

Äitiys on sitä, että uhkaat soittaa poliisit lapsesi perään, kun hän nääntyneessä kunnossa yrittää väkisin lähteä juoksulenkille.

Äitiys on sitä, että asetut selkä ulko-ovea vasten hajareisin seisomaan ja estät raivoavaa lastasi lähtemästä lenkille.

Äitiys on sitä, että muiden etsiessä kaupassa vähäkalorisia tuotteita, yrität löytää mysliä, joka sisältää mahdollisimman paljon energiaa.

Äitiys on sitä, että yrität puhua lapsellesi kauneuden moninaisuudesta tässä ulkonäköä ja hoikkuutta ihannoivassa maailmassa.

Äitiys on sitä, että pakotat totaalisessa liikuntakiellossa olevan lapsesi tulemaan autolla kouluun samaan aikaan kun koulussa kehotetaan liikkumaan enemmän.

Äitiys on sitä, kun lähetät miehen Prismaan etsimään D-C-FIX-kalvoa, jotta voit peittää sillä suurimman osan kotisi niistä peileistä, joita et voi nostaa pois näkyvistä.

Äitiys on sitä, että sanot elämään väsyneelle ja itsetuhoa tuumivalle lapselle, että kyllä me tästä selvitään, vaikka joku ääni sinunkin sisälläsi huutaa, että tästä ei voi selvitä.

Äitiys on sitä, että valmistat, huolehdit, annostelet ja valvot 15-vuotiaan ruuat ja ruokailut kuin kaksivuotiaan ruuat.

Äitiys on sitä, että kannustat ruokapöydässä tunnin itkenyttä lasta: ”Vielä yksi lusikallinen”, ”Sä pystyt”, ”Ruoka on sun lääke”, ”Syö ihan turvassa, ei tapahdu mitään pahaa, kun syöt”!

Äitiys on sitä, kun taistellessasi sairauden kanssa ruokapöydässä katsot samaan aikaan sydän verta vuotaen hiljaa ruuasta kiittävien sisarusten katoamista omiin huoneisiinsa.

Äitiys on sitä, kun kaupassa mietit, uskaltaisiko viedä kotiin suklaalevyn, vaikka ei ole karkkipäivä.

Äitiys on sitä, kun hoidat lapsesi haavoja hänen satutettuaan itseään, jotta muu tuska helpottaisi.

Äitiys on sitä, että yrität sinnikkäästi nähdä sairauden kourissa raivoavassa lapsessa sen ihanan lapsesi riippumatta siitä, millaisia karmeuksia lapsesi syytää suustaan ulos.

Äitiys on sitä, kun kuuntelet pienintäkin risahdusta sairastuneen huoneesta ja mietit, onko siellä taas salajumppaaminen käynnissä.

Äitiys on sitä, kun reagoit huolestuneen sisaruksen ilmoitukseen siitä, että syömishäiriöinen lapsesi taitaa taas salajumpata.

Äitiys on sitä, kun taistelet jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa tajutessasi, miten paljon ajasta menee sairastuneen kanssa ja miten paljon muut lapset joutuvat jäämään vähemmälle huomiolle.

Äitiys on sitä, että nouset vaikka yöllä syömään lapsesi kanssa ja lapsesi seuraksi, jos hän sitä pyytää, vaikka oma vatsasi olisi aivan ähkynä ja omat vaatteet jäävät auttamatta pieniksi energiapitoisen ruuan ansiosta.

Äitiys on se riipivä tuska, kun tajuat lapsesi kärvistelleen yksin ahdistuksensa kanssa, jotta hän ei kuormittaisi äitiä.

Äitiys on sitä, että itkettyäsi vesiputouksen tavoin automatkan kaupasta kotiin, puet ennen kotiovea yllesi jälleen sen taistelijan ja jaksajan rakkauden haarniskan, jonka avulla selviät jotenkin taas seuraavaan päivään.

Äitiys on sitä, että peität oman epävarmuutesi, totaalisen voimattomuutesi ja tuskasi ja hoet lapsellesi, että ei ole hätää, anna tulla vaan, kyllä äiti kestää.

Kyllä äiti kestää ♥️

Kiitos rakkaat upeat lapseni. Nyt lienee aika kääntää katse kohti kesää ja kohottaa malja sille, että olemme tähän asti selvinneet. Hyvä me! Kiitos rakas aviomieheni, että olet seissyt rinnallamme vakaana kuin kallio kaiken tämän hullunmyllyn riepotellessa perhettämme.  Mutta asiat voisivat olla vielä paljon huonommin. Meillä on asiat kuitenkin monessa mielessä aivan äärettömän hyvin. Olen onnellinen. Olen kiitollinen.

Syömishäiriöön sairastuneen lapsen äiti

Maudsleyn menetelmään pohjautuva omavalmennus nyt netissä

Edustamassani syömishäiriöyhdistyksessä Sisä-Suomen SYLI:ssä oli vuosina 2017-2018 käynnissä Mielenterveyden keskusliiton TAITO-hanke. Pidin Tampereen SYLI-keskuksen silloisen toiminnanohjaajan Anna Hasanin kanssa 4-5 tapaamiskerran suljettuja valmennuksia syömishäiriöön sairastuneiden läheisille. Näin saimme aikaan valmennusrungon, jolla pystyttiin ohjaamaan läheisiä sekä tiedollisesti että taidollisesti. Osallistujilta on tullut hyvää palautetta; valmennusten NPS-luku (suosittelisiko muille läheisille?) on tätä kirjoittaessa 98 (43 vastaajaa). Hankkeen yhtenä tavoitteena oli myös tuottaa kirjallista sisältöä läheisten ohjaamisen tueksi.

Omavalmennuksen osiot

Nyt tuo viimeinenkin tavoite on täyttynyt! Viime vuoden puolella yhdistyksemme aloitti yhteistyön HUS:n ylläpitämän Mielenterveystalo.fi - tuottajatiimin kanssa. Viime talven aikana aukikirjoitin TAITO-valmennuksen ja kevään-alkukesän aikana tuottajatiimi vei sen verkossa luettavaan muotoon. Sisällön ovat tarkistaneet HUS:n syömishäiriöasiantuntijat etunenässä HYKS:n Syömishäiriöyksikön oyl Jaana Suokas. Läheisten tueksi tarkoitettu omavalmennus julkaistiin Mielenterveystalossa heinäkuussa ja löytyy tästä osoitteesta (edit: sivujen päivittymisen takia linkkiä muutettu).

Omavalmennus sopii erinomaisesti tiedonhankintaan ja  itseopiskeluun läheisille sekä niille ammattilaisille, jotka haluavat perehtyä syömishäiriöihin sekä läheisten käyttöön syömishäiriöiden hoidon tukena. Valmennuksesta löytyy tekstin ja esimerkkien lisäksi myös harjoituksia, hyödyllisiä linkkejä ja lomakkeita sekä perheen että toipujan tueksi (mm. relapsin estosuunnitelma nelososion lopussa).

Mikäli Sinulla on kommentoitavaa tai kysymyksiä sisällöstä, niitä voi lähettää minulle blogin palautekaavakkeella. Antoisia lukuhetkiä!

 

ARFID: nirsoilun ja huonon syömisen taustalla voikin olla syömishäiriö

ARFID (Avoidant/Restrictive Food Intake Disorder) on uusi psykiatrinen diagnoosi, jota ei vielä löydy Suomessa käytettävästä ICD-10 tautiluokituksesta. Se tuli amerikkalaiseen DSM-luokitukseen viitosversion mukana korvaten pikkulasten (alle 6-vuotiaiden) ruokinnan häiriöt - uusi diagnoosi ei sisällä ikärajoituksia. Näppituntuma on, että tämä oirekuva tunnetaan vielä huonosti, mutta ARFID:in tapaan oireileviin lapsiin ja nuoriin törmää yhä useammin - välttämättä oireilulle ei edes ole annettu mitään nimeä saati diagnoosia. Usein oireilu alkaa jo varsin varhain lapsuusiällä, ja oireilevien joukossa on poikia enemmän kuin muiden laihtumista aiheuttavien syömishäiriöiden yhteydessä. Ihan varmasti löytyy myös paljon aikuisia, joihin ARFID:in kriteerit sopivat. Syömisen vaikeuksien lisäksi sairastuneilla on lisääntynyt riski kärsiä myös ahdistuneisuushäiriöistä.

DSM-5:ssa ARFID:in diagnostiset kriteerit ovat:

- syömisen ja ruokailun ongelmat, jotka ilmenevät pitkäaikaisena tai pysyvänä vaikeutena tyydyttää henkilön ravitsemukselliset ja/tai energian saannin tarpeet. Tila ilmenee yhdellä tai useammalla seuraavalla tavalla:

• merkittävä painon lasku; kasvuikäisellä kasvun hidastuminen tai omalta painokäyrältä tippuminen
• merkittävät puutokset ravitsemustilassa (esim. vitamiinien, valkuaisaineiden, raudan, kalkin ja muiden hivenaineiden puute) 
• riippuvuus ruokintaletkusta tai suun kautta nautittavista lisäravinteista
• huomattava psykososiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen

- oirekuva ei selity ruuan tai ravintoaineiden puutteella tai huonolla saatavuudella tai kulttuurillisilla toimintatavoilla (esim. paastoaminen, uskonnon määräämä ruokavalio).

- ongelmat eivät ilmene ainoastaan oireisen anoreksian tai bulimian aikana, eikä oireiluun liity kehonkuvan häiriötä tai lihomisen pelkoa.

- oirekuva ei selity samanaikaisella somaattisella sairaudella tai muulla psykiatrisella häiriöllä. Jos henkilöllä todetaan samanaikaisesti muu sairaus tai häiriö, syömiskäyttäytymisen häiriö ylittää siihen tavanomaisesti liittyvän oireilun määrän ja vaatii omaa paneutumistaan.

Miten ARFID näkyy henkilön käyttäytymisessä?

ARFIDissa tunnistetaan kolme erilaista osa-aluetta. Ne voivat esiintyä yhdessä tai erikseen toisistaan riippumatta niin, että oireilu voi sisältää komponentteja eri osa-alueilta erilaisin painotuksin tai sitten vain yhdentyyppisiä oireita.

 

Valikoivan syömisen taustalla ajatellaan olevan sensorisen aistiherkkyyden, ja se voi yhdistyä autismikirjon häiriöihin. Tällöin henkilö reagoi voimakkaasti ruuan tai ruoka-aineen makuun, koostumukseen, tuoksuun, ulkonäköön ja/tai lämpötilaan. Tämä johtaa ennen pitkää varsin rajoittuneeseen henkilölle kelpaavien ruoka-aineiden valikoimaan. Lisäksi henkilö pelkää ja karttaa uusien makujen, ruokien ja ruoka-aineiden kokeilemista.

Oireilu voi näkyä esimerkiksi hyvin kapeana ruokavaliona ja ns. nirsoiluna. Ruokailu kodin ulkopuolella on hankalaa, jos tismalleen oikeanlaista tai oikealla tavalla valmistettua ruokaa ei ole saatavilla. Uusien ruokien esittely aiheuttaa voimakasta vastarintaa. 

Kiinnostuksen puute tarkoittaa sitä, että henkilö ei vaan ole motivoitunut syömään riittävän usein tai riittäviä määriä. Usein tähän yhdistyy se, että henkilön on vaikea syödä suurempia määriä kerralla, nälkäsignaalit ovat heikkoja ja/tai henkilö kokee kylläisyyttä jo hyvinkin pienen ruokamäärän jälkeen. Jos mentäisiin koetun näläntunteen mukaan, ruokailujen välit saattaisivat olla hyvin pitkiä, vain muutama ruokailukerta vuorokaudessa. Monesti oireileva henkilö on varsin herkkä maha-suolikanavan signaaleille, kuten täyttymisen tunteelle, turvotukselle ja suolen venytykselle, ne koetaan hyvin epämiellyttävinä ja siksi niitä vältetään (vrt. aistiherkkyys edellä).

Epämiellyttävien seurausten pelko on yleensä seurausta jostakin pelottavaksi koetusta tapahtumasta, joka on yhdistynyt ruokailuun/syömiseen (esim. paha ruokamyrkytys ja siihen liittynyt raju oksentelu, tai ruokapalan saaminen kurkkuun). Tai sitten se on syntynyt mielikuvista, joita on tuottanut hyvää tarkoittava mutta väärin ymmärretty terveysinformaatio tai suoranainen seurauksilla pelottelu. 

Yleisimmin pelko kohdistuu johonkin tiettyyn fyysiseen reaktioon kuten oksentamiseen tai tukehtumiseen. Se voi olla myös ruoka-aineen aiheuttaman allergisen reaktion pelkoa (esim. ristireaktion pelko tai aiemman oireen tulkinta allergiaksi), pelkoa siitä että syö jotain myrkyllistä/haitallista ja että sairastuu syömästään ruuasta. Oirekuva johtaa yleensä ruokavalion kapeutumiseen ja/tai syötyjen ruokamäärien pienenemiseen. Tähän osa-alueeseen liittyy usein voimakasta välttämiskäyttäytymistä ja turvarituaaleja (esim. käsien pesua, ruokailupaikan siivoamista ennen syömistä, tuoteselosteiden tarkistelua, ruuan paloittelua pieniin paloihin ja isojen suupalojen välttelyä, äärimmäisen huolellista ruuan pureskelua, veden juomista joka suupalan jälkeen, rauhoittelun hakemista läheiseltä). Henkilö voi odottaa, että perheenjäsen syö ensin eikä reagoi syötyyn ruokaan. Tai sitten hän voi pakonomaisesti vältellä jotain tiettyä ruoka-ainetta - vaikkapa sokeria tai rasvaa - ajatellen sen aiheuttavan jonkin fyysisen sairauden, vaikkapa diabeteksen tai sydäninfarktin.

Miksi olisi tärkeä todeta ARFID ja hoitaa sitä?

Ruokavalion kapeutuminen ja saadun energian väheneminen johtavat väistämättä aliravitsemukseen, joka lapsella ja nuorella häiritsee huomattavasti kasvua ja murrosiän kehitystä. Aliravitsemus aiheuttaa iästä riippumatta kroonista väsymystä, aivosumua ja mielialaoireita. Pitkään jatkuessaan se altistaa saman tyyppisille fyysisille pitkäaikaissairauksille kuin anoreksia (mm. osteoporoosi, hormonaaliset häiriöt, lapsettomuus, sydän- ja verisuonisairaudet). Alaikäisen perhe on usein hyvin kuormittunut tilanteesta, sillä ruuanlaitto ja yhteiset ruokailuhetket ovat hankalia. Välttämiskäyttäytyminen johtaa siihen, että kodin ulkopuolella syöminen on vaikeaa, mikä taas väistämättä vaikuttaa vapaa-ajan viettoon, päivähoidon ja koulunkäynnin onnistumiseen, opiskeluun ja työntekoon. Näin sairastuneen psykososiaalinen toimintakyky on rajoittunut, millä on pitkäkestoisia vaikutuksia sekä hänen omaan että läheisten elämään.

Miten ARFID:ia hoidetaan?

Koska oireyhtymä on varsin uusi ja oirekuva vaihteleva, näyttöön perustuvia hoitoja on vielä melko vähän ja tiedot eri hoitomuotojen tehosta perustuvat toistaiseksi tapausselostuksiin ja potilassarjoihin. 

Lasten ja nuorten hoidossa on kokeiltu menestyksekkäästi perhepohjaista hoitoa. FBT:n perusperiaatteet - neutraali suhtautuminen sairauden syihin, oirekuvan vaikeuden tunnustaminen ja ravitsemustilan korjaamisen priorisoiminen hoidon alussa, sairauden ulkoistaminen, vanhempien voimaannuttaminen ja käyttäytymisen muuttamisen tähtääminen - ovat vaikuttaneet soveltuvan hyvin ARFID:in eri oirekuvien hoitamiseen. Koska FBT:ssä sairastuneen omaa muutoshalua ja sitoutumista ei (aluksi) tarvita, se käy pientenkin lasten hoitamiseen.

Cambridgessa on kehitetty kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta oma versionsa (CBT-AR, kts. myös työkirja alla), jota voidaan käyttää niin lasten ja nuorten kuin aikuistenkin hoitoon. Hoito toteutetaan potilaslähtoisesti neljän vaiheen ohjelmalla (kts. alla). Näin se vaatii hoidettavalta sitoutumista, aktiivista työskentelyä ja omaa muutoshalua alusta saakka. Alaikäisten kohdalla perhe osallistuu aktiivisesti hoitoon ja kotitehtäviin.

ARFID:in hoitoon käytettävän kognitiivisen käyttäytymisterapian vaiheet

Molemmissa menetelmissä käytetään syömiskäyttäytymisen muuttamiseen altistamista ja välttämiskäyttäytymisen estämistä (ERP eli exposure and response prevention). Ajatuksena on, että välttämiskäyttäytyminen vahvistaa itse itseään (ns. negatiivinen vahvistaminen), koska henkilö saa sillä aikaan välittömän ahdistuksen lievittymisen. Koska hän ei pysy pelottavassa tilanteessa riittävän kauan, että pystyisi yhdistämään sen muunlaiseen lopputulokseen kuin ahdistukseen (ns. positiivinen vahvistaminen), välttämiskäyttäytymisestä ei myöskään opita pois. Hoidon yksi tavoite onkin rikkoa yhteys välttämiskäyttäytymisen ja ahdistuksen lievittymisen välillä.

ERP:n yhtenä vaikutusmekanismina on ajateltu olevan tunteiden prosessoinnin teoria (Foa&Kozak 1986). Sen mukaan pelon ja ahdistuksen yhteyttä ärsykkeeseen voidaan muuttaa toistetulla altistuksella: kun henkilö on riittävän kauan ja riittävän monta kertaa alttiina pelkoa aiheuttavalle ärsykkeelle, hän ajan mittaan tottuu - siedättyy - siihen ja pelko vähenee. Toisena vaikutusmekanismina pidetään inhibitoorista oppimista (Craske, Treanor et al. 2014), jolla pyritään kehittämään uusia assosiaatioita pelottavan ärsykkeen ja lopputuloksen välille. Tärkeimpänä menetelmänä käytetään oletusten muuttamista; luodaan epäsuhta sen välillä, mitä henkilö pelkää tapahtuvan ja mitä todella tapahtuu, kun ärsykkeelle altistutaan. Lisäksi käytetään ahdistuksen toleranssin eli sietokyvyn kasvattamista; vaikka tilanne tuntuu tosi epämiellyttävältä, henkilö pystyy olemaan siinä ja sietämään pahan olon yhä pidemmän ja pidemmän aikaa. Toleranssin lisääntymisen on todettu olevan tehokkaampaa ahdistuksen vähentämisessä kuin rentoutusmenetelmien käytön. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että aina ei ole mahdollista ottaa käyttöön ja toteuttaa rentoutumista. Jos se on ainoa keino ahdistuksen hallintaan, tulee väistämättä eteen tilanteita, joissa ei pärjää.

Ennen altistamisten aloittamista (CBT-AR:n 3. vaihe) olisi hyvä, että seuraavat kolme tavoitetta olisivat täyttyneet: 

1) henkilön ravitsemustilan tulisi olla korjaantunut tai korjaantumassa hyvää vauhtia

2) on saatu aikaan säännöllinen ruokailurytmi niin, että henkilö syö tasaisesti pitkin päivää (5-6 ateriaa)

3) henkilön suosimien ruokien määriä on kasvatettu niin, että isompien määrien syöminen kerralla onnistuu

Perhepohjaisen hoidon näkökulmasta tämä on myös luontevaa, sillä ravitsemustilan korjaantumisen tiedetään vaikuttavan aivojen kykyyn selviytyä psyykkisestä työskentelystä. Lisäksi nopea korjaus vähentää riskiä komplikaatioihin ja liitännäissairauksiin sekä mahdollistaa (lapsella ja nuorella) kasvun ja kehityksen. 

Lähteet:

ARFID - syömishäiriö jossa kehonkuva ei ole vääristynyt. Emma Saure; Science is Pink, 2019.

NEDA: Avoidant Restrictive Food Intake Disorder

Virtual ICED 2020 Conference: All About Barf…and Other Fears: A Clinician’s Guide to Using Exposure in the Treatment of ARFID. Tana Jin Luo, Jessie Menzel, Natalia Orloff.

CBT-AR työkirja potilaille ja perheille (englanninkielinen). BC Children’s Kelty Mental Health Resource Centre, https://keltyeatingdisorders.ca/.

 

Duodecim-lehti: Nuorten laihuushäiriön perhepohjainen hoito

Osallistuin viime vuonna Helsingin yliopissa lääketiedettä opiskelevan Siiri Karjalaisen syventävien opintojen ohjaukseen. Lopputuloksena syntyi tämä katsaus koskien perhepohjaisen hoidon käyttöä nuorten laihuushäiriön hoidossa.

Omalta osaltani yritin ohjaustyössä erityisesti tuoda esiin tekijöitä, jotka joko auttavat vanhempien ohjauksessa tai haittaavat sitä, toisin sanoen mahdollistavat perhepohjaisen hoidon onnistumisen tai vähentävät sen todennäköisyyttä. On tärkeää, että ammattilaiset eivät tee muutenkin raskaasta taipaleesta huoltajille esterataa. Tämä tapahtuu helposti, jos vanhemmille annetaan näennäinen vastuu nuoren ravitsemustilan korjaamisesta - tällä tarkoitan sitä, että kehoitetaan osallistumaan hoitoon ja mm. valvomaan syömiset, mutta nuori saa silti hoitotahon siunauksella esimerkiksi annostella ruokansa ja päättää mitä syö tai ei syö - eikä anneta työkaluja eli toiminnan ohjausta ja konkreettisia neuvoja siitä, miten toimia hankalissa tilanteissa.

Toivottavasti katsaus antaa nopeasti käsityksen siitä, mitä perhepohjainen hoito tarkoittaa, miten sitä käytetään ja millaisissa tilanteissa se ei toimi.

Maudsleyn menetelmästä nyt suomenkielisessä tietokirjassa

Sain kunnian osallistua Duodecimin kustantaman Olen juuri syönyt - Läheiselläni on syömishäiriö kirjan uudistetun 2. painoksen tekemiseen kirjoittamalla siihen kappaleen Maudsleyn menetelmästä.

 

Kappaleen loppuun kirjoitin kirjeen vertaiselleni; vanhemmalle, joka on vastikään saanut tietää lapsensa sairastavan syömishäiriötä. Siihen kirjasin ne asiat, jotka olisin itse halunnut kuulla ja jotka olisivat säästäneet meidät paljolta silloin, kun tyttäreni sai syömishäiriödiagnoosin.

Aikaa on kulunut vuosia ja yhä useampi hoitopaikka Suomessa toteuttaa perhepohjaisen hoidon periaatteita tai ainakin suhtautuu vanhempien osallistumiseen positiivisesti. Kuitenkin edelleen saan kuulla, miten vähän vanhemmat saavat konkreettista sanallista ohjausta ja neuvoja sen suhteen, miten kotona tulisi toimia. Tämä kirja pyrkii osaltaan antamaan käytännön neuvoja arjen tilanteisiin sekä vastaamaan läheisten tavallisimpiin kysymyksiin. Kirjan sisällysluetteloon voit tutustua täällä.

Pokkarin lisäksi kirja on saatavilla myös e-kirjana ja äänikirjana Duodecimin verkkokaupasta.

Syömishäiriöystävällinen ( = sairastuneelle mukava) joulu (vai onko se mahdottomuus?)

Jälleen lähestymme vuodenaikaa, jota kammoavat niin syömishäiriötä sairastavat kuin heidän läheisensäkin. Perheet, sukulaiset ja ystävät kokoontuvat notkuvien juhlapöytien ääreen. Tyypillistä on, että etenkin vähemmän asiaan perehtyneiltä lipsahtelee tökeröitä tai peräti triggeröiviä kommentteja.

Onko siis sula mahdottomuus viettää syömishäiriöystävällistä - tai oikeammin siis sairastuneelle miellyttävää - joulua? 

Tässä muutama pikku vinkki kommunikaation suhteen. Kannattaa harjoitella omaan suuhun sopivia, luontevia sanamuotoja!

Vinkki nro 1: Keskity persoonaan, älä kehoon

Mieluummin kuin että kysyt oletko laihtunut? kysy vaikka mitä sinulle kuuluu?

Mieluummin kuin että sanot olet tainnut lihoa! sano vaikka onpa mukava tavata pitkästä aikaa!

Älä sano että näytätpä upealta!, totea mieluummin että ihanaa nähdä sinut!

Älä totea että kylläpä näytät laihalta - syöpä nyt oikein olan takaa joulupöydässä! vaan sano mieluummin että onpa hienoa kun tulit mukaan!

Vinkki nro 2: Keskity seuraasi, älä ruokaan

Mieluummin kuin että toteat ohhoh, tämä kyllä tuhoaa dieettini! sano vaikka näyttääpä tämä herkulliselta!

Mieluummin kuin kerrot että kyllä sitä nyt jouluna saa syödä niin että napa rutkuu! kerro seurueellesi että odotan innolla että saamme viettää aikaa yhdessä!

Mieluummin kuin että julistat pyhien jälkeen alkaa sitten laihdutuskuuri! kerro että tämän jälkeen voidaankin vaihtaa kunnolla kuulumisia!

Älä kysy montako kaloria tässä oikein on? vaan kysy mieluummin että montako meitä oikein on täällä yhdessä?

Vinkki nro 3: Älä leiki ruokapoliisia, leiki mieluummin tonttua

Mieluummin kuin kysyt aiotko tosiaan syödä tuon kaiken? kysy vaikka mitä toivoisit uutena vuotena tapahtuvan?

Älä kysy oletko varma että haluat ottaa lisää? vaan kysy mieluummin mikä sinusta on parasta joulussa?

Älä töksäytä no huh, onpa tuossa paljon ruokaa! vaan totea vaikka että onpa ollut upea päivä!

Sen sijaan että julistaisit mahtaakohan tämä olla kuohukermaan tehtyä - käytän vain kevyttuotteita! totea mieluummin että minusta on kiva kun saa kokeilla kaikenlaisia uusia makuja!

Tietysti vihreällä kirjoitetut kommentit ja niiden sovellutukset kelpaavat myös muissa juhlissa tai tilanteissa, joissa tekee mieli lähteä kommentoimaan ruokapöydän antimia tai toisten ulkonäköä.

Ja hei, ruokarauhan ansaitsevat ihan KAIKKI (ei vain syömishäiriötä sairastavat). Myös jouluna.

- Inspiraatiosta kiitos "Dirty Laundy" Project -

P.S. Lisää vinkkejä sairastuneen tukemiseen jouluna voit lukea tästä kirjoituksesta.

Usein kysytyt kysymykset: Vatsaoireet ravitsemustilan korjaamisen aikana - miten selvitä niistä kotona?

Kun ravitsemustilaa lähdetään nälkiintymisen jälkeen korjaamaan, erilaiset vatsaoireet ja epämiellyttävät tuntemukset ovat erittäin tavallisia sairastavalla. Aliravitsemustilassa olleella (huom! painolukemalla ei ole tässä merkitystä, painon muutos ratkaisee) mahalaukku täyttyy nopeasti ja tyhjenee hitaasti ja epärytmisestä. Samoin suoliliike (peristaltiikka), joka vie suolen sisältöä eteenpäin, hidastuu ja on epärytmistä. Ummetusta pahentaa aliravitsemuksen aiheuttama kilpirauhasen suhteellinen vajaatoiminta, jonka avulla elimistö pystyy pitämään itseään "säästöliekillä" ja hengissä huonossa ravitsemustilassa. Ruokatorven toiminnassa voi olla häiriöitä kuten refluksia (hapanta mahalaukun sisällön pääsemistä ruokatorveen) ja ruokatorven peristaltiikan häiriöitä (akalasia eli seinämän tai alasulkijan koordinoimaton supistuminen). Nämä voivat johtaa ruokatorven tulehdukseen, mikä oireilee närästyksenä ja kipuna rintalastan takana. Jos tyhjentäytymiseen on käytetty suolta stimuloivia ulostuslääkkeitä, suoli usein tottuu lääkkeisiin ja toimii huonosti ilman niitä. Toki ummetus (harventuneet ulostamiskerrat) on tavallista myös siksi, että syödyt ruokamäärät ovat olleet hyvin pieniä ja/tai oksentaminen on sotkenut ruuansulatusta. Ihminen on kokonaisuus; suolistokin on hormonaalisesti aktiivinen ja erittää normaalisti erilaisia nälkä- ja kylläisyyshormoneja, jotka ovat aliravitsemuksen ja tyhjentäytymiskäyttäytymisen seurauksena aika lailla sekaisin. Suoliston mikrobiomi muuttuu huomattavasti syömishäiriötä sairastavilla, mikä eräiden hypoteesien mukaan voi olla jopa aivojen toimintahäiriön taustalla (Seitz et al, 2019). Syömishäiriötä sairastavat kärsivät myös tavallista useammin ns. ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS).

Erittäin tavallisia ruokailun jälkeen koettuja oireita ovat siis nopea täyttymisen ja kylläisyyden tunne, turvotus, ilmavaivat, vatsakipu, ruokahaluttomuus, ummetus, poikkeavan voimakkaat suoliäänet ja pahoinvointi, joka saattaa edetä pahimmillaan oksenteluun saakka. Ripulia esiintyy myös.

Tällaiset oireet ovat tietenkin todella haittaavia ja hankalia, kun ruokaa pitäisi saada menemään 5-6 kertaa päivässä. Mitä asialle voisi siis tehdä?

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, että aliravitsemuksen aiheuttamat suolioireet korjaantuvat ravitsemustilan korjaamisella, toisin sanoen ruualla! Mitään muuta spesifiä lääkettä ei ole. Suolisto ja sen refleksit hyötyvät säännöllisyydestä, joten ruokarytmin palauttamisella ja tyhjentäytymiskäyttäytymisen estämisellä on myös suuri merkitys. Jotta ravitsemuskuntoutus sujuisi ja perussyy oireiden taustalla saataisiin hoidettua, sitä haittaavia oireita voi helpottaa erilaisin keinoin ottamalla asia huomioon sairastuneen ruokavaliossa, käyttämällä lääkkeettömiä lievityskeinoja ja joitakin lääkkeitä tarvittaessa.

Toki esimerkiksi keliakia tulisi syömishäiriön erotusdiagnostiikassa sulkea pois. Keliakiaa sairastavilla on lisääntynyt riski sairastua anoreksiaan (autoimmuunisairaus, alttiusgeenilokukset lähellä toisiaan), ja keliakian aiheuttamat oireet ovat hyvin samantapaisia; laihtuminen/kasvun hidastuminen, turvotus, vatsakipu ja ripuli (Golden&Park, 2017). Keliakian hoitona on elinikäinen gluteeniton ruokavalio. Mikäli keliakiaa (tai gluteeni-intoleranssia) ei todeta, syömishäiriötä sairastavan ravitsemushoidossa ei ole mitään perusteita käyttää gluteenitonta ruokavaliota, sillä siitä ei ole erityisiä terveydellisiä hyötyjä osoitettavissa, päin vastoin.

Kultaisena sääntönä kannattaa mielessä pitää ajatus siitä, että syömishäiriöhoidon tavoitteena on normalisoida syöminen. Siihen liittyy niin turhien (syömishäiriön asettamien) rajoitusten purkaminen kuin sosiaalisen ja intuitiivisen syömisenkin opettelu.

Vatsaoireiden huomioiminen ruokavaliossa

Ravitsemuskuntoutumisen alkuvaiheessa kannattaa huomioida erilaisia suolioireisen ruokavaliohoitoon liittyviä asioita, joista alla. En missään tapauksessa suosittele minkään ruoka-aineen eliminointia ruokavaliosta pysyvästi ellei jotain lääketieteellistä syytä asialle ole, vaan ainoastaan tilapäisesti oireita rauhoittamaan! Osa ruoka-aineista, jotka aluksi voivat pahentaa vatsaoireita, sisältävät kuitenkin suoliston mikrobiomin korjaantumisen kannalta hyödyllisiä aineita (ns. prebiootteja), joten niitä kannattaa palauttaa ruokavalioon sietokyvyn ja ravitsemustilan kohentuessa.

Suolioireita vähentää, jos alussa välttää huonosti sulavia ja ilmaa kerryttäviä ruokia. Näitä ovat esimerkeiksi pavut, herneet, kaalit, käristetyt / savustetut / voimakkaasti maustetut ruuat sekä raa'at kasvikset. Viimeksi mainitut tarjoillaan mieluummin kypsennettyinä ja soseutettuina. Koska etenkin pitkään kestäneessä aliravitsemustilassa sisään menevää energiamäärää täytyy melko nopeasti kasvattaa huomattavasti säästöliekin purkamiseksi ja elimistön vaurioiden (kuten suolioireiden) korjaamiseksi, ruuan pitää kuitenkin olla riittävän energiatiheää. Ruokaa tarjotaan mieluummin usein -  siis 5-6 krt päivässä - ja aluksi pienempiä määriä kuin harvoin ja paljon kerrallaan. Runsaasti (vähäkalorisia) kasviksia sisältävä ruokavalio ei siis ole optimaalinen suolioireiden hallinnan jos ei ravitsemustilan korjaamisenkaan suhteen! Hedelmät ja marjat kannattaa tarjota kiisseleinä, mehukeittoina sekä hedelmä- ja marjasoseina esim. smootieissa. Tuore leipä (etenkin rukiista valmistettu) voi lisätä vaivoja, joten leipä kannattaa tarjota päivän vanhana tai sitten paahtaa se. Kuorelliset vihannekset kuten kurkku kannattaa kuoria ja välttää siemenellisiä hedelmiä (esim. viinirypäleet, kiivi, vadelma, lakka). Liha kannattaa valmistaa mieluummin pitkään hauduttaen kuin nopeasti käristäen. Myös jauhettu liha/kana on helpommin sulavaa.

Liukenematon ravintokuitu (esim. leseet, rouheet, alkiot, jyvät, sokerijuurikaskuitu - toisin sanoen selluloosa) imee itseensä nestettä paksusuolessa, mikä normaalitilanteessa pehmentää ulostetta, lisää massaa ja edistää näin ulostamisrefleksiä - on siis hyödyllistä ruuansulatukselle. Lisäksi kuitu toimii prebioottina eli sopivien suolistobakteerien kasvun edistäjänä. Mutta jos peristaltiikka on aliravitsemuksen takia hidastunut, ulostemassan sisältämä neste ehtiikin imeytyä takaisin paksusuolessa, kuitumassa vain kuivuu kovaksi kökkäreeksi ja voi jopa pahentaa ummetusta. Sitä siis kannattaa lisätä pikkuhiljaa ravitsemustilan korjaantumisen edetessä, ja kuitulisään kannattaa aina liittää riittävä nesteen saanti. 

Liukoinen, geeliytyvä ravintokuitu (kuten esim. kauran sisältämä beetaglukaani, psyllium tai pektiini) ei yleensä pahenna niin paljon aliravitsemuksen aiheuttamaa ummetusta ja toimii kuitenkin kuitulisänä. Vatsan hyvinvointia edistämään markkinoitujen jugurttien yms. sisältämät inuliini ja oligofruktoosi taas kuuluvat FODMAP-hiilihydraattien ryhmään, eli herkästi käyvät ohutsuolessa ja voivat jopa pahentaa vatsavaivoja lisäämällä ilman kertymistä suoleen. Niitä kannattanee lisätä ruokavalioon pikkuhiljaa, sillä niillä on kuitenkin todettu olevan muita hyödyllisiä vaikutuksia suoliston mikrobiomiin ja tiettyjen välittäjäaineiden tuotantoon.

Käytännössä syömishäiriöön liittyvän ummetuksen ruokavaliohoito on alussa siis: lisää energiaa, vähemmän kuitua, riittävästi nestettä kuidun kanssa. Myöhemmin kuidun lisääminen ruokavalioon on hyödyllistä ja suositeltavaa.

Joidenkin vaivoja helpottavat myös alkuvaiheessa vähälaktoosiset/laktoosittomat tuotteet, vaikka varsinaista laktoosi-intoleranssia ei olisikaan. Suolella vaan voi olla liikaa työtä laktoosin pilkkomisessa ravitsemushoidon alkuvaiheessa. Pilkkoutumaton maitosokeri suolessa aiheuttaa ilmavaivoja, turvotusta ja suolen venymiseen liittyvää kipua. Hapanmaitotuotteet yleensä ovat paremmin sulavia, sillä maitohappobakteerit pilkkovat maitosokeria.

Makeutusaineina käytetyt sorbitoli, ksylitoli, mannitoli, maltitoli ja isomalti kuuluvat myös niihin sokerialkoholeihin, jotka käyvät ohutsuolessa ja voivat pahentaa turvottelua, ilmavaivoja, ripulia ja kipuilua. On myös huomattavaa, että jos sairastuneella on tapana pureskella ksylitolipurukumia, tässä yhteydessä tulee nieltyä ilmaa, joka vielä lisäksi voi pahentaa oireita ja täyttää mahalaukkua. Hiilihapotetuilla juomilla on sama kaasua suoleen keräävä vaikutus.

Probiootit

Koska rajoittavissa syömishäiriöissä suoliston mikrobiomin on havaittu muuttuneen ja tällä on merkitystä suoli-aivoakselin kannalta, on tietenkin kiinnostuttu siitä, voisiko ravintolisinä annettavilla probiooteilla (elimistölle hyödyllisillä mikrobeilla) auttaa aivojen toipumista. Eläinkokeissa on saatu viitteitä siitä, että mm. laktobasillit ja bifidobakteerit voisivat olla tässä hyödyksi. On kuitenkin muistettava, että aliravitun henkilön vastustuskyky on heikentynyt, ja vaikka nämä bakteerit kuuluvatkin suoliston normaaliflooraan eivätkä yleensä aiheuta tulehduksia, vastustuskyvyltään heikentynyt ihminen voi sellaisen saada. Siksi niiden saaminen ravinnosta (esim. hapanmaitotuotteet, hapatetut valmisteet) on turvallisempaa kuin että niitä annettaisiin erillisinä ravintolisinä. Lieventävää vaikutusta toipuvan vatsaoireisiin probioottien antamisella ei ole osoitettu.

Lääkkeettömät apukonstit

Aterian jälkeisiin kipu- ja turvotteluoireisiin voi kokeilla vatsalle asetettavaa lämpöpakkausta, lämmitettävää kaurapussia jne. Jotkut hyötyvät enemmän kylmäpakkauksesta.

Näin kakkajakkara toimii :D

Kun vatsa on kovalla ja ummetus vaivaa, vessaan kannattaa hankkia "kakkajakkara" jalkojen alle niin, että lonkat ovat enemmän koukussa. Tämä rentouttaa lantionpohjaa ja myös helpottaa suolen tyhjentämistä. Säännöllinen ulostamisrytmi helpottaa suolirefleksien palautumista - aterian jälkeen suolikin yleensä toimii parhaiten - mutta tällöin täytyy tasapainotella mahdollisen oksentamisriskin ja aterian jälkeisen valvonnan kanssa. Joka tapauksessa, kun ulostamistarve iskee, sitä olisi syytä kunnioittaa.

On muistettava, että ahdistus pahentaa epämiellyttäviä tuntemuksia, joten ruokailun jälkeiseen harhautukseen eli syömishäiriövapaan tekemisen tarjoamiseen ja rentoutumiseen kannattaa panostaa! Tässä tukihenkilön tehtävänä on kannustaa sairastunutta sietämään ahdistus ja epämiellyttävä olo kertomalla, että fyysiset tuntemukset ovat tavallisia ja menevät kyllä ohi ja vähenevät ajan kanssa. Tukihenkilön hätääntyminen ei auta sairastunutta; jos toistuvat oireet huolestuttavat, niistä kannattaa kertoa hoitotiimille, jolloin oireisiin voi miettiä lääkkeellistä helpotusta.

Lääkkeet vatsaoireiden hoidossa 

Närästys ja ruokatorven tulehdus. Hoitona on käytetty vatsahapon eritystä vähentäviä lääkkeitä tarvittaessa tai lyhyina kuureina. Näistä omepratsoli ja muut protonipumpun estäjät ovat käytetyimpiä turvallisuutensa ja tehonsa takia. Pieniä vahvuuksia saa käsikaupastakin, mutta käytöstä kannattaa konsultoida omaa hoitavaa lääkäriä. On muistettava, että ns. hapoton maha heikentää mm. B12-vitamiinin imeytymistä, joten pitkäaikaista käyttöä on syytä välttää. 

Magnesiamaitoa saa käsikaupasta ja se sekä vähentää liikahappoisuutta ennen ruokaa otettuna että helpottaa ummetusta. Jos sairastuneella on esiintynyt suolatasapainon häiriöitä tai munuaisten vajaatoimintaa tai hänellä on käytössään säännöllinen lääkitys, en tätäkään lähtisi käyttämään konsultoimatta omaa lääkäriä. Korkea magnesiumpitoisuus elimistössä vaikuttaa sydämen toimintaan. Lisäksi magnesiamaito voi vaikuttaa muiden lääkkeiden imeytymiseen, kuten muutkin käsikaupasta saatavat antasidit.

Aterian jälkeinen täyttymisen tunne, mahalaukun hidas tyhjeneminen ja siitä seuraava pahoinvointi. Vaikeissa tilanteissa osa sairastuneista voi saada apua metoklopramidista, joka nopeuttaa mahalaukun tyhjenemistä. Kyseessä on reseptilääke, jota käytetään yleensä tarvittaessa ateriaa ennen otettuna.

Ummetus. Kun suoli on vielä laiska ja peristaltiikka hidastunutta, suolen sisällön pehmentämiseen käytetään yleisesti apuna makrogolia (esim. Pegorion, Movicol). Kyseinen aine on ns. osmoottinen laksatiivi eli kerää nestettä suoleen ulostemassan sekaan. Se ei stimuloi suolen lihasta kuten jotkut ummetuslääkkeet eikä näin ollen aiheuta tottumusta - on siis turvallista pidemmässäkin käytössä.  Makrogoli sekoitetaan jauheena nesteen sekaan ja nautitaan 1-3 kertaa päivässä. Laktuloosi (esim. Levolac, Duphalac) toimii samalla periaatteella, mutta aiheuttaa sivuvaikutuksenaan herkästi ilmavaivoja, joten ei välttämättä ole niin hyvä vatsaoireisella.

Suolta stimuloivia lääkkeitä kuten bisakodyyli, sennaglykosidit tai natriumpikosulfaatti (esim. Laxoberon) ei suositella syömishäiriötä sairastavilla käyttämään niiden aiheuttaman suolirefleksien häiriintymisen ja tottumisriskin takia. Samasta syystä plus suolatasapainohäiriöiden riskin takia erilaiset peräruiskeet eivät ole suositeltavia.

Milloin huolestua?

Mikäli vatsaoireet  (erityisesti vatsakipu, turvotus, pahoinvointi >> oksentelu) eivät mene ohi tunnin parin sisällä  ruokailusta vaan jatkuvasti vaan pahenevat, päivystyksellinen tilannearvio saattaa olla tarpeen. Suolitukos tai ns. SMA-syndrooma (pohjukaissuolen tukkeutuminen sen kiilautuessa ylemmän suolilievevaltimon ja aortan väliin; nähdään joskus vaikeassa aliravitsemustilassa, kun rakenteita suojaava rasva on käytetty) on äärimmäisessä tapauksessa mahdollinen ja vaatii kirurgista hoitoa.

Lähteitä:

Malczyk & Oświęcimska, Psych Polska 2017. Gastrointestinal complications and refeeding guidelines in patients with anorexia nervosa.

Ruusunen et al, Psychopharmacology 2019. The gut microbiome in anorexia nervosa: relevance for nutritional rehabilitation.

Sato & Fukudo, Clin J Gastroenterol 2015. Gastrointestinal symptoms and disorders in patients with eating disorders. 

Usein kysytyt kysymykset: Tarvitaanko osastohoitoa anoreksiasta toipumiseen?

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eräältä vanhemmalta kuulemastani kysymyksestä, tarvitaanko aina osastohoitoa, että anoreksiasta voisi toipua. Lapsi kun on hitaasti menossa parempaan suuntaan, mutta hoitotiimissä esiintyy pessimismiä sen suhteen, voiko toipuminen edetä kotona. Taustalla lienee ajatus, että anoreksia on niin vakava ja pitkäaikainen psyykkinen sairaus, että ns. "pohjakosketus" ja sairaalahoito on välttämätön siitä toipumiseen.

Meillä ensimmäiseltä erikoissairaanhoidon käynniltä, jossa myös diagnoosi asetettiin, päädyttiin suoraan sydänmonitoriin lastenosastolle. Siellä ravitsemustilaa korjattiin muutamia viikkoja ja hoitoa jatkettiin nuorisopsykiatrian osastolla ja intensiiviyksikössä joitakin kuukausia. Kotiutumisen kohdalla paino oli lähes samoissa mistä oli lähdetty, mutta pää edelleen täysin sekaisin. Jälkiviisaudella todeten tytär oli vasta kuherrus- eli esiharkintavaiheen ja kärsimys- eli harkintavaiheen välimaastossa, eikä hänellä ollut kykyä tai halua itse ottaa vastuuta toipumisesta. Kukaan ei kertonut meille vanhemmille, ettei kannattanut hellittää vielä - toipuminen oli vain näennäistä (ts. paino oli "normaali"). Hoito vaihtui polikliiniseen, hoitotiimi uusiin ihmisiin ja pari kuukautta hukattiin syntyjen syvien selvittelyyn. Emme saaneet käytännön ohjeistusta kotiin siitä miten toimia, tytär sai ruuan annosteluoikeudet ja liikuntaluvat takaisin ja sitten mentiinkin taas alamäkeen ja kovaa. Seurasi väistämätön relapsi (somaattisen voinnin suhteen, psyykkinen tilahan ei varsinaisesti edes ehtinyt korjaantua ensimmäisellä kierroksella).  Kerron nyt tältä toiselta kierrokselta oppimiani asioita. Se mitä osastohoidon jälkeen olisi pitänyt tehdä, onkin sitten toisen kirjoituksen aihe.

Toipumisen vaaka: kummalla puolella punnukset
painavat enemmän?

Meidän toinen kierros käytiin kotona, vaikka useampi ammattilainen oli jo lyömässä hanskoja tiskiin ja osastollakin uhkailtiin. Syöksyn pysäytti löytämäni Maudsleyn menetelmä työkaluineen - näistä erityisesti sairauden ulkoistaminen, omien reaktiomallien muokkaaminen sekä motivoiva keskustelu -  sekä sen mahdollistama turvallinen toipumisympäristö tyttärelle (on muistettava, että sairastunuthan loppuviimeksi tekee sitten sen suurimman toipumistyön!). Toisella kierroksella opin monta asiaa toipumismotivaatiosta tai paranemisrohkeudesta, kuten sitä myös voisi nimittää. Se lähtee kasvamaan, kun toipumisen vaaka (kts. kuva) vihdoin painuu oikeaan suuntaan ja pysyy siellä. Puntari on herkkä! Ihminen puntaroi asioiden hyötyjä ja haittoja varsin usein ihan tiedostamattaan. Tietenkin sitä voi tehdä myös tietoisesti terapiassa tai vaikka motivoivan keskustelun auttamana.

On hyvin tavallista, että sairastuneen elämän pitää olla riittävän "kurjaa", jotta toipumisen punnukset painavat enemmän kuin sairastamisen ja motivaatio muutokseen herää. Kuten syömishäiriön vaiheetkin kertovat, kärsimysvaihe täytyy käydä läpi että voi siirtyä eteenpäin. Tietynlainen "pohjakosketus" siis tarvitaan suunnan kääntämiseen ja paranemisrohkeuden löytymiseen, mutta sen laatu on subjektiivinen, omakohtainen eikä tarkoita välttämättä mitään hoitoon liittyvää (esim. osastohoitoa tai vakavia fyysisiä komplikaatiota). 

Motivoitumista ei tarvitse odotella, jotta sairastunutta voisi auttaa! Vanhempi voi lisätä punnuksia toipumisen puolelle tukemalla aktiivisesti ravitsemustilan korjaantumista sekä auttamalla motivoivalla keskustelulla ja muutospuheen lypsämisellä sisäisten motivaattoreiden löytymistä (sairastuneen omat ajatukset siitä, miksi toipuminen kannattaa, mitä elämällä haluaisi tehdä, millaisissa asioissa voisi olla hyvä). Punnuksia sairastamisen puolelta voi keventää mm. tarjoamalla apua ahdistuksen sietämiseen olemalla läsnä turvallisena ja kertomalla että ahdistus menee ohi kun sille ei tee mitään. 

Se mitä tällä haluan sanoa on: Osastohoito ei ole välttämättömyys anoreksiasta toipumiselle. Itse asiassa suuri osa toipuu syömishäiriöstään ihan ilmankin, mutta työtähän se vaatii! Lopullinen toipumistyö tehdään kuitenkin normaalielämässä, omassa elinympäristössä (siellähän sitä loppuelämäkin pitää pystyä elämään) - osastohoito voi olla tarpeellinen tuki tietyissä tilanteissa ja joidenkin sairastuneiden kohdalla. Ns. "pohjakosketuksen" laatu on jokaiselle yksilöllinen. Se voi olla vaikka sellainen ajatus kuten tyttärelläni: "tajusin, etten halua viettää koko nuoruuttani sairastaen, menettäen kaikki kivat jutut, voimatta elää kuten muutkin" (ajatuksen taustalla lienee ollut keskustelu erään pitkään sairastaneen, jo toipuneen nuoren naisen kanssa). Toisin sanoen, hän löysi oman sisäisen motivaationsa. Eihän siitäkään suoraviivaisesti ylöspäin menty (piti ensin siirtyä valmistelusta toimintaan ja sitten ylläpitoon) ja välillä tuli otettua askeleita taaksepäin, mutta pikkuhiljaa tyttäreni eteni toipumisen polulla yhä reippaammin askelein. Eikä enää koskaan osaston kautta.

Usein kysytyt kysymykset: Riittääkö pelkkä painon / ravitsemustilan korjaaminen rajoittavasta syömishäiriöstä toipumiseen?

Tätä asiaa on kysytty sen verran usein mm. läheisten Facebook-ryhmässä, että kirjoitin asiasta ikioman postauksen ja siirrän sen myös tänne. Perhepohjainen hoitohan saatetaan helposti käsittää "pakkosyöttämiseksi" - minulta on jopa kysytty, eikö kyseessä olekin se hoito jossa vanhemmat (konkreettisesti) syöttävät jälkeläistään väkisin.

Vastaus kysymykseen "riittääkö pelkkä painon palauttaminen toipumiseen vai tarvitaanko jotain muutakin?" on KYLLÄ ja EI riippuen sairastuneen tilanteesta. 

Osalla - etenkin kovin nuorena sairastuneille, jos eivät sairasta pitkään - pelkkä pään selkiytyminen ravitsemustilan korjaantuessa riittää takaamaan normaalin murrosiän psyykkisen kehityksen etenemisen ja uusien käyttäytymismallien oppimisen syömishäiriön tilalle. Tällöin muuta hoitoa / terapiaa ei tarvita. Kun ravitsemustila on ollut riittävän pitkään hyvä, kehonkuvan häiriö (se että koetaan itsensä lihavammaksi kuin todellisuudessa on) sekä nälkiintymisestä johtuva ahdistuneisuus ja masennus häviävät. Mielen toipumisen etenemisaikataulusta suhteessa painoon olen kirjoittanut aiemmin tässä kirjoituksessa.

Mikäli sairastunut on kärsinyt huonosta itsetunnosta tai itseinhosta jo pitkään ennen sairastumistaan syömishäiriöön, ne eivät välttämättä häviä ravitsemustilaa korjaamalla vaan siihen vaaditaan itsemyötätunnon ja kehotuntemuksen opettelua. Tähän suosittelen mm. psykofyysistä fysioterapiaa. Etenkin teini-iässä ja nuorella aikuisiällä sairastuneilla tai pitempään sairastaneilla kannattaa muistaa myös tämä: Koska syömishäiriö on tullut sairastuneen elämään ratkaisuna johonkin tarpeeseen (oli se sitten viaton pyrkimys terveellisempään elämään tai elämän hallintakeino), täytyy sairastuneen opetella uusia tapoja toteuttaa näitä tarpeita. Siihen tarvitaan tietoisuutta, josta löytyy enemmän tässä kirjoituksessa. On tärkeää, että syömishäiriöstä toipuva oppii tunnistamaan tilanteita, joissa syömishäiriö on toiminut ratkaisukeinona ja ymmärtää, että hän omilla ratkaisuillaan ja valinnoillaan käyttäytymisensä suhteen voi vaikuttaa siihen, hallitseeko syömishäiriö häntä vai hän syömishäiriötä. Syömishäiriön uusiutumisen ehkäisemisestä olen kirjoittanut tässä postauksessa ja siinä triggerien (laukaisevien tekijöiden) tunnistamisella ja ylös kirjaamisella on oma tärkeä osansa.

Tietoisuuden kehittäminen vaatii sairastuneelta aktiivista työskentelyä ja toipumismotivaatiota - tai paranemisrohkeutta, joka mielestäni on armollisempi termi samalle asialle - ja joskus myös jotain omaa yksilöpsykoterapiaa (suositeltuja ovat mm. ratkaisukeskeiset terapiamuodot kuten dialektinen käyttäytymisterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia). Mikäli taustalla on traumoja (kuten vaikea koulukiusaaminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö) saatetaan tarvita traumaterapiaa. 

Työskentely ei onnistu nälkiintyneillä aivoilla - siksi on välttämätöntä, että aliravitsemustila korjataan ennen terapiaa! Jos ravitsemustila on ollut hyvä ainakin 3-6 kuukauden ajan ja toipuvalla on vieläkin häiritseviä ahdistus- ja masennusoireita, saatetaan oireisiin tarvita lääkitystä. Tässä tilanteessa perinteiset mielialalääkkeet usein myös toimivat paremmin kuin henkilön ollessa aliravittu ja vaarallisia sivuvaikuksia on vähemmän. On muistettava, että anoreksian alttiusgeenit sijaitsevat varsin lähellä ahdistuneisuushäiriölle ja neuroottisuudelle altistavia alueita, joten rajoittavaan syömishäiriöön sairastuneella voi olla taipumusta molempiin. Perhepohjaisen hoidon (FBT) 3. vaiheessa pitäisikin kartoittaa myös jatkopsykoterapian tarve ja ohjata toipuja siihen, mikäli tarvetta ilmenee.

Läheinenkin voi auttaa sairastunutta toipumisessa ja tietoisuuden kehittämisessä käyttämällä motivoivaa keskustelua. Erityisen hyvin se toimii aikuisilla ja täysi-ikäisyyttä lähestyvillä teineillä, esiteineillä näyttöä tehosta on vähemmän. Motivoiva keskustelu on (se delfiinimäinen) tapa töniä sairastunutta lempeästi kohti oikeita valintoja ja rakentavia tavoitteita elämässä niin, että toipuja loppujen lopuksi tekee itse suunnitelmia muutoksen ja tavoitteiden suhteen. Se, mistä asioista milloinkin kannattaa puhua riippuu sairauden vaiheesta. Läheiselle hyödyllisistä keskustelutaidosta voit lukea lisää tästä. Sairastuneen motivoitumisesta toipumiseen löytyy lisää tässä kirjoituksessa - on hyödyllistä ymmärtää ulkoisen ja sisäisen motivaation erot.

On muistettava, että sairauden alkuvaiheessa rajoittavaa syömishäiriötä sairastava ei ole motivoitunut ravitsemustilan korjaamiseen eli painon nousuun. Tämä johtuu nälkiintyneiden aivojen aiheuttamasta sairaudentunnottomuudesta eli anosognosiasta, joka edelleen tunnetaan ja tunnistetaan aivan liian huonosti ammattilaisten keskuudessa ja etenkin somaattisella puolella, joka joutuu tekemiseen nimenomaan vakavasta aliravitsemuksesta kärsivien syömishäiriötä sairastavien kanssa. Ravitsemustilan korjaamiseen tarvitaan intensiivistä tukea niin ammattilaisilta (hoidon suuntaviivat, rohkaisu ja psykoedukaatio, ravitsemuskuntoutuksen valvonta ja korjausliikkeet) kuin läheisiltäkin (tuki ruokailutilanteissa, altistaminen, ahdistuksen sietäminen). Rajoittavien syömishäiriöiden hoito voitaisiinkin tiivistää oheiseen kuvaan. Siinä punaisella rajatut asiat voidaan toteuttaa ilman, että sairastuneella itsellään ei ole vielä minkäänlaista paranemisrohkeutta / toipumismotivaatiota, kunhan hoitotaho ja läheiset toimivat yhteisessä rintamassa asian suhteen.

Älä laihduta – päivä 6.5.18: Säästetään edes lapset ja nuoret – vaihtoehto laihdutus- ja painopuheelle

Tämän kirjoituksen siemen jäi itämään päähäni muutama kuukausi sitten, kun rajoittavasta syömishäiriöstä toipunut tyttäreni kertoi ex tempore minulle viidennen luokan terveystarkastuksesta. Siellä n. 11-12 -vuotiaat mitattiin ja punnittiin, ja kouraan annettiin lappu strategisista mitoista (se muuten taitaa edelleen olla jossain arkistojeni kätköissä). Nyyti kertoi, kuinka tarkastusten jälkeen heidän koulussaan joukko tyttöjä aktiivisesti vertaili mittoja. Osa oli jo aloittanut murrosiän kehittymisen, joten paino saattoi olla huomattavasti muuttunut aiemmasta tai korkeampi kuin toisilla. Osalla tätä ei vielä ollut tapahtunut (tyttäreni kuului tähän joukkoon).

Useampi tyttö tästä joukosta sai myöhemmin virallisen syömishäiriödiagnoosin (joukossa oma tyttäreni) tai vähintäänkin oireili syömisillään vaikkei ehkä syömishäiriötä todettukaan. Jollain on edelleen ongelmia – aikaa on kulunut 7-8 vuotta. Nyytille kyseisen terveystarkastuksen painolukema jäi mieleen ja myöhemmin hänen sairastuttuaan anoreksiaan siitä tuli tavoite, vaikka pituutta oli tullut lisää reippaat kymmenkunta senttiä ja ikääkin pari kolme vuotta.

Tämä esimerkkinä siitä, että viattomaltakin vaikuttava painopuhe ja mittaaminen ei välttämättä millään tavalla edistä lapsen ja nuoren terveyttä, päinvastoin.

Tiedetään, että jo alakouluikäiset miettivät pitäisikö heidän laihduttaa, vaikka kasvuikäisen EI KOSKAAN pitäisi pudottaa painoa (poikkeuksena ehkä äärimmäisen ylipainoiset, joilla on joku ylipainosta paheneva aineenvaihduntasairaus – ja VAIN TARKASSA SEURANNASSA!). No niin, tässä kohdassa tiedän, että joku huudahtaa: Entä ylipainoepidemia – lapsemme ovat suuressa vaarassa?! Kakkostyypin diabetes ja sydän- ja verisuonitaudit kaatavat kohta kouluikäisiäkin! Eikö ole vain hyväksi, että lapsia ja nuoria aktiivisesti kannustetaan painontarkkailuun ja opetetaan terveellisen ruokavalion merkitystä?

Suomessa lasten seurataan kasvukäyrin, jotka on uudistettu vuosina 2001-2011. Perinteisten persentiilikäyrien lisäksi suomalaislapsille (2-18 vuotta) on nyt luotu painon seurantaa ajatellen myös iänmukaiset BMI-käyrästöt, jossa on asetettu rajat lihavuudelle, ylipainolle ja alipainon eri asteille. Kasvukäyrät on tarkoitettu erilaisten pikaista puuttumista vaativien sairaustilojen (mm. kilpirauhasen toimintahäiriöt, keliakia, muut kasvuhäiriöt, sydänviat) SEULONTAAN, sillä kasvuikäisillä monien kroonisten sairauksien ensimmäisinä oireina ovat muutokset pituuskasvussa ja/tai pituus-painosuhteessa. Nämä näkyvät ainoastaan toistetuissa mittauksissa, eivät yksittäisen mittauskerran tuloksina ja on huomattava, että mittoja verrataan lapsen OMIIN AIEMPIIN mittauksiin, ei kaikkien lasten mediaaniin. Ei ole missään tapauksessa tarkoituksenmukaista, että esim. yksittäisen mittaustuloksen perusteella annetaan lapselle/nuorelle palautetta, että ”on vähän liikaa tuota painoa kertynyt” tai ”tämän BMI:n mukaan olet ylipainoinen” (urheilevalle lihaksikkaalle nuorelle).

Kuva 1. BMI ei erottele rasvaa ja lihasta. Ovatko nämä henkilöt
mielestäsi ylipainoisia tai lihavia?

BMI:stä täytyy tähän väliin sanoa, että kyseinen mittahan ei millään tavalla pysty erottelemaan kehon koostumusta ja etenkin pitkät ja/tai lihaksikkaat henkilöt toistuvasti tulevat sen perustella nimettyä ylipainoiseksi. BMI:n ennustearvo ja yhteys kuolleisuuteen sydän- ja verisuonitautien suhteen on todistettu huonoksi jo yli 10 vuotta sitten suuressa Lancetissa julkaistussa meta-analyysissä (Romero-Corral et al., 2006). Viittaan myös viime vuotiseen Älä laihduta – päivän kirjoitukseeni BMI-harhasta. Enkä voi olla laittamatta tähän taulukkoa (kuva 1), jossa on esitetty muutaman tunnetun henkilön painostatus BMI:n mukaan (Robinson, 2007); kuka meistä menisi sanomaan George Clooneylle että kuule, on päässyt tuota painoa kertymään vähän liikaa tämän BMI:n mukaan, sinun kannattasi vähän laihduttaa ettei vaan diabetes iske!

Kuva 2. Eräiden lasten ja nuorten terveysongelmien esiintyvyys.

Ovatko lapsemme ja nuoremme sitten niin suuressa kakkostyypin diabetesvaarassa, että se oikeuttaa aktiivisen painoon puuttumisen yhä nuoremmilla ja nuoremmilla? Tehdäänpä kaavio (kuva 2), jolla saamme erilaisia lasten ja nuorten terveysongelmia jonkinlaisiin mittasuhteisiin. Kakkostyypin diabeteksen esiintyvyyden lapsilla ja nuorilla on arvioitu olevan 46 tapausta sataatuhatta lasta ja nuorta kohden (Tryggestad & Willi, 2015). Pelkästään anoreksian esiintyvyydeksi tytöillä ja nuorilla naisilla on arveltu 1700 tapausta 100.000 nuorta naista kohden ja bulimian esiintyvyydeksi 1100 tapausta per 100.000, pojilla ja miehillä 300 tapausta per 100.000 (Keski-Rahkonen & Mustelin, 2016). Oho, näyttää siltä, ettei kakkostyypin diabetes olisi lähimaastossakaan sellainen ongelma nuorilla kuin esimerkiksi syömishäiriöt ovat – itse asiassa tällaisen kaavion perusteella voisi ajatella, että jos johonkin nuorten kohdalla pitäisi panostaa, niin syömishäiriöiden ehkäisyyn!

Tiedetään, että lapsilla ja nuorilla energian saannin rajoittaminen laihdutusajatuksella lisää riskiä lihomiseen ja ahmintatyyppiseen oireiluun niin tytöillä kuin pojillakin. Teini-ikäiset, jotka rajoittavat huomattavasti energiansaantiaan ja jättävät aterioita väliin ovat jopa 18-kertaisessa riskissä kehittää syömishäiriö verrattuna niihin, jotka eivät rajoita. Laihduttaminen ei siis millään tavalla edistä lasten ja nuorten terveyttä. ”Painopuheen” tiedetään altistavan nuoria laihduttamiselle, epäterveille painonhallintamenetelmille ja ahmimiselle (Golden, Schneider, & Wood, 2016).

Voiko sitten lasten ja nuorten terveyttä edistää jollain muulla tavalla kuin pitämällä painoa terveyden tai riskien mittarina, puhumalla siitä ja painonhallinnasta? Kyllä voi. Seuraavassa on lueteltu asioita, joita esimerkiksi kouluterveydenhoito ja terveystiedon opetus voisivat tuoda enemmän esiin koululaisille (Funari, 2013):

• Ei lokeroida ruokia ”hyviin” tai ”pahoihin”. Nuoren ruokavalioon voi kuulua niin pitsaa kuin porkkanoitakin.
• Syö kun olet nälkäinen ja lopeta kun olet kylläinen.
• Älä syö suruun, suuttumukseen tai kyllästymisen tunteeseen – koeta mieluummin keksiä mielekästä tekemistä tai etsiä juttukaveri.
• Liikkuminen pitää kunnossa. Etenkin kavereiden kanssa liikkuminen antaa sekä energiaa että hupia.
• Hyvin eri näköisetkin ihmiset voivat olla aivan yhtä terveitä.
• Lihava ei ole synonyymi ”huonolle” eikä laiha ”hyvälle”.
• Kiusaaminen satuttaa, erityisesti ulkonäön ja painon kommentointi! Älä osallistu sellaiseen!
• Jos olet tyytymätön vartaloosi, keskustele luotettavan aikuisen kanssa.

Hyvää Älä laihduta – päivää myös meille aikuisille! Vai voisiko itse asiassa jokainen päivä olla laihdutusvapaa päivä, ihan kaikille?

Lähteet:

Funari, M. (2013). Detecting symptoms, early intervention, and preventative education: eating disorders & the school-age child. NASN School Nurse (Print), 28(3), 162–166. https://doi.org/10.1177/1942602X12473656

Golden, N. H., Schneider, M., & Wood, C. (2016). Preventing Obesity and Eating Disorders in Adolescents. Pediatrics, 138(3), e20161649–e20161649. https://doi.org/10.1542/peds.2016-1649

Keski-Rahkonen, A., & Mustelin, L. (2016). Epidemiology of eating disorders in Europe: Prevalence, incidence, comorbidity, course, consequences, and risk factors. Current Opinion in Psychiatry, 29(6), 340–345. https://doi.org/10.1097/YCO.0000000000000278

Robinson, J. (2007). Kids, Eating, Weight & Health - Helping without Harming. Absolute Advantage, (1), 2–15.

Romero-Corral, A., Montori, V. M., Somers, V. K., Korinek, J., Thomas, R. J., Allison, T. G., … Lopez-Jimenez, F. (2006). Association of bodyweight with total mortality and with cardiovascular events in coronary artery disease: a systematic review of cohort studies. Lancet, 368, 666–78.

Tryggestad, J. B., & Willi, S. M. (2015). Complications and comorbidities of T2DM in adolescents: Findings from the TODAY clinical trial. Journal of Diabetes and Its Complications, 29(2), 307–312. https://doi.org/10.1016/j.jdiacomp.2014.10.009